Avoin kirje kaikille ystävilleni ja rakkailleni ♥
18
Tää on taas näitä juttuja, että mä mietin ettei mun pitäis kirjoittaa tätä, mutta samaan aikaan haluan kirjoittaa.
Monesti mietin myös, että miks mä ajattelen edelleen tätä blogia vähän päiväkirjamaisena, hemmetti jos tuhannet ihmiset päivässä lukee mun päiväkirjaa, niin ehkä pitäis miettiä välillä eikä vaan töräyttää kaikkea ulos mitä päästä näppikselle syntyy.
Joka tapauksessa nyt kirjoitan asiasta, joka on jo pidemmän aikaa mun mieltäni painanut.
Tää ei liity treenaamiseen. Tää on osoitettu niille mun ystäville ja rakkailleni, jotka tätä blogia lukee.
Kun ihanistakin asioista tulee ahdistus. Kun liian moni vapaa-ajallakin tehtävä asia tuntuu velvollisuudelta. Ja kun sydämestä puristaa.
Mitä silloin pitäisi tehdä? Hidastaa tahtia, eikö?
Miksi se sitten tuntuu niin pahalta sanoa ystävälle, että mä en ehdi tai oikeastaan mä en jaksa nyt tavata. Mä tarvin omaa aikaa.
Jos joku ystävä pyytää mua kahville tai lounalle tai treenaamaan yhdessä, mä sanon melkeinpä poikkeuksetta JOO! Tottakai! Mennään. Tehdään. Ollaan.
Miten ihmeessä mä voisin sanoa jollekin rakkaalle ihmiselle, joka varta vasten pyytää mua, haluaa nähdä, jolla on mua ikävä, jota mulla on ikävä, että ei nyt ei käy. Seuraava aika kun ehdin nähdä on kuukauden päästä. Se puristaisi sydäntä. Vaikka tiedän samalla, että sillä tavoin saisin sitä omaa aikaa josta olen täälläkin jo puhunut muutamaan otteeseen.
Eilen puhuin erään ystäväni kanssa siitä, että mistä se kumpuaa se sellainen pelko että ystävä jättää? Meillä molemmilla oli samanlainen kokemus jostain lapsuudesta, varhaisnuoruudesta, että ystävä oli vaan yhtäkkiä lopettanut olemasta ystävä.
Toisaalta mulla tällainen tilanne oli myös nyt aikuisena, ihan tässä vuoden sisällä.
Pelko siitä, että ystävä ei oo enää ystävä, jos en näe sitä tarpeeksi usein. Se on kauhea pelko. Se ahdistaa. Haluaisin nähdä. Mutta jos tuntuu, että maailma romahtaa kohta jos en saa pientä aikaa itselleni.
Entä perhe? Mitä jos mun äiti ja veli ajattelee, että mulla ei oo enää aikaa niille? Jos ne ajattelee, että ”Monna se on niin kiireinen, että hyvä jos soittamaan ehtii välillä”. Se olis kaikkein kauheinta. En halua ikinä, että mun rakkaimmat joutuis ajattelemaan niin. En ikinä.
Ja mitä sitten kun saan kalenterista aikaa muutamalle ystävälle, mutta en kaikille? Ajatteleeko silloin joku toinen ystävä, että ”jaahas tuolla se Monna taas poseeraa ton Saran kanssa salilla vaikkei mua ehtinyt nähdä”. En halua, että mun kukaan ystävä joutuu ajattelemaan niin.
Mutta mistä saan aikaa lisää? Vai pitääkö vaan opetella sanomaan ei ja ehkä sillä tavoin aiheuttaa joskus pahaamieltä tai pettymystä? Mutta saada oma jaksaminen paremmaksi?
Jos mä saisin päättää, mulla olis joka päivä vaan tunti töitä ja loppuajan saisin olla mun rakkaiden ystävieni ja läheisteni kanssa. ♥
Mutta ei se tässä tosielämässä taida ihan onnistua.
Eräs ystäväni sanoi, että laita kalenteriin ”Monna-päivä”, opettele sitä kautta ottamaan aikaa itsellesi. Jos joku pyytää sua silloin johonkin, sano että sulla on jo menoa sille päivälle.
