Todella lähellä meidän uutta kotia on aika vasta avattu Cumulus-hotelli, Cumulus Meilahti. Siellä on arkisin buffet-lounas ja nyt kevään aikana on järjestetty muutamana sunnuntaina brunssi.

Meidän on monena arkipäivänä pitänyt mennä Tuukan kanssa lounaalle Bistro Cumulukseen, mutta sitten muka on ollut liian kiire.. 😉 Nyt päätimme pyytää hyvät ystävämme mukaan ja mennä yhdessä viettämään laatuaikaa brunssin parissa. Samalla Emma näki taas kummitätiänsä. <3

Menimme Bistro Cumulukseen heti klo 12, kun brunssi starttasi. Väkeä olikin jo odottelemassa oven takana ihan jonoksi asti, onneksi me mahduimme vielä mukaan. Emma nukkui sen aikaa rattaissa, että saimme haettua ruuat. Ja sitten hän jo heräsikin mukaan brunssille. 😉 Oli ihana, kun hän iloisena ja hyväntuulisena itsenään nökötti rattaissa pitkät pätkät ja katseli ja kuunteli meidän juttuja. Noissa matkarattaissa on hyvä, kun saa tuota selkänojaa säädettyä niin, että siinä voi turvallisesti istua mukana pöytäseurueessa. 🙂

Brunssi oli kattava, oli ns. aamiaistarvikkeita (karjalanpiirakoita, munavoita, leipää, levitteitä jne) ja sitten myös lämmintä ruokaa. Niin ja tietysti vielä herkuksi päälle jälkiruokia.. 😉 Myös pehmiskone löytyi jälkiruokapöydästä.

Tarjoilupöytien vierestä löytyi myös ”lasten keittiö”. Siinä sai perheen pienimmät leikkiä keittiötä ja Mini Bistroa. 😉 Tätä Bistro Cumulusta ihan mainostetaankin lapsiystävällisenä paikkana. Ja rattaiden kanssa pääsi perille asti, muutenkin fiilis oli ihanan leppoisa. Henkilökunta oli todella ystävällistä, eikä kukaan katsellut pitkällä nenällä lapsia ravintolassa.

Ja tosiaan ihan plussana täytyy mainita tuo, että rattaat sai ottaa pöydän viereen mukaan! Monissa ravintoloissa (varmasti tilan vuoksi ainakin) on jätettävä rattaat eteiseen, mutta sitten kun ainakin tämä meidän pikkuinen vielä monesti nukkuu siinä vaiheessa, kun tulemme sisälle johonkin. Tämä oli ihan loistava juttu, kun saimme rullata pöydän viereen rattailla. Sitten tosiaan kun Emma sieltä heräili, nostettiin vain selkänojaa hieman pystympään ja hän sai olla osa pöytäseuruetta. <3

Kaksi tuntia vierähti taas ihan älyttömän nopeasti hyvässä seurassa. <3 Emmakin oli sellainen enkeli koko brunssin ajan, että äitin sydän meinasi pakahtua. Ja vähän myös kummitädin. 😉

Tuo Cumulus-hotelli itsessäänkin vaikutti todella kivalta ja siistiltä! Jos ei ihan näin lähellä asuttaisi, niin pitäisin tätä ehdottomasti mielessä jos hotelliyötä tarvitsisi Helsingissä.

Kiitos loistavasta brunssista Bistro Cumulus ja kiitos ihanasta seurasta ystävät, Tuukka ja Emma! <3 

pus! 🙂

Toivepostaus

”Olisitko halunnut tehdä postauksen 4kk synnytyksen jälkeen?
Millaisia ajatuksia se herättää nyt? Uskaltaisitko lähteä mukaan synnyttämään uudestaan?
Olisi ihana lukea tällaista postausta. Varsinkin kun monet sanoo, että sitä ei muista enää samalla tavalla ja aika ns. kultaa muistot.”

Emman syntymästä on nyt melkein viisi kuukautta. Aika on ehkä hieman kullannut muistoja, mutta ei ne millään tapaa vielä ainakaan kiillä.

Pelkäsin synnytystä jossain vaiheessa aika paljonkin. Kävin pelkopolilla puhumassa asiasta ja keskustelin myös ystävieni kanssa, jotka olivat synnyttäneet. Pelko hälveni, mutta ei kadonnut kokonaan. Minullahan oli kaksi pelkoa synnytykseen liittyen. Ensimmäinen oli se pahin, että napanuori kiertyisi vauvan kaulan ympärille ja vauva olisi hengenvaarassa. Toinen oli se, että joutuisin käymään läpi ns. ”molemmat tavat”. Eli, että synnytys etenisi hyvin pitkälle normaalisti, mutta joutuisin sitten hätäsektioon tuon napanuora-asian vuoksi. No mitenkäs sitten kävikään?

Molemmat pelkoni kävivät toteen. Napanuora oli kiertynyt Emman kaulan ympärille ei vain kerran, vaan kaksi kertaa. Jokaisella supistuksella Emman sydänäänet laskivat todella paljon. Synnytyksen annettiin kuitenkin mennä eteenpäin omalla painollaan. Sain epiduraalit ja spinaalipuudutukset, sain ilokaasua ja vaikka mitä. Supistukset olivat todella kivuliaita. Oksensin kivusta kolme kertaa. Epiduraali onneksi helpotti ja sitten nukahdinkin. Synnytys eteni hiljalleen yön aikana, kohdunsuu aukeni ja Emma laskeutui alaspäin. Silti jokaisella supistuksella ne sydänäänet laskivat edelleen.

