The chosen one!
28
Olin tiistaina aamupalalla mun hyvän ystäväni Jennin kanssa.
Tiiättekö kun on sellaisia ystäviä, jotka tuo energiaa? Ja sitten on niitä ihmisiä, jotka on energiasyöppöjä. Sellaisia, jotka vaan vetää kaiken energian susta pois ja kohtaamisen/tapaamisen jälkeen sulla on ihan tyhjä ja väsynyt olo.
Jenni ei ole energiasyöppö. Vaan vastakohta sille. ❤️
Jennin olen tosiaan tuntenut jo lapsuudesta asti. Me ollaan koettu kaikenlaista yhdessä. Joskus myös ekaa kertaa menty alaikäisenä baariin. 😉 Hihihihiii… Toivottavasti kukaan pollarisetä tai -täti ei lue tätä. 😉 😀
Juteltiin Jennin kanssa paljon tästä nykyhetkestä. Oman itsensä hyväksymisestä. Negatiivisten asioiden poisjättämisestä. Positiivisten asioiden lisäämisestä. Omasta hyvinvoinnista. Niin henkisesti kuin fyysisesti.
Kirjoitin ihan vähän aikaa siitä, kuinka tuntuu että asiat vaan nivoutuu yhteen. Enemmän ja enemmän löydän itteni sellaisista tilanteista ja sellaisten ihmisten läheltä, jotka ajattelee samoin ja on löytäneet elämässä tasapainon ja vihdoin oppineet arvostamaan itseään.
Nyt on ollut myös tavallaan ilo huomata kuinka myös täällä FitFashionissa on monet pohtineet elämäänsä ja tavoitteitaan. Sitä mikä on oikeasti tärkeetä ja mikä ei. Mikä tekee onnelliseksi ja mikä ei. Mikä on rantakunto? Onko selluliitilla väliä? Entä se sisäinen hyvinvointi.
Mä liputan koko ajan vaan enemmän ja enemmän sen henkisen hyvinvoinnin puolesta. Sieltä lähtee kaikki. Kuten olen jo tässä aiemminkin postannut. (tuntuu että toistan itseäni, mutta ei voi mitään, haluan toistaa)
Henkinen hyvinvointi ja fyysinen hyvinvointi kulkee hyvin lähellä toisiaan ja käsikädessä. Fyysisesti voi voida hyvin treenaamalla, mutta onko se henkinen hyvinvointi kunnossa? Jos se on kunnossa, niin kokonaisuus on varmasti parempi. Siis ihmiselle itselleen. Ei pelkkä kuori kunnossa.
MuscleFetishin bloggaaja MissEvilEve kirjoitti mun kuvauspäivä-postaukseen näin: ”Tässä kun kuorossa kaikki on huudelleet sun kauneutta, niin yhdyn porukkaan. Mutta tosiaan se mikä susta tekee kaikista kauneimman ei ole pelkästään se että olet ulkoisesti viehättävä, vaan sua todellakin kaunistaa kaikista eniten luonne ja oma asenne.”
Olen kiitollinen tästä kommentista. Se on asia mitä mä yritän tuoda esille omassa käytöksessäni ja opettaa myös muille. Pelkkä kuori ei tee kenestään kaunista. Vaikka se kuori olisi ihan täydellinen.
Mun kuori ei oo täydellinen, mutta oon sata varma että pienen loiston lisää siihen kuoreen on tuonut lähikuukausina hyväolo.
Aina ei kuitenkaan ole hyvä olla. Kuten olette lukeneet ja jotkut varmasti vähän päätelleet jotain, mulle on kevään aikana taas puhaltanut vähän kovempaa vastatuuli kuin ois ihan tarpeenkaan.
Jossain postauksessa kirjoitin, että hitto vieköön eikö joskus vois päästä vähän helpommalla ja miksi mua koetellaan. Että oon jo ihan tarpeeks kova. Ei tarvi enää pistää niitä testejä lisää.
