Hae
Monna Treenaa

Miten käy parisuhteen, kun vauva syntyy?

Miltä tuntuu olla isä? Miltä tuntuu olla äiti? Ja miten käy parisuhteen, kun talossa on pieni vauva?

Tässä vaiheessa vielä vain koiralasten vanhemmat 😉

Esitimme molemmat Tuukan kanssa itsellemme muutaman kysymyksen vanhemmuudesta ja siitä miten se on vaikuttanut parisuhteeseen. Vastasimme molemmat omien tuntemuksiemme kautta. 🙂

Mitä ajatus lapsesta tai vanhemmuudesta merkitsi ennen Emmaa? 

Tuukka:

Minulle Emman syntymä oli, kuin lottovoitto. Olimme puhuneet jo pidemmän aikaa lapsesta, joskus sitä jo yritimmekin, ikävin seurauksin. Emma oli siis enemmän, kuin odotettu lapsi. Hirveästi en ole kuullut puhuttavan isien vauvakuumeesta. Se liitetään useimmiten naisiin. Isä on sitten ikään kuin huijattu koko juttuun mukaan. 🙂 Minulla tämä vauvakuume oli kuitenkin totisinta totta. Minä todella toivoin, että saisimme joskus ihanan pienen vauvan. Minulle se tunne tuli TODELLA vahvana. Valvoin useita öitä miettien, että mitä jos emme saa / halua lasta. Jatkammeko yhdessä Monnan kanssa? Onko meillä parina tulevaisuutta ilman lasta? Minä koen, että vahva tunteeni tuli jostain todella syvältä. Se oli lähes alkukantainen tunne siitä, että haluan jälkikasvua. Oman tiikerinpennun jatkamaan ylväitä perinteitäni ja geenejäni. Tämä ajanjakson näin jälkikäteen ajatellessa oli varmasti tähän astisen elämäni voimakkain ja selkein risteys. Tuntuu itse asiassa todella sekavalta palata takaisin niihin unettomiin öihin ja ajatuksiin, mitä jos ei? Voinko olla ikinä onnellinen? Kadunko lapsettomuutta koko loppuelämäni ajan? Mitä jos Monna ei haluakaan enää lasta, pitäisikö meidän silloin erota ja minun toivoa tapaavani vielä joskus joku toinen ihana tyttö, jonka kanssa tämä voisi ehkä olla mahdollista? Mitä jos eroamme enkä tapaakaan enää ketään. Sitten istun 30 vuoden päästä yksin Nurmeksen mökillä ja ihmettelen, miten helvetissä tässä näin kävi? Alkoholisoituisin, katkeroituisin ja mietin olisiko sittenkin pitänyt jatkaa Monnan kanssa? 🙂

Monna:

Minä olin jo vähän tottunut ajatukseen, että meille ei tule ”ihmislasta” lainkaan. Että me olemme perhe: minä, Tuukka ja karvaiset lapsemme Gere ja Pimu. Kun koimme 2014 kohdun ulkoisen raskauden, ajattelin etten enää haluaisi yrittää. Olin todella surullinen ja ajattelin, että minulle kohtalo ei ole päättänyt antaa äitiyttä. Pikku hiljaa olin alkanut tottumaan ajatukseen, että meistä ei ikinä tule vanhempia. Olin jutellut lapsettomien ystävieni kanssa (niin omasta tahdosta lapsettomien, kuin biologisista syistä lapsettomien) asiasta ja oppinut ymmärtämään mitä kaikkea elämä voi tuoda, myös ilman vanhemmuutta. En oikeastaan ikinä ole tuntenut mitään suurta vauvakuumetta. Lukuunottamatta naimisiinmenomme aikaa, silloin perheenperustaminen oli haaveena. Mutta silloin ei ollut oikea aika. Luulen jopa, että jos Tuukka ei olisi nyt niin vahvasti halunnut lasta, voisi asiat olla toisin. Itselläni oli ehkä sisimmissäni pelko siitä, että raskaus ei onnistuisi tälläkään kertaa ja siksi olin jo ajatellut ettei lasta tule meidän perheeseen. Toki mietin myös, että kestäisikö meidän parisuhde ilman lasta. Sitten positiivinen raskaustesti reilu vuosi sitten oli yllätyksestä huolimatta äärettömän hieno uutinen.