Näin aion tehdä! Valitettavasti tällaista päivää ei vain mahdu kalenteriin vielä muutamaan viikkoon, mutta nyt se on jo suunnitelmissa.
Tämä avoin kirje ei ole tarkoitettu kenelläkään yksin, tämä on kaikille teille mun rakkaille. ♥ Te tiedätte kyllä.
Haluan sanoa, että olette mun mielessä koko ajan. Rakastan teitä jokaista. ♥ En ole unohtanut teistä ketään, enkä arvottanut ketään alemmas tai ylemmäs toista.
Haluan edelleen järjestää aikaa kalenterista teille, mutta älkää pahoittako mieltänne jos joudun kieltäytymään välillä.
On tärkeää nähdä, mutta tärkeää on myös tietää, että mä olen täällä teitä varten. Ihan jokaista. Autan aina jos voin. Rakastan. Kuuntelen. Ja tulen luokse ja olen läsnä.
Mutta välillä tarvitsen myös aikaa itselleni.
18 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Kiitos jälleen mahtavasta kirjoituksesta! Ihanaa, että joku uskaltaa sanoa tämänkin asian ääneen, sillä itse ainakin usein ajattelen hyvinkin samalla tavalla ja poden syyllisyyttä jos en jaksakaan lähteä jonnekin ystävien kanssa. Oma aika on välillä kultaa kalliimpaa ja kun vähän hengähtää, sitä taas jaksaa huomattavasti paremmin. Sama juttuhan se on parisuhteessa, joskus sitä vaan tarvitsee olla ihan yksin, omien ajatustensa kanssa. Kiitos Monna, olet ihana <3
Ihana kuulla, että muutkin painiskelee näiden samanlaisten asioiden parissa.
Niinhän se on, että se oma aika on oikeasti kultaakin kalliimpaa. Se pitäis aina muistaa! 🙂
Hauskaa, samoja juttuja oon itse just pohdiskellu omassa blogissa..tosin aika eri näkökulmasta (:
Mutta kyllä ne tietää että sä rakastat, ihan varmasti tietää <3
Kiitos Kata. <3 Kyllä mäkin uskon, että ne tietää. Välillä sen vaan unohtaa. Ja pelkää ettei ne tiedäkään.
Mä oon monesti miettinyt että miten sä ehdit ja jaksat viuhtoa joka suuntaan ja treffata kavereita ym. niin paljon. Itse teen ehkä 1/10 sun jutuista ja olen usein vetänyt sellaiset sosiaalisuusöverit ettei tosikaan 😀 Juttua lukiessani tuli mieleen että sä tarvit oman päivän, tyyliin Monnan maanantai. Silloin se on omaa aikaa ja siihen ei sovita muuta, mutta sä olitkin jo valaistunut ja päätit sellaista järjestää. Hyvä!
🙂 Ihana. Niinpä niin.. Itelläkin välillä tuntuu tosiaan siltä, että viuhdon vaan joka suuntaan. 😀 Mutta tuo Monnan maanantai on nyt tulossa. 🙂
Mä saatan olla monta viikkoa soittamatta ystävilleni, lopulta kun soitan, sanon että anteeksi antisosisaalisuuteni mutta en oo jaksanu nyt yhtää. Mullakin kun ammatti missä ollaan todella suuresti läsnä ja iloisena ja sosiaalisena, vapaalla ei Sitte vää jaksa..:) onneksi minun kaikki rakkaat sen ymmärtävät ja tietävät
Hienoa, että ymmärtävät. Kyllä mullakin varmasti ymmärtäisi, mutta jotenkin luulen/pelkään että ei ymmärrä.. Opettelun paikka siis! 🙂
Ei ole väärin olla välillä täysin itsekseen. Meillä on läheisimpien ystävien kanssa tapana rehellisesti sanoa, ettei jaksa, mennäänkö joku toinen päivä kahville tai syömään. Ja rehellisesti myös kerrotaan, että huomenna olen suunnitellut töiden jälkeen meneväni salille ja sen jälkeen kello onkin jo aika paljon. Ja aina on toista ymmärretty.
Tämä on minusta sitä reilua peliä.