Eilen ystäväni sanoi mulle näin; Monna, sä oot valittu. Ei kaikkia koetella. Niitä koetellaan joiden uskotaan pärjäävän. Ei universumi koettele heikompiaan. Mä tiedän, että tää juttu menee nyt joltain yli hilseen, mutta menköön. Jennin sanat jotenkin kolahti. Mä oon aina uskonut jonkun verran myös vähän ”yliluonnollisiin” juttuihin. Ja ainakin siihen hengen ja ajatuksen voimaan. Mä päätin, että hitto vieköön, mä haluan uskoa näin. Se, että mua koetellaan ei oo sattumaa. Se on tarkoitettu niin. Tän ajatuksen voimalla mä sain jotenkin vielä enemmän energiaa ja voimaa. Ja taas lisää sitä hyvinvointia henkisesti.
On ihmisiä joilla menee aina hyvin. Ala-asteelta asti kaikki sujuu kuin rasvattu. Kokeet menee hyvin, vaatteet on aina tiptop. Yläasteella menee hyvin, kavereita on paljon. On hyvä kaikissa oppiaineissa. Lukioon päästään kympin keskiarvolla, just siihen lukioon mihin vaan haluaa. Lukiossa kaikki menee hyvin. Jotkut ehkä vähän kadehtii, miksi tolla menee aina noin hyvin ja se on vielä kauniskin/komeakin. Lukiosta kirjoitetaan ainakin pari ällää ja sen jälkeen jatko-opiskelemaan just siihen kouluun mihin haluaa. Kun valmistutaan on työpaikka jo luultavasti odottamassa. Myös seurustelukuviot menee hyvin. Löytyy just se poika/tyttöystävä, jonka on halunnut, jota on katellut. Sitten löytyy unelma-asunto, johon tietysti on rahaa. Kierretään maailmaa, tehdään töitä tai ei tehdä töitä. Raha-asiat on hyvin. jnejnejne
Sitten on ihmisiä, jotka joutuu kulkemaan monet tiet vähän kompuroiden. Ja monesti myös kaatuen. Mä olen sellainen. Ja mä tiedän, että meitä on monia.
Pääsykokeet menee perseelleen, vaikka kuinka on lukenu. Kämppä josta oot hihkunu menee tolle toiselle ihmistyypille, koska niillä on tarjota siitä pari tonnia enemmän. Ala-asteella on sitä keskikastia tai ehkä jopa se letkan viimeinen. Liikuntatunneilla valitaan joukkueeseen mukaan aina siinä keskivaiheilla tai sitten kahden viimeisen joukossa. Välillä on tähtihetkiä, saa lausua runon kevätjuhlissa. Mutta sitäkään ei oikeestaan kukaan ehkä jaksa oikein kuunnella. Tai no omat vanhemmat ja ehkä pari kaveria sieltä keskikastista.
Yläasteella menee jo vähän paremmin, mutta pari kertaa kuitenkin tönäistään, henkisesti tai fyysisesti. Lukiossa (jos sinne pääsee) tai amiksessa vähän jo uskaltaa alkaa näyttää omaa luonnetta, mutta kun on just rohkaistunut mennä kysymään tyyppiä treffeille, niin kompastuu omiin kengännauhoihin ja se jolla kaikki aina onnistuu ekalla yrittämällä, ehtii ennen sua treffipyynnölle. Kesällä tehdään kesätöitä, jos on saanut jotain. Ehkä siivousta, jätskimyyntiä tai mainosten jakamista. Työelämässä aina joku toinen vetää vähän paremmin kuin sä.
Vai vetääkö?
Mitä sitten jos säkin oot valittu koeteltavaksi. Silloinhan olet vahva! Se pitää vaan tajuta.
Koettelemusten edessä ei saa jäädä maahan makaamaan, on noustava ylös ja yritettävä eteenpäin kahta kovemmin. Ja piru vie sitten kun lykästää, ni on onni ylimmillään! Mä voin rehellisesti sanoa, että joka ikinen onnistuminen tai hyvä asia mitä mulle tapahtuu on iso juttu! Mä olen jokaisesta tällaisesta asiasta super onnellinen ja kiitollinen.
Mutta osaisinko olla jos kaikki ois tuotu tarjottimella?
On se tavoite sitten henkinen, fyysinen tai jokin konkreettinen asia, periksi ei kannata antaa!
Mun inhokkisanonta on ”leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä”. Ei ei ei!!!!
Antakaa maailman koetella! Kyllä se jossain vaiheessa antaa myös takaisin päin! Näin on käynyt! 🙂
Kenellä meni yli hilseen? Ja kuka ymmärsi mun pointin? Onko samanlaisia fiiliksiä?
