Will you be my BFF?
17
Tiedättekö kun on niitä tyyppejä, jotka on toistensa parhaimmat kaverit? Ne tyypit, joilla on vain yksi paras ystävä. Ne soittaa tai tekstaa aina toisilleen kun on tapahtunut jotain jännittävää, iloista tai surullista. Ne viettää tosi paljon aikaa kaksistaan ja ne kertoo toisilleen kaikki salaisuudet. Ne tietää toisistaan lähes kaiken ja auttaa jos toisella on hätä. Niiden ystävyys on niin vahvaa, että sinne ei pääse väliin. Ne on toisilleen BFF = Best Friends Forever
Sitten on niitä tyyppejä, joilla on paljon ystäviä ja kavereita. Ihmisiä on ympärillä ja on kekkereitä ja aamiastreffejä ja lounastreffejä ja kokkareita enemmän kuin aikaa riittää. On monta erilaista ystävää. On ystäviä, joille uskoutua. On ystäviä, joiden kanssa treenataan. On ystäviä, joiden kanssa on hauska lähteä drinkeille. Mutta näillä tyypeillä ei välttämättä ole sitä yhtä bestistä.
***
Mä olen tainnut aina olla tuota jälkimmäistä porukkaa.
Pienestä pitäen on slämäreissä, ystäväkirjoissa ja joka paikassa kysytty sitä, että kuka on sun paras kaveri. Mun oli aina vaikea päättää sitä. Mä tein Millan kanssa toisia juttuja kuin Katrin tai Nellin. Maijan kanssa leikittiin eri juttuja kuin Emman tai Jennyn. Lauran kanssa oltiin ”bestfriendsforever” ainakin kolme kuukauttta. Judithin kanssa leikittiin pihalla ja katotiin Maija Mehiläistä, Oskun ja Eemilin kanssa leikittiin hippaa.
Mutta musta on tuntunut siltä, että mä en oo kellekään se paras kaveri. En tiedä miksi niin on tuntunut.
Ja tuntuu rehellisesti sanottuna vieläkin.
Mä haluaisin kyllä olla. Halusin sitä pienenäkin.
Toisaalta nyt mun paras ystäväni on mun mieheni. Ja mä olen hänen paras ystävänsä. Jos mulle tapahtuu jotain jännittävää tai oon surullinen jostain asiasta, soitan aina heti Tuukalle jos ei olla siinä tilanteessa tai hetkessä samassa paikassa. Tuukka on mun BFF.
***
Mutta miksi se paras ystävä on niin tärkeä juttu? Se on ihan kuin jokin yhteiskunnan laatima sääntö, että niin kuuluu olla – tai sitten on vähän outo jos ei ole.
Kumpi on sitten parempi? Se että on paljon erilaisia ystäviä eri tilanteisiin ja ”tarpeisiin”? Vai se, että on yksi luottohenkilö ja rinnalla muutama vähän vähempiarvoinen kaveri?
Mä oon aina halunnut ja yrittänyt parhaani mukaan olla sellainen ystävä, jonkalainen haluaisin mulla itsellänikin olevan. Oon ollut tukena ja turvana, kuunnellut, auttanut hädässä ja riemuinnut ilossa mukana. Oon järkännyt yllärisynttäreitä, auttanut muutoissa, kuskannut lentokentälle, ollut arjessa apuna. Oon ollut ja tulen olemaan luottamuksen arvoinen. Iän myötä oon oppinut olemaan vielä rehellisempi ystävä, kertoa jos jokin asia on vinossa. Joskus siitä on syntynyt pieniä riitoja, mutta ne on selvitetty kun on ymmärretty molempien pointit.
Mulla on paljon kavereita, on puolituttuja ja on vähän läheisempiä. Sitten on muutama hyvä ystävä. Oon lähivuosina myös tutustunut muutamaan uuteen ihanaan ihmiseen, joista on tullut mulle todella rakkaita ja tärkeitä. Silti mun on vaikea luottaa kovinkaan moneen. On vaan ihan pari, oikeastaan tasan kaksi ystävää, joille voin kertoa mitä vain. Ja luotan heihin. Nyt kun kirjoitin tuon lauseen, päässäni pyörähti ajatus, voinko sittenkään luottaa. Onneksi se ajatus vain pyörähti ja meni heti pois.
