On ihan ok heittää välillä hanskat tiskiin..
16
..kunhan ne ei jää lojumaan sinne.
Eiliseen postaukseen vähän jatkumoa nyt.
”Minä en luovuta, vaikka mikä olis!
Nousen ylös ja taistelen!
Olen sankarien sankari ja mestarien mestari!
Näytän sen kaikille! Tämä on ihanaa!
Olen vahva!
Tavoitteet kirkkaana ja täysin selkeänä mielessä, koko ajan!”
Kuulostaako tutulta? Vähän karrikoitua ja provosoitua, mutta ymmärrätte varmasti pointtini?
Ylenpalttinen hyvinvointi ja elämän sekä treenaamisen ihanuus taitaa pursuta aika kovalla kädellä nyt jokaisesta tuutista. Treenistä, lihaksista ja kaikenlaisista paleoista sun muista trendiruokavalioista on tullut jopa riippuvuus monille.
Tunnistaako joku itsensä (tai haluaako tunnistaa): ennen alkoholin suurkuluttajana, kreisibailaajana ja bileiden kuninkaana ja kuningattarena – nyt salilla eka, salilla vika, parsakaalit ja paistetut jauhelihat kassisa.
Mä ainakin tunnistan!
Yleensähän me ihmiset tarvitaan joku juttu elämässä. On se sitten lapset, koirat, biletys, treenaaminen, kokkailu tai mikä vaan. Mutta joku juttu, mitä varten suunnittelee kalenteriaan ja ensi viikkoaan. Vai mitä?
Mutta eikö olisi välillä ihan ok heittää tietoisesti hanskat tiskiin? Edes päiväksi.
Mä luulen, että se tekisi pääkopalle ja myös kropalle hyvää. Luuletteko, että oon väärässä?
Se on ihan pirun hieno juttu, että meissä suomalaisissa löytyy sitä sisua. Jotain kun päätetään, niin pirulauta siitä pidetään kiinni. Eihän ylpeys anna periksi luovuttamiselle. Mitähän muutkin siitä sanois?
Tavoitteita asetetaan ja niitä kohti pyritään. Taistellaan ja ollaan sankareita, ainakin oman elämän ellei muuta.
Mä luulen kuitenkin, että välillä vois ihan tosissaan antaa itselleen vähän periksi. Ei ottaa siitä tapaa ja alkaa lusmuilemaan, mutta vetää jotain keskitietä. Tai jos keskitie on liian kova pala purtavaksi ylpeydelle, niin sitten ainakin edes välillä poiketa siltä huipputieltä jonnekin metsään. Mitä siinä voi sattua? Karhu voi purra. Mutta ehkä siitäkin oppisi jotain.
Kun siellä kalenterissa lukee maanantain kohdalla ”jalkapäivä”, niin se on huippua. Se on mahtavaa, että ihmiset suunnittelee ja kirjoittaa ylös, silloin niistä pidetään paremmin kiinni. Ei luisuta, ei lusmuilla. Ei luovuteta. Mutta mitä jos on flunssa alkamassa? Tai vähän pää kipeänä? Tai muuten vaan tosi vetämätön olo.. Silti se on mentävä sinne salille saa**na kun se kalenterissa lukee. Buranaa nassuun ja minähän pe**ele luovuta. S**tana.
Mutta entäpä jos siirtäisikin sitä jalkapäivää? Antaisi pienen breikin itselle ja keholleen ja menisi sinne salille tekemään ne jalat sitten kun oikeasti pystyy. Kun oikeasti on siinä kunnossa, että treeni menee myös perille. Onko tuttua, että menee väsyneenä salille, treeni ei kulje, tulee kotiin huonolla fiiliksellä ja väsymys jatkuu ja lisääntyy? Huonon ja väsyneen treenin jälkeen vielä instagramiin kuva hymyilevällä naamalla ja hashtagit perään: #legday #bestday #dontgiveup #didntgiveup #muscleforever #fitnessforever #ilovemylife
Siinä on tietysti vain hienoinen raja. Milloin väsymys on oikea? Milloin keho ja mieli sitä tarvitsee? Ja milloin se väsymys on vain laiskuutta? Pystyisikö sitä löytämään jonkun tasapainon? Olemaan rehellinen itselleen, että nyt mua väsyttää oikeasti ja tarvin lepoa – otan sitä. Tai toisaalta olemaan rehellinen, että nyt tää väsymys on vaan laiskuutta – eikun salille ja energiaa pötsiin.
Menipä taas sillisalaatiksi tää mun kirjoittaminen.. 😀 Mutta ehkä ymmärsitte pointtini. Toivottavasti.
Välillä on ihan ok heittää hanskat tiskiin, kunhan ne ei jää lojumaan sinne liian pitkäksi aikaa.
pus ja levollista sunnuntaita <3
16 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Kuinkas sattuikin! Mulla oli suunnitelmissa tälle päivälle jalkapäivä. Sitten eilen fiilistelin, että jos sen sijaan tekisikin crossailua ja jalkapäivän tekisi vasta maanantaina. Ja tänään kun heräsi, ja olo oli eilisestä hieronnasta johtuen pitkälti kuin jyrän alle oisi jäänyt, päätin pitää ihan vain lepopäivän. Tänään en tee mitään ja se on tosi ok. Kehoa kuunnellen. <3
Ihana sinä <3 Just näin pitää toimia! 🙂 Teki varmasti hyvää!!