-Monna <3
Kuvaaja: Ossi Pietiläinen
28 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Kiitos taas loistavasta kirjoituksesta! Mä kuulun sun kanssa samaan kastiin.. Mä ihmettelin tuota samaa joskus että miksi musta tuntuu että kaikki pitää tehdä sen hankalimman kautta yms. ja minulle sanottiin juuri tuo että siksi koska sinä kestät sen. Sitä ennen olin todellakin pitänyt itseäni heikkona, tyhmänä ja arkana ja tavallaan myös syyllistänyt itseäni että koska olen näin huono niin ansaitsen kaiken sen vastatuulen. Mutta kun kuuli toisen suusta nuo sanat että koska sinä kestät sen niin moni asia loksahti paikalleen ja täytyy myöntää että itkin (niin kuin nytkin nousee kyyneleet silmiin) helpotuksesta.
Nykyään osaan myös kääntää sen juuri noin, minua koetellaan koska olen tarpeeksi vahva kestämään sen ja myös siksi että silloin olen niiden etuoikeutettujen joukossa jotka osaavat oikeasti nauttia pienistä asioista ja arvostaa juuri niitä pieniä asioita ja ennen kaikkea arvostaa toisia ihmisiä.
Niin kuin itsekkin mietit, osaisiko sitä oikeasti arvostaa asioita samalla tavalla jos kaikki tarjoiltaisiin valmiina?
Ihanasti sun kirjoituksessakin sait käännettyä tuon ns. negatiivisen asian positiiviseksi ja vaikka ei hetkeen olla juteltu mutta nähty kyllä niin tuo henkinen hyvinvointi tuo kyllä tosiaan paljon olemukseen! Kiitos piristyksestä taas tähänkin päivään!
Oon aina ollut sitä mieltä että ihminen saa kannettavakseen just sen verran kuin se jaksaa kantaa. Toki tää ei aina päde, sillä valitettavasti toiset eivät jaksa ja päätyvät sitten omiin ratkaisuihinsa sen seurauksena.
Aiemmin mä ajattelin myös että elämä on niin saakelin epäreilua ja mitä monikaan sellainen ns. paremmista lähtökohdista oleva mitään tajuaa. Erään kerran sainkin sellaisen ihmisen monen mutkan kautta ystäväkseni. Tajusin että ihan jokaisella meillä on omat vaikeutemme. Jopa niillä L:iä kirjoittavilla tyypeillä. Tajusin että niille jokin asia, mikä ei musta tunnu miltää, on niille hetkellisesti elämän romahduttava ja vaikea asia. Tämän oivalluksen tosiaan taisin tehdä siinä 17-vuotiaana, jonka jälkeen mun on ollut niin paljon helpompi tajuta erilaisia ihmisiä. Olivatpahan he sitten mitä tahansa kastia. Tämän jälkeen en ole kokenut tarpeelliseksi lokeroida ihmisiä, vaan mun ympäriltäni löytyy ainakin monenlaista erilaista persoonaa.
En mäkään lokeroinut ketään. Ja mulla on ympärillä niin L:iä kirjoittaneita että amiksen käyneitä. En arvota ketään sen perusteella. Nämä nyt olivat vain aika karrikoituja esimerkkejä. Ja jos yhtään on lukenut mun blogia aiemmin tietää tämän.
Väittikö joku muuta? 😉 kirjoitin vain minusta, kun heräsi aatoksia kirjoituksestasi 🙂
Pahoittelut! 🙂 Ymmärsin väärin. Rauhaa ja rakkautta! ❤
Sitä samaa sinne 🙂 kyllä mä tajuan että joskus on ns. pakko lokeroida. Kirjoituksissa varsinkin jotta se oma ajatus tulee sieltä esille esimerkkien kautta. Pahoittelut myös jos oma tekstini vaikutti jotenki hyökkäävältä. Kokonaiskuvaa hankala hahmottaa kun pieneltä kännyn näytöltä tihruttaa niin ei koko tekstiä nää. Pointtini kuitenkin oli notta samaa mieltä täällä kuin kirjoituksesikin 🙂
Aivan kuin omasta elämästäni! Siis kompuroinnit ynnä muut. Mutta se on taivaan tosi, että vain vahvimpia täällä koetellaan. Eräs tuttavani, n.60 vuotias nainen on miehensä kanssa kokeneet kovia elämässään pahemman kerran. Heillä on ollut kolme lasta, joista jokaisesta on joutunut luopumaan. Kahdella pojalla oli paha lihassairaus ja ainoalla terveellä taas kortit oli jaettu niin, että kuoli auto-onnettomuudessa. Silti he ovat selättäneet surut ja kasvattaneet kaksi sijaislasta. Tällä hetkellä he tekevät hyväntekeväisyyttä ja ovat keränneet mm. Viron köyhille vaatteita sekä vähävaraisten kouluun pulpetteja yms muuta opetusvälineistöä.
