Hae
Monna Treenaa

Someviha – Kuka saa sanoa ja mitä?

Mä taas oon pyöritellyt pienessä päässäni aihetta nimeltä someviha. Mulle itselleni tää ryöppy on osunut kaks kertaa päälle.

someviha

Ensimmäisen kerran silloin, kun Emma oli syntynyt; silloin iski somevihan aalto äitien saralta. Olin itsekäs ja huono äiti, koska en pystynyt imettämään yrityksistä huolimatta.

Toisen kerran silloin, kun minä ja ystäväni Alona haluttiin puhua kehorauhan puolesta, kehopositiivisuudesta. Siitä, että kaikki kehot on kauniita. Me oltiin etuoikeutettuja fitnessmuijia, jolla ei ole varaa tai oikeutta puhua asiasta.

Nää kaks juttua on omalla kohdalla niitä selkeitä ns. isompia tapauksia, joissa ei ollut kyse ”vain” yhdestä ilkeästä kommentista.

Someviha on yleistynyt

Musta tuntuu, että koronavuosi ja ihmisten lisääntynyt somen käyttö on kasvattanut somevihaa. Tai sitten se johtuu siitä, että on ollut ahdistava vuosi takana, epävarmaa ja pelkoa. Niin terveydestä, kuin taloudellisesta tilasta – ja kun ei osata käsitellä niitä asioita, niin puretaan sitten tyhmiin somevaikuttajiin. Kun ”itsepähän ne juttujaan jakaa, joten ottakoot palautteen vastaan.”

Aiheita somevihalle syntyy mistä vain. Kuka saa sanoa ja mitä? Kuka saa tehdä ja mitä? Kenellä on oikeus sanoa jotain? Ja onko niin, että sananvapaus on seuraajilla, mutta ei vaikuttajilla?

Vaikuttaja ei saa puhua tai tehdä asioita harkitsematta. Ja jos jotain sanoo tai tekee, se pitää ensin puntaroida joka ikiseltä kantilta ja senkin jälkeen kannattaa olla todella varovainen, koska rivien välistä lukijoita löytyy seuraajista aina!

Seuraaja taasen saa sanoa ihan mitä vain harkitsematta. Myös neuvoa ilman, että mitään neuvoa on pyydetty. ”En mä mitään pahaa tarkoita, mutta….”

someviha

Rivien välistä ja haukkana kimppuun

Itseltäni on kadonnut spontaanius kirjoittaa asioista niin vahvasti, kuin haluaisin. Mietin todella tarkkaan mistä kannattaa sanoa yhtään mitään, koska en vaan kertakaikkiaan jaksa vängätä.

Uskon, että monelta muultakin tämä spontaanius on kadonnut. Ja ylipäänsä halu kirjoittaa muusta kuin lintujen laulusta ja kauniista kesäsäistä. Vaikka toisaalta siinäkin kannattaa olla tarkkana! Jos on liian positiivinen, SE ON FEIKKIÄ!

Seuraajat lukee rivien välistä, etsii virheitä ja hyökkää haukkana kimppuun! Rita Niemi sai ryöpyn somevihaa niskaansa, kun kertoi menevänsä lounaalle ja lapsi oli samaan aikaan herranen aika päiväkodissa!! Antti Tuisku sai ryöpyn somevihaa niskaansa, kun puhuttuaan yli vuoden koronavastuullisuudesta somessaan innostui ensimmäisellä keikallaan kolmeen vuoteen sanomaan, että ”me halutaan elää”.

Jos olet vaaleaihoinen, hetero ja suht normaalipainoinen – ei kannata puhua juuri mistään ainakaan kovin kantaa ottavasti, koska joku hyökkää ja kertoo mitä saa ja mitä ei saa sanoa. Mutta kannattaa silti muistaa, että ei saa liian tyhjänpäiväinen positiivari olla, koska sekin on perseestä ja täysin epäaitoa tietysti.

Suhteellisuudentaju hukassa

Tuntuu, että ihmisillä on välillä suhteellisuudentaju hukassa. Kun halutaan hyökätä, nähdään vain sen yksi lause tai muutama 15sek. pituinen story instagramissa. Ei nähdä (ei haluta nähdä) sitä kaikkea siinä ympärillä, sitä todellisuutta. Nähdään vain se yksi asia, johon voi hyökätä somevihan kanssa.

Esim. Rita Niemen tapauksessa pohditaan vaan sitä kuinka kamalaa on, että äiti haluaa olla hetken ihan rauhassa ja lapsi”raukka” päiväkodissa vaan kitumassa… Ei nähdä sitä, mitä kaikkea hän äitinä tekee lapsensa eteen ja kuinka paljon hän sitä rakastaa. Ei nähdä myöskään sitä, että suurin osa lapsista ihan kyllä nauttii päiväkodissa olosta. Ja sitä, että ei se ole äitiydestä pois tai rakkauden määrästä lasta kohtaan, jos joskus haluaa olla ihan itsekseenkin.