***
Onko tämä paras ystävä -juttu vain naisten ja tyttöjen hommia?
Vai onko miehilläkin vain yksi BFF?
Voiko olla monta parasta ystävää?
Oonkohan joku päivä jonkun BFF?
Vai onko tää hyvä just näin?
Järkkääköhän joku mulle joskus yllärisynttärit?
17 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Tämä kirjoitus kosketti minua. Olen pohtinut näitä ystävyysasioita jostain syystä paljon viime aikoina. Minulla on ollut elämäni aikana The paras ystävä muutamaan otteeseen. Eri ystävä siis eri aikoina ja eri elämänvaiheissa. Vuosiakin kestäneet ystävyyssuhteet muuttuivat kuitenkin. Nuorempana ystävä löysi uuden best friendin, joskus ystävyys kaatui luottamuspulaan. Nyt aikuisena ollaan vaan ehkä kliseisesti kasvettu erillemme ja ystävyys on hiipunut siihen, että toinen lakkaa pitämästä yhteyksiä. Kaikki nämä ystävät ovat kuitenkin olleet tosi tärkeitä ja ihania ihmisiä. Ja päivääkään en vaihtaisi pois. Itse koen, että näin aikuisena uusien ihmisten kanssa ystävystyminen onkin astetta verran hankalampaa. Ikään kuin olisi jotenkin epäilyttävää, jos kaipailee uusia ystäviä elämäänsä ☺ Onneksi oma mies on minullekin se bff <3
Mä en osaa ajatella, että tarvisi olla yksi ylitse muiden, mulla on monta hyvää ystävää. En mä halua luokitella ketään yhtä mun parhaaksi ystäväksi. Mun ystävät on mun parhaita ystäviä ja sitten on kavereita ja tuttuja…
Joskus nuorempana on surettanut, kun on tuntunut, ettei ole kenellekään se tärkeä ystävä, se jolle kerrotaan asioita, se johon turvaudutaan, se joka yllätetään, vaikka on itse koittanut olla niin paljon ja niin tärkeä ja hyvä ystävä… Noita tunteita ei enää ole, sillä nyt aikuisena mulla on ympärillä ihmisiä, joiden kanssa en tunne noita tunteita, jotka antavat myös takaisin, eivätkä vain ota, eikä mun tarvi koittaa olla mitään vaan olla vaan itseni… 🙂
http://outikarita.fitfashion.fi
Oh, kuulostaa niin tutulta. Mulla ei ole parasta ystävää. On yks tosi tärkeä, mutta ei ketään sellasta jolle soittaisin aina hyvän ja pahan paikan tullen. Paitsi mun mies, sille tottakai soitan koska se on paras. Mutta ei mun paras kaveri. Oon aina kyllä haaveillu että olis se the one and only. Se yks joka aina on siinä. Oon miettinyt, että mä haluaisin epätoivoisesti tutustua kaikkiin ihaniin ihmisiin, jos niistä joku vaikka olis mun paras kaveri yhtäkkiä. Sustakin oon miettinyt samaa ja monesta muustakin ihmisestä. Jopa jostain vastaantulijoista oon miettiny, että voisko joku niistä olla mun paras kaveri.
Enkä mä ole koskaan ollut kenenkään paras kaveri. Mun nimeä ei ollut koskaan kenenkään kohdalla siinä ”kuka on sun paras kaveri”- kohdassa ystäväkirjoissa.
Hyvä aihe, antaa pohtimisen aihetta. Itselläni on kolme hyvää luotettavaa ihmistä ympärilläni. Heille voin periaatteessa kertoa kaikesta, mutta kuitenkin hieman suodatan juttuja välillä. Mulla ei myöskään ole tarvetta kertoa kaikista tärkeistäkään asioista heti – tää on varmaan luonnekysymys, näin on ollut aina. Johtuu ehkä myös siitä, että jossain vaiheissa elämää sitä bestistä ei ole ollut, ja olen joutunut pitämään jutut itselläni. Kotonakaan lapsena ei tainnut oikein riittää kiinnostusta mulle tärkeiden asioiden kuunteluun ja ymmärtämiseen. Kuitenkin tänään itselleni tärkeät ihmiset uskoutuvat mulle iloistaan ja huolistaan, se on upea tunne kun tietää olevansa pidetty luottamuksen arvoisena.