Hei, pakko kommentoida tätä. Todella koskettava tarina kommentissasi. Kun lukee tuollaista, tulee mieleen, kuinka epäreilua elämä voi olla. Jotkut ihmiset ovat niin vahvoja, ettei sitä voi edes ymmärtää. Ja suurimmissa osissa ihmisistä on se vahvuus, jonka he huomaavat vasta, kun tarvitsevat sitä selviytyäkseen itsensä ja rakkaidensa puolesta. Tunnen pari perhettä, joiden kohdalle on osunut raastavia asioita, kuten perheen jäsenten menetyksiä, mutta silti he pystyvät jatkamaan elämäänsä. Omat murheet tuntuvat tuollaisten asioiden rinnalla pieniltä, suorastaan mitättömiltä ja saavat arvostamaan juuri niitä pieniä onnen hetkiä. Aika on kuitenkin rajallista jokaiselle. Ja toinen mielenkiintoinen kysymys sen lisäksi, miksi toisia koetellaan rankemmin kuin toisia on se, miksi jotkut lähtevät täältä aikaisemmin? Monnan teksti ja muiden kommentit laittoivat pohtimaan syvällisiä asioita tällä kertaa 🙂
I’m with you! Oon aina uskonut, että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu syystä. Vasta jälkeenpäin sitä monesti huomaa kaikkien vastoinkäymistenkin merkityksen ja oivaltaa, että tämänhän vuoksi jouduin sen ja sen käymään läpi. Hiljattain olen oppinut katsomaan nuo asiat jo ennalta – silloin, kun se vastoinkäyminen tulee kohdalle. On hieno tunne jo siinä kohtaa tajuta se, että tämäkin tarkoittaa jotain huikeaa juttua tulevaisuudessa. Ei ole vastoinkäymisetkään enää niin hirveitä tapahtumia, vaan ne voi olla jopa jänniä ja kutkuttavia! Että mitä siellä tulevaisuudessa odottaakaan? Leuka koholla kohti uusia seikkailuja!
Mä taas niin tykkään näistä sun pohdinnoista kun pystyn täysin samaistumaan. Omaki elämä ollu välillä sellasta taistelua, että miettiny miks kaikki paska pitää kaataa saman ihmisen niskaan ja vielä aina samaan aikaan just sillon ku tuntuu ettei jaksa enää yhtään lisää. Mutta sitte jälkeenpäin on saanu huomata kuinka paljo ne on oikeesti kasvattanu ja vahvistanu, tehny musta paljo fiksumman ja sitkeemmän ku muuten oisin. Nykyään ei enää pikkuasiat heilauta ja osaa oikeesti aidosti nauttia pienistäkin iloista ja kaikesta mitä saa. Mitään ei pidä itsestäänselvyytenä. Kyllä mä oon näin jälkeenpäin kuitenki kiitollinen siitä, että oln saanu mieluummin käydä ne elämänkoulut ja selvinny niistä hyvillä arvosanoilla eteenpäin. Moni heikompi olis varmaan jo luovuttanu aikaa sitte.
Olipas taas mielenkiintoinen kirjoitus. Mä kuulun siihen sakkiin joilla on aina mennyt aika hyvin eikä elämä ole liiemmin koetellut. Tämän vuoksi opiskelin psykologiksi, jotta voin auttaa ihmisiä koska itseltä löytyy virtaa ja voimia siihen. Olen samaa mieltä kirjoituksesi kanssa että mikään ei ole sattumaa ja kaikella on tarkoituksensa. Kaikista selviää kun vain päättää selvitä. Tsemppiä!