Se on hyvä, että voi sanoa rehellisesti. Mäkin haluan olla rehellinen ystävilleni, mutta se vaan kuulostaa niin karulta sanoa, että ”mä en jaksa”. 😀 Vaikkei se varmaan oo karua, mutta mun korviin se kuulostaa siltä, jos mä sen itse sanoisin.
Itsestään välittäminen ei ole koskaan väärin, ajattelee muut mitä vaan. Ehdotus: esimerkiksi päätä pitää yksi oma päivä kerran kuussa – vaikka joka kuun eka maanantai – ja pidä siitä kiinni. Kyllä kaverit, tutut ja sukulaiset sen äkkiä oppivat muistamaan. Tai sitten jos tulee ihan puskista olo olla vain ja ainoastaan itsesi kanssa niin sitten teet niin. Sinulla on siihen oikeus ja toisaalta myös velvollisuus, koska siten jaksat olla toisena hetkenä muiden kanssa paremmin.
Juurikin näin Pirkko. <3
Hei,
Kyllä ystävyys kestää tuollaiset. Jos on tarpeeksi läheiset välit, niin omia päätöksiä ei tarvitse selittää, he kyllä ymmärtävät ja pysyvät ystävinä. Parasta onkin sellaiset rakkaat, joiden eteen ei tarvitse nähdä suunnattomasti vaivaa ja tehdä kompromisseja. En toki tarkoita ettei ystävyyssuhteisiin tulisi panostaa, mutta jos ajattelet asian niin päin, että jollain ystävälläsi olisi kiire, niin tuskin häntä hylkäisit 🙂 Ne pysyvät, ketkä ovat tarkoitettukin <3
-H
Näinhän se on <3 Toi oli hyvä pointti, että ajattele asia toisinpäin. Niin pitäis aina muistaa tehdä, miettiä että miten sitä itse reagoisi tilanteen jos joku muu tekis jotain.. 🙂
Mulla oli samantyyppinen ongelma joskus. Aloitin tilanteen muuttamisen sillä, että ensin laitoin esim. arki-iltapäiviin kalenteriin omaa aikaa (olin osa-aikainen, mutta töissä aina saman ajan kuin kokoaikaiset), ja kun joku työasioissa kysyi esim. tapaamista silloin, sanoin, että ei käy, kun on muuta jo siinä. Oli helpompaa aloittaa se harjoittelu työihmisten kanssa. Pikkuhiljaa se alkoi sujua, eikä enää yhtään ottanut sydämestä sanoa, että on muuta. Sitten aloin laajentaa ajatusta siihen, että mulla oli kokonaisia päiviä semmoista itelle merkattua aikaa. Sekin mahdollistui aina joskus, ja nimenomaan värittämällä sen päivän kalenterista sain sen onnistumaan – muuten olisi ollut liian helppo sopia sinne jotain. Ok, joskus sovin, mutta vain harkinnan perusteella, halusin siis sitä jotain sopimaani siihen omalle ajalle. Nyt olen taas sen verran kiireisessä elämäntilanteessa, että arvostan tosi paljon noita ihan oman ajan päiviä/tunteja, ja siksi olen taas alkanut värittää niitä kalenteriin tyyliin yhden/kuukausi, joskus kaksikin. Kukaan ei ole jättänyt. Kaikilla muillakin on kiireitä, mutta minä lapsettomana olen yleensä se, joka on joustanut. On ihan hyvä muidenkin tottua siihen, että minä en aina jousta.
Loistava juttu Riitta! Kuulostaa tosi hyvältä. Mulla kun ei varsinaisia työkavereita oo, niin pitää aloittaa tuo harjoittelu omista kavereista. 🙂 Mutta tuohon mäkin haluan pyrkiä.
Voi Monna! Ihana kirjoitus, vaikka en henkilökohtaisesti sua tunnekaan. Blogiasi olen lukenut jo pitkän tovin ja Inbody-mittauksessakin käväisin n. vuosi sitten. Ja varsinkin tuon mittauksen jälkeen tuli sellainen olo, että hitsi kun tuon Monnan saisi kaveriksi! 🙂 Olet kyllä ihailtavan upea persoona :))
Ihanasti sanottu Laura! <3