Mulla oli ala-asteella yks paras ystävä tai ainakin mä luulin niin, mutta seiskalle siirryttäessä hän alkoi kiusaamaan mua. Sen jälkeen ei mulla ole ollut ystäviä kavereita vaan. Onneksi minulla on mieheni ja ihana isosiskoni, joiden kanssa voin jakaa ilot ja surut.
Kammosin itsekin pienenä tuota ystäväkirjojen vakkarikyssäriä, ”Kuka on paras ystäväsi?” ja nimenomaan samasta syystä. Yritin luoda jonkinlaista kompromissia kirjoittamalla, että ”ei minulla ole yhtä parasta kaveria” tms.
Ystävät, kaverit, toverit, naapurit, tutut – ylipäätään rakkaat ihmiset ympärillä on rikkaus! Mulla ei ole yhtä BFF-kamua, ei ole ollut eikä varmaan tule koskaan olemaan. Kaipa se joskus häiritsi mua, mutta ei enää 🙂 Sen sijaan nautin erilaisista, ihanista ihmisistä ympärilläni! Osa on läheisempiä, osa ehkä vain tuttuja, mutta jokainen on omalla tavallaan mulle merkityksellinen ♡
Kun ei ole yhtään ystävää, ei parasta ystävää tai edes kaveria, tuntee olonsa yksinäiseksi hyvin usein. Mutta mistä löytöö ja rakentaa sellainen…
Mulla on yksi ystävä ylitse muiden ja hän on myös poikani kummi, mutta nyt hän on asunut 10 kuukautta 3600 kilometrin päässä. Onneks siitä saa hyvän syyn matkustaa! 🙂
Mä täällä painiskelen ihan päinvastaisen tilanteen kanssa…:) mulla on pari vanhaa ystävää, mies ja sisko, jotka ovat pysyvästi mukana elämässä, mutta laajaa pysyvää ystäväpiiriä ei ole. Tutustun helposti, mutta en osaa ylläpitää uusia tuttavuuksia niin, että ystävyys ehtisi muodostua.
Oli oikeastaan huvittava lukea tää postaus kun olen ihaillut (ja kadehtinut) sun taitoa olla sydämellä mukana monen eri ihmisen kanssa. Tästä taas huomaa vaan sen, että jokaiselle on oma tyyli olla sosiaalinen ja aina on jossain kohti parannettavaa, mutta pääasia on, että itse on tyytyväinen omaan tilanteeseensa.
Mulla oli kouluaikoina (tooosi kauan aikaa sitten ;)) sellanen vähän isompi kaveriporukka, eikä tosiaan sellasta yhtä parasta ystävää. Sitten koulut loppui ja jotenkin ajauduttiin erilleen. Näin aikuisempana olen saanut uusia ystäviä sekä menettänyt.
Mutta ehdottomasti mun paras ystävä, on mun pikkusisko, hän on mun kallio ja sellainen kehen voin luottaa täysillä, soittaa keskellä yötä ilot ja surut. Ollaan reissattu yhdessä, koettu paljon, parannettu maailmaa, naurettu ja itketty.
Paljon olisi tästä ystävyysasiasta sanottavaa, sillä olen sitä itsekin viime aikoina paljon pohtinut. Mutta jääköön ne pohdinnot toiseen kertaan 🙂
Ps. Kiitos ihanasta, inspiroivasta, pohtivasta, monipuolisesta blogista, todella harvoin tulee kommentoitua vaikka aktiivisesti luenkin!
Hear you! Aina ollut paljon kavereita, tuttuja yms. mutta ei sitä parasta ystävää. Mutta en ajattele sitä mitenkään huonona asiana. en oo sellanen joka soittaa heti kaikesta mitä on tapahtunut, en jaksa jakaa ja pälättää turhanpäiväsistä asioista 😀 yms. Mulle riittää, että on kasa kavereita joiden kanssa tehdään eri juttuja ja jaetaan eri asioita, ei jollekin toiselle kaverille voi puhua joistakin asioista, kun sille kaverille taas voi.
Kiitos Monna, kun jaat ja puhut monista tärkeistä asioista täällä blogissa. 🙂 ihanaa kevättä sulle ja teijän perheelle!