Onpa hyvä muistuttaa todella itseään siitä, että aina ei tartte vetää överiksi.
Täällä Monnan blogissa lukijat ja kommentoijat taitavat olla reippaasti alle nelikymppisiä. Pääosin. No, minä olen yli kuusikymppinen ja olen hurahtanut liikuntaan vasta n 10 vuotta sitten.
Vähiellen olen löytänyt omat lajini ja liikunta on tärkeätä.
Mitä enemmän on ikää, sitä tärkeämpää antaa itselleen myös luvan pitää lepopäiviä.
Niin just, se on tosi hyvä muistutus. Ja kirjoitat juuri niinkuin mäkin ajattelen, lepopäiviä pitää antaa itselleen. <3
Loistavaa ajatuksen juoksua-kiitos!
Kuten sanoit, välillä on vaan tosi vaikea välillä erottaa milloin väsymys ”vaatii” lepopäivän ja milloin salilla käynti vie väsymyksen pois ja on paljon parempi olo!
LIikunnan ilon vasta pari vuotta sitten löytäneenä vähän pelottaa, että ”ne hanskat vaan jää taas sinne tiskiin”. Sen takia sitä vähän ”paniikissa” noudattaa suunniteltua ohjelmaa….
Kiitos Sari! 🙂
Välillä se on vaikeeta erottaa niitä, mutta ehkä senkin joskus oppii. Ajan kanssa. 🙂
Musta tuntuu, että ihmiset on nykyään niin joko-tai ihmisiä, ettei oikeen löydetä sitä ”kultaista keskitietä”. Ensin vedetään tiukkaa linjaa. Sitten ”repsahdetaan”, kun ollaan syöty yksi pulla, ja sen jälkeen vedetäänkin jo kaikkea muuta herkkua, mitä saadaan käsiin…
Ja todella, kovin harva tajuaa oikeesti levätä, kun siihen on syytä. Jotenkin ajatellaan, että flunssa tms. on ”oikea” syy olla treenaamatta (toiset treenaa tietty kipeenäkin), mutta samalla tavalla kova henkinen tai fyysinen rasitus saattaa olla hyvä syy siirtää treenit seuraavalle päivälle. Mä olin pakannut jo treenikassinkin aamulla valmiiksi illan treeniä varten, mutta nyt ollaankin niin tukossa, että päätin jäädä suosiolla sohvalle… 🙂
http://lungelady.blogspot.fi
Niin mustakin!! SIis oikeesti niin joko-tai!! 😀
Hyvä, että osaat kuunnella ja jäädä sohvalle kun on kipeänä. <3
Listasta puuttui: entinen sohvaperuna. Useita vuosia tuli vietettyä ilman säännöllistä liikuntaharrastusta. Nyt liikunnan ilon jälleen löytäneenä on myös tullut aika säännöllisesti noudatettua tehtyä ohjelmaa ettei vaan lipsahtaisi taas sohvaperunaksi.
Välillä kyllä täytyy olla itselleen armollinen ja mennä töitten jälkeen sinne kotisohvalle. Aina ei vaan jaksa eikä onneksi pidäkään aina jaksaa.
Hyvä pointti Leena! 🙂
Ja juuri kuten sanoit, silti aina ei jaksa eikä pidäkään.
Kylläpä taas oli sellanen ”osui ja upposi”-aihe! 🙂
Pidin tuossa jo viikon salitaukoa, koska se nyt vaan oli suunnitelmassa ja alustava flunssakin vaivas. Eilen kävin vähän ottamassa lämpöjä salilla ja tykkäsin! Tänäänkin oli kalenteriin merkattu salitreeniä, että pääsen taas vauhtiin, mutta kuinka ollakaan! Uni maistui sen 14h (joo! vähän oli tota univelkaa… 😀 ) ja flunssan oireet jatkui, joten päätin kerranki olla itelleni armolline ja antaa itteni levätä silleen oikeesti.
Huomenna kyllä sitten puhaltaa ihan uudet tuulet tän pimun treenielämässä! 😀
http://sanzureenaa.blogspot.fi/
🙂 Mahtavaa Sanna!
Monesti myös kehon ja mielen tarvitseman levon jälkeen salille ja muihin treenijuttuihin oikein hinkuaa! 🙂
Itse juuri ajattelin samalla tavalla. Flunssa päällä ja salitreenit katkolla. Nyt en luovuta ja anna periksi ja lähde salille. Niin tuttua, buranaa naamaan ja kohti salia. Itseäänkin on helppo huijata. Periksi en meinaa antaa ehkä se treenihalu löytyy vielä muutaman päivän päästä. Ajatuksissa mietin etten ole salilla käynyt piitkäään aikaan ja kalenteri sen paljastaa… Viikko sitten olen treenin tehnyt.
Itseään on tosi helppo huijata!! Ja tuo esimerkkisi siitä, että tuntuu ettei ole tehnyt pitkään aikaan treeniä, silti viikko sitten on tehty- on tosi hyvä.
Hei, nyt vasta löysin blogisi pariin, mutta jo muutaman kirjoituksen luettua en voi muuta sanoa kuin niitä todella kiva lukea – ja tämä kirjoitus, aivan loistava!
Tsemppiä ja ihanaa kesää! 🙂
Oi kiitos kovasti Anni! 🙂 Ihanaa kesää myös sulle!