Miten vanhemmuus on muuttanut parisuhdetta?

Tuukka:

Olen sanonut kavereilleni, että ennen Monnaa olin vain minä. Sain tehdä mitä vain, milloin vain ja minkälaisilla riskeillä tahansa. Olin vastuussa vain itselleni. Monnan tavattuani olin jo vastuussa jollekin muullekin. Suunnittelimme lomat, vapaa-ajan ja arjen yhdessä. Koirien tultua elämäämme vastuu vain kasvoi. Silloin oli mietittävä vielä useamman muuttujan kautta kaikki asiat. Koirat pitää ottaa huomioon joka käänteessä. Minun on myös mietittävä, että koirat tarvitsevat minua. Vauvan tultua tämä kaikki on kertaantunut tuhannella. Samalla se on tehnyt meistä Monnan kanssa ei vain toistemme puolisoita vaan myös vanhempia. Me olemme aina yhdessä, vaikka emme ”rakastavaisia” joskus olisikaan. Se on erittäin suuri asia. Tuntuu, että kaikki pienet ”haasteet” ovat jääneet taka-alalle Emman tultua elämäämme. Me olemme nyt perhe, emme enää Monna ja Tuukka. Koen, että suhteemme on vain vahvistunut. Olemme saaneet upeita, haastavia kokemuksia, joista olemme kaikista selvinneet. Tämä on vahvistanut suhdettamme ja samalla syventänyt sitä uskomattoman paljon.

Monna:

Olen sitä mieltä, että Emman myötä meidän perheemme on vahvistunut. Siitä on tullut jotenkin kokonainen. Meidän parisuhteemme on mielestäni vahvempi ja jotenkin vakaammalla pohjalla nyt vanhemmuuden myötä. Kuten Tuukka kirjoitti, on vanhemmuus asia, joka yhdistää meitä ikuisesti. Jos meidän tiemme joskus pariskuntana eroaisi, emme kuitenkaan koskaan (toivottavasti) ajautuisi täysin erillemme toisistamme. Uskon myös vahvasti, että jo nämä ensimmäiset neljä kuukautta on opettaneet meille niin toisistamme kuin parisuhteestammekin niin paljon, että se on vain kaikella tapaa vahvistunut.

Mitkä asiat ovat aiheuttaneet haasteita parisuhteelle?

Tuukka:

Huh! No monikin asia. Ensinnäkin se ”meidän ajan” etsiminen. Aiemmin olemme löytäneet melkein päivittäin aikaa keskustella rauhassa kahdestaan. Nyt tuntuu välillä siltä, että kun yrittää puhua jostakin, niin siihen saattaa mennä viikko, että oikea hetki tulee. 🙂 Yhteisen ajan löytäminen on siis ollut yksi haasteita. Toinen on varsinkin alussa väsymys. Rehellisesti sanottuna, käsi isolla kirjalla, emme ole koskaan riidelleet niin paljon ja niin kovaa, kuin tämän 4 kuukauden aikana Emman synnyttyä. Tämä ei johdu millään tavalla Emmasta, vaan siitä, että kaikki muuttui yhdessä yössä. IHAN KAIKKI! Samalla olemme molemmat olleet absoluuttisesti väsyneempiä, kuin ikinä aiemmin. Sanonkin aina, että huono-uninen labradorinnoutajamme Gere vaurioitti unirytmiäni pysyvästi ja tämä tiikerinpentu tuhosi sen lopullisesti. 😉

Monna:

Koirat oli kuitenkin suhteellisen helppo laittaa hoitoon tai vaikka viereiseen huoneeseen. 😉 Vauvaa ei niin vain mihinkään tyrkätä, emmekä tietysti haluakaan. Mutta se meidän yhteinen aika ihan vain pariskuntana on ainakin näin pikkuvauva-aikana todella haastavaa löytää. Olemme muutaman kerran sitten vieneet Emmaa isovanhemmille hoitoon ihan vaikka pariksi tunniksi, että voimme olla hetken kahdestaan ja käydä vaikka syömässä ja juttelemassa ihan vain kaksistaan. Väsymys on ehdottomasti toinen iso haaste. Väsyneenä pinna on meillä molemmilla ihan todella lyhyt ja olemmekin riidelleet tämän neljän kuukauden aikana varmasti enemmän, kuin kymmenen yhdessäolovuoden aikana yhteensä. 😀 Toisaalta riidat ja kinastelut ovat ihan todella pieniä, vaikka ne voivatkin tuntua siinä hetkessä isoilta. Noin viiden minuutin päästä ollaan taas kuin ei ääntä olisi korotettukaan. 😉

 

Onko suhtautumisesi kumppaniisi muuttunut vauvan myötä?

Tuukka:

Suhtautumiseni Monnaan on kyllä muuttunut. Jotenkin tuntuisi aika ihmeelliseltä, jos näin ei olisi. Niin suuri asia lapsen odotus ja saaminen koko perheelle on. Miten se suhtautuminen on muuttunut onkin jo vaikeampi kysymys. 🙂 Voisikohan sitä sanoa, että meidän suhteemme on nyt paljon syvempi. Ei enää niin pinnallinen, jos se nyt kovin pinnallinen ennen Emmaakaan näin 10-vuoden yhdessäolon jälkeen oli, mutta kuitenkin. Lapsiarjen kiireissä on välillä vaikeaa ehtiä olla mies ja vaimo, rakastavaiset. Siihenkin löytyy varmasti vielä enemmän aikaa ja energiaa, kun ehdimme koko perheenä tottua uuteen arkeemme.

Monna: 

Katson toki Tuukkaa nyt eri tavalla kuin ennen, hän ei ole enää ”vain” mieheni, hän on myös lapsemme isä. Näen hänessä mahtavan iskän, joka aidosti haluaa olla ihan älyttömän paljon Emman elämässä mukana jo ensimmäisistä päivistä alkaen. Olen huomannut Tuukassa myös sellaista suojelevaa perheenpään asennetta, joka on tuntunut mukavalta. Jollain tapaa tunnen Tuukan olemuksen isänä rauhoittaneen myös omaa luonnettani. Koen, että suhtautumiseni Tuukkaan on lähentynyt. En oikeastaan arastele enää yhtään mitään hänen seurassaan, voin itkeä, nauraa, laulaa, tehdä mitä vain ja silti hän katselee vieressä tyytyväisenä tai lähtee lauluun mukaan. 😀
Miltä tuntuu olla isä/äiti?

Tuukka:

Isänä oleminen on todella mahtavaa. On ihan uskomatonta, kuinka hauskaa ja palkitsevaa on seurata pienen ihmisen kehittymistä. Samalla sitä itse ajattelee asioista jo nyt 4 kuukauden jälkeen ihan eri tavalla. Moni ennen tärkeä tai jännittävä asia ei tunnu enää niin suurelta tai jännittävältä, kun on vastuussa pienen tytön elämästä ja kehittymisestä. Sikäli Emman tulo on antanut minulle myös paljon voimaa, itsevarmuutta ja perspektiiviä asioihin. Nyt ymmärrän myös monia ystäviäni tai heidän ajatuksiaan paremmin, kun vielä muutama vuosi sitten ihmettelin, että miten se on tuota mieltä tms.

Kyllä se vain niin on, että se lapsen saaminen muuttaa näinkin nopeasti ihmisen ajattelumaailmaa ja ehkä koko maailmankuvaa. Olen monesti todella päättäväinen ihminen arkisissa asioissa. Käytän paljon aikaani ja energiaani siihen, että saan suoritettua omat tärkeät juttuni tai asiat tietyssä järjestyksessä. Emma on muuttanut tätäkin kuviota. Jos vauva tarvitsee sinua, niin se menee aina kaiken muun edelle. Sekin on opettavaista. Emmaa ei voi vain jättää jonnekin, kun menee vaikka tiskaamaan tai laittamaan ruokaa, ei sen on oltava koko ajan siinä vieressä tai kainalossa.