Ihana ja tärkeä kirjoitus!
Yks tärkeimmistä asioista minkä oon itse oppinut elämässäni on se, että kukaan muu kuin minä itse ei ole vastuussa mun onnellisuudesta ja siitä miten paljon pystyn kantamaan huolia ja niistä selviämään. Olen itse kohdannut paljon niitä asenteita että sulla on niin täydellinen elämä, oot kaunis, fiksu, opiskelet unelmies alaa ja sulla on upee mies jne. Ja tuntuu tosi pahalta kun on tehnyt iha perkeleesti töitä sen kaiken eteen. Kerran eräälle tuttavalle oikein hermostuinkin ja sanoin että kokeiles elää päivä mun kengissä niin voi mieles muuttua. Oon käyny läpi nuoren elämäni aikana aika paljon raskaita asioita päällimäisenä niistä perheenjäsenen etenevä vakava sairaus joka on mielessä ihan joka päivä. Mutta ehkä se mikä mut erottaa noista kommentoijista on juurikin se etten keskity kadehtimaan muita vaan teen kaikkeni oman ja läheisteni onnellisuuden eteen! Mä näen että onnellisuus on asennekysymys ja mä en ilman hyvää asennetta ja huumorintajua varmaan olis tässä näin hyvinvoivana kirjoittamassa tätä tekstiä.
Mäkin uskon siihen että jokainen saa kannettavakseen sen verran kun jaksaa kantaa ja jos ei jaksa yksin niin silloin ne tärkeimmät ihmiset on paikalla pitämässä kiinni ja nostamassa taas ylös kuten minä myös heille samassa tilanteessa!
It’ s not about surviving the storm but to learn how to dance in the rain! ❤️
Ihanaa alkukesää sinulle Monna! ❤️
Vautsi, kiitos taas tosi hyvästä postauksesta! Totta joka sana 🙂 Pisti miettimään tätä omaakin elämää.. ihan eri tavalla kyllä osaa arvostaa saavutuksia kun niiden eteen on joutunut tekemään oikeesti hommia.
Voi kyllä, voin niin samaistua suhun ja nyt kaiken kokemani jälkeen voin sanoo et vaikka elämä ottaa nii se myös antaa. Oon vasta 18v ja kokenu mm. vaikean masennuksen & itsetuhoisuuden, syömishäiriön ja abortin, sekä menettäny suurimman osan vanhemmista sukulaisista, mukaanlukien isän. Yks mun kaveri taas on sellanen vanhempien ”lellikki”, rikas perhe eikä mitään isompaa pahaa oo sattunu koskaan. Vaikka onki osa elämästä ollu pelkkää helvettiä, oon tällä hetkellä onnellisempi kuin koskaan ja uskon että noiden tapahtumien jälkeen mua ei voi satuttaa niin pahasti enää. Etenki tuo masennuksesta parantuminen todisti mulle sen, että aina, ihan aina asiat voi kääntyä parempaan. Kuhan vaan jaksaa yrittää eikä koskaan luovuta. Meinasin luovuttaa, mutta en tehny sitä. Ja tässä sitä ollaan, odottelen ens viikon ylioppilasjuhlia, oon onnellisessa parisuhteessa, treenaan ja elän terveellistä elämää. Voin vihdoin sanoa, että rakastan mun elämää ja itteäni. Ja toisin kuin monet ihmiset -uskallan sanoa sen myös ääneen. 🙂
Olipa hyvä ja ajatuksia herättävä postaus! Joo, kyllä tässä on saanut tarpoa paskassa jos jonkinlaisessa ja näillä mun lähtökohdilla tähänkin elämään olis moni joko heittänyt henkensä tai jossain katuojassa vähintään… mut täällä ollaan ja taistellaan vaikka tää hemmetin sairastelu energiaa vähän viekin 🙂
Eteenpäin sanoi mummo lumessa! Kaikesta selvii kun vaan haluaa selvitä. Tavalla tai toisella 🙂
Puit just monia mun ajatuksia sanoiksi! 🙂
Loistava kirjoitus <3 Mä haluan uskoa, että meille annetaan niin paljon kuin kestetään – ja kaiken sen pahan ohella saadaan myös hyviä asioita osaksemme 🙂 Itsellä on moni asia elämässä loksahtanut hyvin paikoilleen, mutta jollain tavalla koen, että oon sen ansainnut kaikkien vaikeiden kokemuksieni takia. Ja kun elämä tekee tiukkaa niin yritän uskoa, että siihenkin on jokin syy. Siksi jaksan taistella vaikeuksien läpi. Uskon, että vielä jokin voittokin tulee vastaan 🙂 Viime aikoina etenkin jatkuva sairastelu on painanut mieltä maahan, mutta yritän ajatella, että oon selvinnyt niin paljon pahemmastakin, että tästäkin toivutaan!