Antti Tuiskun sanoista keikalla nähtiin vain se yksi lause. Ei haluta nähdä sinne taakse, kuinka vastuullisesti hän on elänyt koko vuoden. Kuinka paljon hän on puhunut omassa somessaan siitä, miten jokainen kantaa kortensa kekoon, jotta päästään joskus elämään normaalimpaa elämää. Kuinka hän esimerkillisesti on pysynyt Suomessa, kun taas monet muut matkustelleet aurinkorannoilla jne..

Kun itse sain ryöpyn somevihaa niskaani itsekkyydestä ja huonosta äitiydestäni, kun imetystaival ei onnistunut. Ei nähty sitä tuskaa mikä mulla itselläni oli. Kukaan ei nähnyt kuinka paljon itkin sitä kotona – en somessa, että se ei onnistunut. Nähtiin vaan se, että minä olen itsekäs, koska EN JAKSA yrittää. Ja kaikki tämä taas yhteenvetona jostain pirun IG-kuvista tai blogipostauksista, joista näkee VAIN RIPAUKSEN ihmisten elämästä.

Kun me Alonan kanssa haluttiin puhua kaikenlaisten kehojen kauneudesta meidän päälle hyökättiin, koska meillä ei ollut oikeutta puhua kehopositiivisuudesta. Meille myös sanottiin, että me ei edes tajuta mitä on kehopositiivisuus. Muutamat somevaikuttajakollegat tägäili meitä storyihin ja lynkkasi ihan joukolla julkisesti.


Jotenkin mä vaan toivoisin, että ihmiset oppisi katsomaan niiden storyjen ja lauseiden taakse. Kokonaisuutta.

Monna <3

Lue myös: Some ja mielenterveys

Kaupallinen yhteistyö

Entä jos minulle käy huonosti?

Kaupallinen yhteistyö: Nordea Suomi

Kerroin teille viime viikolla tässä postauksessa, miten päädyin ottamaan henkivakuutuksen. Halusin vielä nyt kertoa vähän syvemmin syitä sille.

Miksi henkivakuutus ylipäätään?

Henkivakuutuksen perimmäinen idea on turvata niin omaa kuin läheisten taloutta ja hyvinvointia jos jotain ikävää sattuu. Vakuutuksen korvauksen voi käyttää esim. lainan maksamiseen tai arkisiin menoihin, jos käy huonosti ja esim. työkyky menee jonkin sairauden tai onnettomuuden myötä.

Ja tietysti se, että sillä voi turvata perheen taloudellista tilannetta, jos itselle käy todella huonosti ja menehtyy äkillisesti.

Pelottava asia ajatella

Ei ole tietysti mikään kepeä juttu miettiä sitä, että mitä jos jotain kamalaa tapahtuu ja yhtäkkiä juuri mulle käy huonosti. Joko huonosti työkyvyttömyyden saralla tai vielä huonommin ja menehdyn äkillisesti. Se on pelottava asia ajatella.

Mutta asia, jota on ollut jollain tavalla pakkokin ajatella. Emman syntymä herätti tähän ajatukseen ensimmäisen kerran. Korona-pandemia pisti miettimään uudestaan. Entä jos juuri minä sairastun vakavasti koronaan ja tapahtuu se kamalin? Miten mun perhe sen jälkeen pärjää?

Läheisen menettäminen on jo surutyön kannalta niin kamala asia, että jos siihen päälle pitäisi vielä miettiä miten selviää taloudellisesti, olisi kakku liian suuri. Vaikka onkin tosiaan jopa pelottavaa edes miettiä tällaisia juttuja, henkivakuutuksen ottaminen jollain tapaa huojensi mun mieltäni.

Keskustelkaa rohkeasti!

Kuten jo edellisessä postauksessa sanoin; kannattaa puhua tästä asiasta kotona. Suosittelen lämpimästi tutustumaan MyLife-henkivakuutukseen TÄSTÄ linkistä. Sieltä saa paljon tietoa, että miksi ja mitä.

Kun itse kerroin kotona Tuukalle, että olen ottanut nyt Nordealta henkivakuutuksen, niin sen kertominen ei ollut mitenkään pelottavaa mielestäni. Se oli jollain tapaa vastuullisen tuntuista. Tuli sellainen ”aikuinen” olo. 😉 Minä tässä nelikymppisenä nyt ymmärrän, että tämä on vastuullista, järkevää ja huojentavaa.


* Monna <3