Kokonaisuudessaan kaiken väsymyksen keskelläkin olen nyt todella onnellinen. Vihdoin koen, että olen itsekin ihmisenä kokonainen. Jotenkin tämä oman lapsen syntymä on kyllä ollut uskomattoman suuri asia. Kaverini Ile kerran sen sanoikin hyvin. ”Lapsi on aina sinun. Se rakastaa sinua ehdoitta ja sille olet maailman tärkein.” Se on aika hyvin sanottu. Näin se juuri onkin. Toivon, että meille tulee Emman kanssa syvä ja kiinteä suhde. Toivon sitä todella ja aion tehdä kaikkeni, että näin myös tulisi tapahtumaan. Minulla on mahtavia isä-esimerkkejä omassa lähipiirissäni, joita seuraamalla olen oppinut jo nyt paljon, mitä on olla hyvä isä. Pakko sanoa, että varsinkin kaverini Lauri on jotain sellaista omille pojilleen, että jos saisin toteutettua siitä edes 10%, niin Emmalla olisi yksi maailman välittävimmistä faijoista.

Monna:

Kyllä äitinä oleminen on ihana asia! On se jotenkin ihmeellistä, kuinka paljon voi pientä ihmistä rakastaa. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että saan olla äiti pienelle rakkaalle Emmallemme. Haluan olla Emmalle ihan paras äiti maailmassa. Jo nyt haluan laittaa kaikki hänen tarpeensa ykköseksi. Välillä mietin jos Emma on kovin väsynyt ja levoton, että kunpa edes hän nukkuisi yöllä. Ettei sen niin väliä nukunko minä, kunhan hän saa levättyä ja kerättyä voimia taas uuteen ihmeelliseen päivään. Äitiys on rauhoittanut minua ja jollain tapaa tunnen olevani sinut itseni kanssa enemmän kuin ikinä aiemmin.

Kuten kirjoitin muutama postaus taaksepäin, on ihan normaalit arkiaamut yksiä ihanimpia ja onnellisimpia hetkiä nykyään elämässäni. Kun istumme olohuoneen sohvalla, katsomme aamu-tv:tä, Emma on jomman kumman sylissä, tai leikkimatolla tai sitterissä, koirat on tyytyväisiä aamuruuan ja lenkityksen jälkeen, meillä on kahvikupit kädessä ja smoothielasit toisessa ja kaikki on jotenkin vain niin hyvin.

***

Monna & Tuukka

Laihis = kirosana

Tiedättekö mikä on aika hassua? Se, että laihdutuksesta on tullut kirosana. Enää ei puhuta siitä, että nyt haluan pudottaa painoa tai sitä ei kerrota varsinkaan sanalla laihduttaa. Puhutaan elämäntapamuutoksesta. Toki, elämäntapamuutos on kattavampi sana ja ainakin meillä on valmennuksissa tarkoitus painottaa sitä, että pikadieetit on pyllystä ja koko loppuelämän kestävät muutokset on niitä kestävimpiä. Mielestäni hyvä ajatus on se, että voitko syödä tai treenata tällä tyylillä loppuelämäsi? Vai onko se niin kova dieetti tai treenikausi, että sitä ei kukaan jaksa muutamaa viikkoa pidempään?

Minä olen sitä mieltä, että on tosi ok laihduttaa. Paino ei itsessään kerro kuitenkaan juuri mitään, kehonkoostumus kertoo rutkasti enemmän. Mutta jos painaa X-määrän ja haluaa siitä -5kg tai -20kg pois, se on ihan hieno juttu. Tapa millä se tehdään on tärkein! Ei -10kg kahdessa kuukaudessa, vaan hitaasti mutta varmasti. Näin ne painokilot pysyvät varmemmin myös poissa ja niin se kroppa muokkaantuu oikeaan suuntaan treenin ja riittävän ravinnon kanssa yhdessä.