Tosi ihanasti sanottu Eveltä – ja se on niin totta <3 Sun elämänilosi, positiivinen persoonasi ja asenteesi paistaa kuvista läpi 🙂
Olipa ajatuksia herättelevä kirjoitus. Olen myös sitä mieltä, että ”vaikeudet annetaan vahvoille” siis kukin saa kannettavakseen vain mitä pystyy kantaa. Eihän tämä aina ihan pidä paikkaansa, mutta tietyllä tavalla huomaan tämän pitävän paikkansa ihan pienissäkin arjen asioissa.
Mulla elämä on ollut sellaista ”puolihankalaa”, en ole sitä sakkia joka pärjää ja elämä kohtelee hyvin ja hyvien tuloksien eteen olen aina saanut raataa niska limassa. En voi myöskään sanoa ihan olevani elämän päähänpotkima, se kova työ ja uurastus on kuitenkin lopulta usein palkittu, ja jotenkin niistä pahoistakin asioista saa aina käännettyä jotain positiivista. Ei nyt kaikista, mutta oma asenne ratkaisee niin paljon 🙂
Jep, hyvää tekstiä taas, kiitos 🙂
Ajattelen asioista samalla tavalla kanssasi. 🙂 Kaikella on tarkoituksensa, niin hyvällä kuin pahalla. Jälkeenpäin olen myös oivaltanut, että elämässäni olevat ja joskus elämääni kuuluneet ihmiset ovat tupsahtaneet tarkoituksella, juuri oikealla hetkellä elämääni. Niin on pitänyt tapahtua. Samoin asiat joita on elämässäni tapahtunut. Asiat on tapahtuneet tietyssä järjestyksessä, tiettynä aikana. Ei yhtään liian aikaisin, eikä yhtään liian myöhään. Voi kun ihmiset malttaisivat pysähtyä ja kuunnella mitä elämällä on heille tarjota. Ikävää, että nykymaailma vaatii ihmisiltä vain koko ajan enemmän ja enemmän. Perimmäinen elämän tarkoitus jää loppujen lopuksi monelta näkemättä ja kokematta kaikessa kiireessä. Mihin meillä on loppujen lopuksi kiire? Minä olen miettinyt asiaa paljon ja nyt jo uskallan itselleni todeta, että ei mihinkään. Asiat hoituu vähemmälläkin kiireellä, kaikki ajallaan.
Niin totta joka sana.
Olen kokenut kovia elämässä ja välillä olen miettinyt, että miksi juuri minä. Minulla on eräs kaveri, jonka olen tuntenut lapsuudesta asti ja hänellä elämä on ollut aina ruusuilla tanssimista. Olen useasti ollut kateellinen siitä, että kaikki on aina ollut niin täydellistä idyllisestä perhe-elämästä lähtien.
Itse olen joutunut kestämään narsistista alkoholisoitunutta isää koko lapsuuden, kärsinyt lihavuudesta, ollut koulukiusattu, rahaton ja paljon kaikkea muuta. Mitään ei ole tuotu tarjottimella eteen vaan olen oikeasti nähnyt vaivaa saadakseni sen mitä haluan.
Koen, että olen tällä hetkellä henkisesti todella vahva enkä masennut pienistä asioista, koska paljon pahempaakin on sattunut. Sen lisäksi minulla on vahva tunne siitä, että voin tehdä ihan mitä haluan vain, jos näen vaivaa sen eteen. Sen lisäksi en pelkää turhia asioita tai mieti, mitä muut ajattelevat minusta. Tiedän, etten olisi tällainen, jos menneisyys olisi ollut helpompi ja olisin saanut elää huolettoman nuoruuden. Olen todella tyytyväinen siihen, että elämä on kolhinut, koska nyt se niin sanotusti tuottaa tulosta. Vaikka olen lihonut viime aikoina paljon, olen silti edelleen itsevarma, enkä peittele itseäni jätesäkkeihin. Sen lisäksi olen hakemassa unelmieni työpaikkaan ilman minkäänlaisia epäilyksiä .
