Pelkäätkö epäonnistumista? Ajatteletko, että en mä tähän pysty. Onko joku ehkä joskus sanonut sulle, että et sä tohon pysty?

Jokunen aika sitten opin tankotanssitunnilla seisomaan päälläni tankoa vasten. Se tuntui hurjalta! Minä!! Minäkö pystyn seisomaan päälläni, ilman että niskat katkee?!

Joskus ajattelin, että en pysty. Enhän minä tuollaista osaa tai ainakaan opi. En edes viitsinyt alkaa opettelemaan uusia juttuja, koska en uskonut itseeni. Pelkäsin vaan mokaavani ja saavani ehkä kuulla jotain tyyliin ”no mitä mä sanoin, ei sun kroppas oo tehty tuota varten, et sä tollasta opi”.

Nykyään ajattelen toisin. Kyllä mä pystyn ja perkules sentään aivan varmana opin. Luotan itseeni ja kehoni vahvuuteen. Ja ainakin yritän, enkä sano heti ei, en mä pysty.

Eilen tapasin ihanan ystäväni Jennin Töölön Kisahallilla. Oltiin sovittu oikein kunnon tempputreenit. Jenni on valmistunut sirkustaiteen ohjaajaksi ja toimi vuosia sirkusopena. Jenni on myös mun todella hyvä ja rakas ystäväni jo lapsuudesta asti. Jennillä on uskomaton voima antaa uskoa itseensä, tuoda iloa ja hyvää oloa.
Jenni oli suunnitellut meille treenin, joka sisältäisi erilaisia hyppyjä, kärrynpyöriä, kuperkeikkoja ja sitten päälläseisontaa sekä käsilläseisontaa.

Olin salaa toivonut, että Jenni opettaisi mulle päälläseisonnan ilman tukea ja käsilläseisontaa hiukan pelkäsin.
Molemmat oli treenisuunnitelmassa.
Sanoin Jennille, että mä en osaa vielä seistä päälläni ilman tukea. Ja että käsilläseisontaa en oo kokeillu sitten lapsuuden, ja se pelottaa.
Jenni sanoi tähän vaan, että juu ei se mitään, tänään sä osaat molemmat.

Hetkeäkään en epäillyt Jennin sanoja.
Lähdettiin lämmittelemään kroppaa ja tekemään erilaisia hyppysarjoja. Ihania sellaisia voimistelijoiden juttuja. <3 Olin ihan fiiliksissä. Kuperkeikat onnistui ja löysin niihin vielä uuden tavan tehdä. Seuraavaksi oli vuoro kärrynpyörien. Sen osasin. Toiselta puolelta. Mutta Jenni sanoi, että tänään tehdään molempia. Kyllä sä Monna osaat. Ja minä osasin. Toiselta puolelta nätimmin ja toiselta puolelta vähän koukkujaloin. Mutta en pelännyt kokeilla.

Jos pari vuotta sitten Jenni olisi vienyt mut Kisahallille, keskelle sinne voimistelumatolle mihin jokainen näkee joka puolelta Kisistä, tekemään kärrynpyöriä koukkujaloin – olisin ollut kauhusta kankeana. Olisin luultavasti jännittänyt niin paljon, että maha olisi ollut sekaisin. Olisin pelännyt epäonnistumista ja ajatellut, että mitähän noi muut tuolla ajattelee tästä mun räpiköinnistä. Nyt en edes huomannut muita. Keskityin tekemiseen, koska olin niin fiiliksissä.

Ja minä opin!! Opin seisomaan päälläni, ilman tankoa tai seinää tukena. Ilman, että Jenni piti kiinni. Opin myös seisomaan käsilläni!! Olin päättänyt, että tänään opin. Jenni uskoi muhun ja mä uskoin itse siten vielä vahvemmin. Käsilläseisonnassa pysyin ehkä 3 sekuntia ja päälläseisonnassa jalat kohti kattoa ehkä 5 sekuntia, mutta silti tein sen! Nyt aion harjoitella lisää ja kohta teen molempia pidemmät pätkät. Uskon ja tiedän, että pystyn siihen.

Iltapäivällä ennen asiakkaitani Märskyssä, mun oli vielä kokeiltava osaisinko ilman Jennin henkistä tukea. Tottakai osaisin. Ja sain tehtyä vielä sellaisen ihanan asennonkin jaloilla. 🙂 Alla video, jossa ensin on epäonnistuminen. Mutta sitten onnistuminen.

Ajattelen niin, että jos haluaa opetella jonkin uuden asian, pitää hyväksyä se ettei taito tule tuosta noin vaan ekalla kerralla. Vaan on ehkä koettava niitä epäonnistumisia, mutta niiden kautta oppii. Uskottava itseensä ja ajateltava heti alusta asti, että KYLLÄ, MÄ PYSTYN!!
Mä yritän opettaa aina myös mun asiakkaille, että itseensä uskomisen kautta oppii paremmin. Jos aina ensin ajattelee, että en mä pysty – se hidastaa varmasti tahtia ja luultavasti ei pystykään. Mutta kun ajattelee, että mä pystyn ja mä osaan – se myös toteutuu!