Kun olin jo 9 senttiä auki ja odotimme vain sitä vaihetta, että aloittaisin ponnistamisen, tuli lääkäri huoneeseen ja kertoi, että nyt lähdetään leikkaussaliin. Toinen pelkoni kävi toteen, olin edennyt alatiesynnytyksessä lähes ponnistusvaiheeseen, mutta sitten minut kiisattiin kiirelliseen sektioon. Emman sydänäänet olivat laskeneet muutamaan otteeseen liian alas. Oli pakko toimia.

Kun minua kuskattiin leikkaussaliin, mietin samanaikaisesti, että onpa ihanaa saada vauva ulos masusta turvallisesti. Että onpa hienoa, kun täällä on tällaisia ammattilaisia töissä, jotka osaavat arvioida milloin on tehtävä nopeitakin ratkaisuja lapsen hengen turvaamiseksi. Samalla mietin, että voi harmi. Olin jo niin lähellä ponnistusta, olin jo kärsinyt ne kamalat supistukset, ponnistus olisi ollut enää se piste i:n päälle. Mietin, että peloistani huolimatta olisin kuitenkin halunnut loppujen lopuksi synnyttää alateitse. Kuitenkin vauvan turvallisuus ja henki oli tärkeintä tietysti, joten leikkaussalia kohti mentiin hyvillä mielin.

Salissa minut puudutettiin vatsasta alaspäin. Tuukka pääsi leikkaussaliin mukaan, onneksi. Hän istui vieressäni ja piti kädestä. Minua oksetti ja tärisin holtittomasti, puudutusaine kuulemma teki sen. Vatsani aukaistiin ja tunsin, kuin sieltä nostettiin iso möhkäle pois. Mitään ääntä ei kuulunut, mutta en tajunnut sitä siinä täristessäni. Tuukka tajusi.

Emma vietiin sivupöydälle, johon ympärille kokoontui monta ihmistä. Meni hetki ja sitten kuului parkaisu. Emma ei ollut ensin osannut hengittää itse, vaan hänelle annettiin lisähappea. Sitten tyttö oli hiffannut, että jaahas täällä kuuluu hengittää. 😉
Emma ja Tuukka lähtivät kätilön kanssa takaisin alakerrassa sijaitsevaan synnytyssaliin, minä jäin kiinniommeltavaksi leikkaussaliin. Oli ihan absurdi olo. Että nyt se tyttö on syntynyt, mutta minä en edes nähnyt häntä.

Tuukka oli varmasti ihan yhtä äimänä kuin minä. Hän istua kökötti synnytyssalissa kahdestaan Emman kanssa. Ihan yhtäkkiä hän oli siinä pieni, vain minuutteja vanha vauva sylissään – yksin. Kätilö oli vain sanonut, että painapa tuosta napista jos tulee jotain. 😀
Parin tunnin päästä heräsin heräämöstä, johon Tuukka, kätilö ja rakas pieni vauvamme saapuivat. En oikeasti ihan ymmärtänyt, että se pieni käärö oli meidän tyttömme. Että siinä hän nyt oli tuuhean mustan hiuspehkonsa kanssa. Hänet laskettiin rinnalleni ja minulta vedettiin sairaalan kaunis yöpuku tissin päältä pois ja pistettiin tyttö siihen, että ”noniin nyt kokeillaan sitten imuotetta”.

En saanut nousta sängystä kahdeksaan tuntiin. Minut katetroitiin, makasin sängyssä ja ihmettelin pientä tyttöämme. Olin ihan pöppyrässä ja niin oli myös Tuukka. Siellä me sitten makoilimme perhehuoneessa ja ihmettelimme, että mitä seuraavaksi tapahtuu. En uskaltanut liikahtaa, kun pelkäsin sektiohaavan repeävän.

Vasta nyt reilu 4,5kk synnytyksen jälkeen alkaa kroppa olemaan palautunut, sektiohaava parantunut ja itse synnytyksestäkin tuntuu jo olevan aikaa. Mutta haluaisinko tai uskaltaisinko lähteä nyt synnytykseen uudestaan?

En vielä. Tietysti jos nyt raskaaksi tulisin, ei synnytys olisi ihan tässä lähikuukausina. 😀 Mutta jos nyt ihan tältä istumalta pitäisi päättää, niin en haluaisi lähteä synnyttämään uudestaan. Uskaltaisin kyllä, koska tiedän mitä se voi olla silloin kuin kaikki ei mene ihan nappiin. Se voisi olla tällä kertaa helpompi. Mutta annetaan nyt synnytyssalien hoidella muita äitejä ja vauvoja vielä jonkin aikaa.. 😉

Joka tapauksessa synnytyksestä on loppujen lopuksi hyvä fiilis. En ehkä haluaisi enää samalla tavalla sitä kokea, mutta toisaalta osaavien ammattilaisten käsissä koko synnytyksen ajan ja sen jälkeenkin minulla oli turvallinen olo. En pelännyt kertaakaan, että minulle tai Emmalle sattuisi jotain.

***

Aurinkoa! <3

Lue myös edellinen postaukseni: Uskalla olla!

Kaikki tämän postauksen kuvat: Ossi Pietiläinen