Sen sijaan tämä kyseinen kaverini on aina ollut epävarma itsestään (vaikka on mielettömän kaunis) ja on sitä edelleen. Kun siskoni kehui hänen hiuksiaan, hän oli aivan varma, että se oli tarkoitettu loukkaukseksi. Kun hänen koiransa kuoli, se oli suurinpiirtein maailmanloppu eikä hän suostunut nousemaan sängystä lähes viikkoon. Hän kärsii kuolemanpelosta sekä monista muista asioista. Hän on itsekin sanonut, että pelkää, koska ei tiedä miten kestäisi, kun ikinä ei ole sattunut mitään pahaa elämässä… En voisi ikinä kuvitella vastaavaa tilannetta omalle kohdalleni.
Everything happens for a reason.
Tenteistä on tullut hylsyjä, myös niistä jotka oon jo kertaalleen aikasemmin hylätyn arvoisesti tekemässä. Kesälle oli jo luvattu oman opiskelualani töitä ambulanssista. Olin onneni kukkuloilla; eka kesätyö sairaanhoidon parissa ja ihan just siltä omalta alalta! Kesätyöt peruutettiin informaatiokatkoksesta johtuvan virheen takia.
Ei töitä kesälle. Ei sittenkään rahaa lähteä poikaystävän kanssa ensimmäiselle yhteiselle ulkomaanmatkalle syksyllä. Ja kauhean kiireisen loppukevään ja kouluahdistuksen seassa sain tänään tietää, että jälleen onnistuin saamaan yhden hylätyn arvosanan tentistä.
Tässä muutaman viikon aikana oon itkenyt silmät päästäni ahdistuksen ja epäonnistumisen tunteen vuoksi ja meinannut luovuttaa aika monta kertaa.
Tämä kirjoitus anto miulle kuitenkin taas hieman lisää sisua jaksaa eteenpäin, ja uskoa siihen että asiat kyllä järjestyvät. Kiitos siulle, vaikka vähän itkettääkin niin eteenpäin mennään. <3
Hyvä kirjoitus! Tekstisi ovat siitä mahtavia, että ne laittavat ajattelemaan asioita 🙂 Olen näitä juttuja paljon itsekin pohtinut, kuitenkin lähinnä tuosta toisesta näkökulmasta.. Kuulun juuri noihin, joilla koulussa mennyt aina ihan hyvin ja päässyt opiskelemaan mihin haluaa ja vielä kesätöitäkin löytynyt. En silti koe että olisin saanut mitään ilmaiseksi, olen aina tehnyt kovasti töitä näiden unelmien eteen. Ilmaiseksi olen toki saanut huolehtivaiset, toimeentulevat ja terveet vanhemmat, jotta lapsuuteni on ollut tasapainoinen ja auttanut jaksamaan eri asioiden tavoittelussa. Kuitenkin esimerkiksi yksi perheenjäsenistämme sairastui lähivuosina vakavasti ja pysyvästi, ja asia huolettaa jatkuvasti. Olen kokenut hankalia eroja, yksinäisyyttä jne. Ulkopuolisen silmin elämäni näyttää voittokululta, enhän ongelmistani tuntemattomille ja puolitutuille tilitä. Olenkin huomannut, että monesti niillä joilla on ns ”kaikki täydellistä” saattaakin olla esimerkiksi asiat perheessä aivan päin h*lvettiä tai heillä ei ole yhtään ystäviä.