Onko joku joskus kuullut, että noin puoli kiloa viikossa olisi sopiva pudotustahti? No, mikään ei ole mustavalkoista, eikä kaikki päde kaikkiin.. Mutta jos viikkopudotustahti on kahden kilon päälle, on tahti aikamoisen hurja. Ja voisin melkein pistää pääni pantiksi, että jos pudotusvauhti on niinkin kova, lähtee lihasta eikä pelkästään sitä läskiä.

Viimeinen viikko Muutos-valmennusta pärähti nyt käyntiin! Itselläni tänä aikana painoa on pudonnut 3,5kg. Mutta tärkeintä on se, että olen saanut taas ruokailurytmistä kiinni ja herkut on nyt viikonloppujen hommaa..  Yksi herkkupäivä viikossa on palannut kuvioihin ja siitä aion pitää kiinni jatkossakin. Energiaa on enemmän, kun ei sokeripöhnässä pistele menemään.
Treenit jäi kohdallani vähän hintsuksi tässä loppuvaiheessa, koska se vatsalihasteni erkauman tilanne oli isontunut. Tämän vuoksi jouduin treenikieltoon ja vaunulenkit on olleet ainoa liikuntamuoto viimeiset kolme viikkoa. Salille on kova hinku!  Mutta vaikka tämä valmennus nyt päättyykin, aion jatkaa samalla meiningillä tästä eteen päinkin! 

Muutos -valmennus starttaa taas 06.03.2017

Muutos -valmennuksessa saat mm. henkilökohtaisen ruokavalion sekä treeniohjelman, jotka on molemmat rakennettu täysin yksilöllisesti sinun tavoitteitasi tukevaksi. Valmennuksessa syödään paljon ruokaa. 😉 Ihan normaalia ruokaa ja myös riittävästi hiilihydraatteja.

Muutos -valmennus on 8 viikon erittäin monipuolinen verkkovalmennus, jonka aikana opit syömään terveellistä, ravitsevaa ruokaa ja liikkumaan monipuolisesti.

Sisältö:
– Henkilökohtainen ruokavalio
– Henkilökohtainen harjoitusohjelma
– 60 reseptiä ravintoarvoineen
– Kuntosaliohjelmia
– Videoita kuntosaliohjelmiin
– Treenivideoita kotitreeneihin
– Viikkotehtäviä ja haasteita, jotka pitävät motivaation korkealla koko valmennuksen ajan
– Pääsy valmennusympäristöön, mistä löytyy paljon tietoa terveellisestä ravinnosta & liikunnasta
– Valmentajien tuki ja neuvot koko valmennuksen ajaksi.
– Valmennusryhmän tuki ja kannustus

– Muutos -verkkovalmennus maksaa 127€ (maksu 1-2:ssa erässä)

Lue lisää -> www.tuukkapursiainen.com

ja ilmoittaudu mukaan: pttuukka@gmail.com

***

Mielestäni on tosi ok sanoa, että haluaa laihduttaa. Ei siitä tarvitse tehdä jotain salattavaa tai häpeiltävää asiaa. Ei laihis ole kirosana. Kyllä peilikuvaansa saa miettiä ja niitä painokilojakin. Kunhan niiden rinnalla miettii myös sitä henkistä hyvinvointia ja muistaa sen, että pelkästään painonpudotus tuskin tekee ketään onnellisemmaksi. Mutta se voi lisätä itsevarmuutta ja sitä kautta tehdä onnellisemmaksi.
Ymmärrättehän pointtini? 😉 Onnellisuus lähtee aina sisältä, mutta omaa silmää miellyttävä ulkokuori voi kuitenkin lisätä onnellisuutta. Eikä se ole huono tai häpeiltävä asia. 

Näillä fiilareilla startataan uusi viikko! 🙂

 

* Lue myös aiempi postaus: Miten on Muutos-valmennus kohdallani käynnistynyt?

* Lue Tuukan kirjoitus laihdutuksesta: Laihiksella