…

Heitän teille haasteen, johon liittyy palkinto. 🙂

Kaikkien kommentoijien kesken arvotaan 1 palkinto:
Fit-lehden määräaikainen 6 kk tilaus (6 numeroa).

Uskotko sinä itseesi? Onko joku joskus saanut sinut epäilemään omia taitojasi? Kerro miten sinä luot uskoa itseesi? Voit kertoa myös jostain onnistumisesta, jonka olet oppinut kun olet uskonut itseesi vahvasti.

Kilpailu käynnistyy NYT ja on voimassa 3.joulukuuta asti!

USKO ITSEESI! ♥

Tasan viikon kuluttua ”pieni” Gere viedään Opaskoirakoululle testeihin.
Gere jää sinne pariksi viikoksi erilaisiin opaskoiratesteihin, soveltuuko se sitten opaskoiraksi vai ei.
Se ahdistaa. Ja tuntuu kamalalta.

Vaikka kuinka tiedettiin tämä jo lähtiessämme hoitokoti-projektiin mukaan. Silti se tuntuu todella pahalta.

Puolitoistavuotta sitten me tultiin hymyssäsuin kotiin Opaskoirakoululta. Meillä oli sylissämme pieni 7-viikkoinen Gere. Tämä suloinen Gere oli ihan hämillään ja läähätti koko automatkan. Se vinkui mun sylissä ja oli ihan, että hei mihis te ootte oikein viemässä mua ja ketä te oikein ootte. Pian Gere kuitenkin otti meistä perheensä ja siitä lähtien se on ollut meille osa meiän perhettä. <3

Kun lähdettiin tähän juttuun mukaan, sitouduttiin hoitamaan Gereä siihen asti kunnes hän (sanon hän eikä se) menee testeihin reilun vuoden ikäisenä. Sitouduttiin kasvattamaan Gereä ihan kuten mitä tahansa koirapentua. Meillä se olisi vain elämässä ensimmäisen vuotensa ja tottumassa ihmisiin, koiriin ja erilaisiin tilanteisiin. Niin kuin mikä tahansa koiranpentu.

Ainoa ero oli se, että se ei olisi meidän oma koiramme.
Ajateltiin, että kun alusta asti tiedämme joutuvamme siitä luopumaan hyvinkin pian, ei se luopuminen sitten tuntuisi niin pahalta. Väärässä oltiin.
Gerestä tuli meille nopeasti todella rakas. Myös äitini, Tuukan vanhemmat ja veljeni rakastuivat Gereen. Äiti halusi heti alkuun selvittää, että eikö sitä Gereä voisi ostaa Opaskoirakouluta kuitenkin. Ei sitä voinut. Emme edes kysyneet, tiesimme että näin on.

Gere opetti meille paljon ja oppi myös itse. Gere on meidän mielestä maailman parhain koira ja niin hirmuisen ihmismäinen. Tuntuu, että se ymmärtää tunteita ja on huolissaan heti jos vähänkin ääni kasvaa talossa.
Kun vajaa vuosi sitten jouduin toisen koiran hampaisiin koirapuistossa ja sormestani irtosi osa pois, Gere tuntui ymmärtävän senkin. Se oli lähellä kun palasin sairaalasta. Oli kiltti ja piti huolta. Kun keväällä koin ison pettymyksen ja olin aika surullinen, Gere aisti senkin. Oli taas lähellä ja piti huolta.

Mua itkettää koko ajan kun kirjoitan tätä.
Miksi ihmeessä me lähdettiin tällaiseen mukaan?! Joo, jos Gere läpäisee testit – se pääsee auttamaan jotakuta joka hänen apuaan tarvitsee. Jotain ihmistä, joka ei näe ja Gere toimii hänen silminään. Auttaa. On tukena.

Mutta kuka lohduttaisi Nyytiä?

Entä miten pieni Pimu pärjää ilman rakasta isoveljeään? Pimu rakastaa Gereä niin kovasti ja haluaa koko ajan olla sen lähellä.
Se katsoo sitä ylöspäin ja oppii kaikki metkut ja hyvät tavat.

Tuntuu ihan lohduttomalta.
Nytkin Gere tuli lähelle, kun kuuli mun itkevän.
Mutta ei auta itku, tämä oli tiedossa.
Silti itkettää. Jos voisin, muuttaisin sääntöjä.

Rehellisesti sanottuna, mä toivon ettei Gere läpäise niitä testejä. Mä toivon, että se jäisi meille. Se on osa meitä.

Mä en ymmärrä kuinka joku voi olla kiintymättä koiraan. Tai kuinka joku voi ottaa kerta toisensa jälkeen uudestaan opaskoiran pennun vuodeksi ja sitten taas joutua luopumaan. Tää on raastavaa ja raskasta. Sellainen jolla ei ole koiraa, ei voi tätä ymmärtää. Ainakaan ihan samalla tavalla.

Lopetan kirjoittamisen. Itkettää niin paljon, että päähän alkaa sattumaan.
Jos jossain on joku joulupukki tai pullonhenki, kuule meidän toiveemme: Anna Geren jäädä meille. Me tarvitsemme häntä. Hän tarvitsee meitä.