Uskon että kaikille sattuu pahojakin vastoinkäymisiä, eri elämäntilanteissa vain. Näiden käsittely on kuitenkin vaikeaa jos alkaa ”arvottaa” ongelmia. Välillä mietinkin, saanko olla masentunut sisarukseni sairaudesta; onhan maailmassa miljardeja ihmisiä, joilla ei ole ruokaa, ei perhettä, ihmiset ympärillä kuolevat tai joutuu koko elämänsä näkemään hirveitä asioita. Tästä näkökulmasta minä en saisi valittaa mistään..Olen koittanut antaa itselleni luvan myös surra, vaikka kuulunkin ”niihin onnellisiin pärjääjiin” joidenkin mielestä. Silti en helposti kerro ongelmistani muille, koska onhan minulla vielä asiat hyvin moneen muuhun verrattuna. Nämä ovat todella hankalia asioita, enkä ole itsekään vielä päässyt selvyyteen mitä mieltä olen.. Kuitenkin haluan myös uskoa siihen, että jokaiselle annetaan juuri niin paljon kuin jaksaa kantaa, vaikka tämä ei tosielämässä aina pädekään.
Mielestäni ei ikinä saisi alkaa arvottamaan muiden tai omia ongelmia. Kaikilla on omat ongelmat ja vastoinkäymiset. Toiset kokee huonon palautteen koulusta/töistä maailmanloppuna, kun taas toiselle sellainen asia menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tärkeintä on kuitenkin se, että antaa itselleen luvan tuntea omat tunteensa sellaisina kun ne tuntee ja kokee, eikä missään nimessä vähättele omia tunteitaan. Ne on sinun omia tunteita ja saat kokea ne niin suurina ja voimakkaina kuin tarve vaatii. Vain siten voit myös tulla sinuiksi niiden kanssa ja pystyä elämään asian kanssa. Tsemppiä ja tunne niin voimakkaasti, kuin parhaalta tuntuu, riippumatta siitä, kuinka moni lapsi näkee toisella puolella maapalloa nälkää tai muuta vastaavaa. 🙂
Täällä yksi vaikeimman kautta tarponut! Omaisten menettämisiä, pettymyksiä, kiusaamista niin koulussa kuin töissä, töitä teen niska limassa mutta kiitosta ei ole näkynyt, lista tuntuu loputtomalta… Joskus sitä miettii miksi juuri minä, mutta kaikella on varmasti tarkoituksensa. Ehkä jonain päivänä näkee ja kokee sen kiitoksen.
Yritän pysyä positiivisena ja iloisena kaikesta huolimatta. Hyvää kesää monna! 🙂
Se mikä ei tapa, se vahvistaa… Itse olen kulkenut tuota rankempaa tietä, vaikka en olisi halunnut valita sitä tietä, niin mitään en siltikään kadu. En olisi kasvanut täksi ihmiseksi, ellen olisi kokenut kaikkea sitä mitä elämä toi tullessaan. Kaikella on merkitys.
Loistava kirjoitus! Ajattelen hyvin samoin tavoin. Uskon että erilaisilla asioilla on tarkoituksensa elämässä. Miten sitä osaisi nauttia elämästä, jos kaikki menisi aina vaan hyvin. Ja jos kaikki menisi aina niinkuin itse toivoisi, olisiko se välttämättä kuitenkaan hyvä… Sitä on joskus jälkikäteen tullut huomattua että hyvä ettei asiat menneetkään niinkuin toivoi… Mä uskon ainakin pääosin siihen että kaikella on tarkoituksensa! Mutta täytyy sanoa, että onhan niitäkin jotka ovat saaneet liikaa kantaakseen eivätkä ole taakkaa jaksaneet…. Tää on sellainen aihe, josta voisin puhua ja höpöttää vaikka kuinka ja paljon 😀 <3
Puhut asiaa! Ihmiset jotka saavat kaiken tarjottimella eteensä, ei ymmärrä olla kiitollinen niistä (toki on olemassa poikkeuksia) mutta jos pienestä pitäen opetetaan, että asioiden eteen on nähtävä vaivaa, osaa arvostaa eri tavalla ja pieniäkin juttuja. Se kasvattaa vaan luonnetta kun aina ei saa mitä haluaa! :))
Pakko sanoo, että en usko, että kukaan oikeesti kuuluu ekaan kastiin. Kaikilla ihmisillä on elämässään vaikeampia ja helpompia ihmisiä. Se mitä ulkokuori ja ulkoinen ”menestyminen” näyttää, kun näkee toisen ehkä pari kertaa viikossa muutaman hassun tunnin ajan, voi kätkeä taaksensa vaikka millaisen todellisuuden.