Ihana Monna kun kirjotit aiheesta! Oon jo jonkunaikaa pyöritellyt samankaltaisia ajatuksia päässäni ja kerennyt jo hölmönä sättimään, että oon varmaan ainut jolla ei oo parasta ystävää :D.
Oon myös miettinyt sitä, miksi tuntuu että joillekin se läheisten ystävyyssuhteiden luominen on niin paljon helpompaa kun toisille? Mitä ne tekee eritavalla?
Loistavaa että otit asian ”puheeksi” _b!
Hear hear! Mulla on vaihdellu se ns. paras kaveri vuosien varrella. Tajusin vasta nyt että jotenkin tuntuu siltä että aina on pitäny ollu joku joka on muita tärkeempi. Pari kertaa on ollu bestis jonka bestis mäkin oon ollu, mutta useimmiten tää on yksipuolista. Enkä koskaan oo saanu yllätyssynttäreitä. Eikä mulla oo koskaan ollu laajaa läheistä ystäväjoukkoa, vaan yksittäisiä ystäviä ja kavereita eri piireistä. Se taas vaikeuttaa isommalla porukalla hengaamista, kun ei muut tunne toisiaan. Oikeastaan ihan pienestä asti on ollu se tunne, että muut kaverit on aina ollu tärkeämpiä kuin minä. Odotan sitä että olisin joskus jollekulle se tärkein.
Tärkeä aihe, joka herättää varmasti kaikissa ajatuksia! Itse ajattelen, että tärkeintä kenen tahansa ystävän kanssa on aito yhteys, luottamus, rakkaus ja toisen hyväksyminen. Jos tällaiset asiat ovat olemassa, silloin kyseessä on käytännössä paras ystäväsi! 🙂 Koen niin, että jos nuo edellä mainitut asiat ovat olemassa, ei ystävyys voi olla enää parempaa. Siksi olen alkanut ajatella, että on monia ihmisiä, jotka voivat olla ikään kuin paras ystävä.
Luulen, että jos on tunne, ettei ole parasta ystävää (ja se pohdituttaa), se on ehkä kaipausta syvemmästä yhteydestä, täydellisemmästä luottamuksesta, rakkaudesta ja hyväksynnästä niiden ystävien kanssa, keitä jo on. En tarkoita, että olemassa olevat ystävyyssuhteet olisivat jotenkin huonoja, päinvastoin – mutta myös ystävyyssuhteet voivat kasvaa ja kehittyä, Ei välttämättä ole kyse siitä, että miksi mulla ei ole jotain tiettyä yhtä bestistä, vaan siitä, että toivoisi ystävyyssuhteisiin lisää jotain, esim. avoimuutta, enemmän yhdessäoloa, huomiota, varmuutta siitä, että on tärkeä ja ehdottomasti hyväksytty tms?
Lopuksi vielä; ajattelen myös, että ala-asteaikaisessa parasystävä-meiningissä on valitettavasti mukana myös paljon omistushalua ja mustasukkaisuutta, jopa kateutta – toivottavasti en loukkaa tällä ajatuksella ketään! Ystävyyteen kuuluu vapautta ja rakkautta, ja näin ollen myös muita läheisiä ihmissuhteita. Tyttöjen klassinen bestis-suhde voi olla myös tosi uuvuttava ja rajoittava, tiedän kokemuksesta.
Täällä oli muutama kommentti jotka olivat kuin omasta päästäni. Mulla on pari ystävää kahdesta eri piireistä joissa on myös muita kavereita, mutta jos totta puhutaan niin ei ole sellaista yhtä ihmistä, joka tajuais täysin, jonka kanssa vois nauraa silmät päästään ja hengailla verkkareissa toisen kotona, siis samanlaista mitä sain onneksi kokea ylä-asteella. Okei, on mies, mutta hänenkään kanssa huumori ei mee ihan 1:1 ja kun on kerran kokenut sen uskomattoman vapauden ja lämmön mitä on ”bestiksen” kanssa saanut kokea, ei sitä unohda koskaan. Tosin olen iloinen että nämä pari ystävää on pysynyt matkassa ja mikä sen hienompaa ku erilaiset ihmiset elämässä. Kai siinä tosiaan on jotain että tahtoo olla se kaikkein tärkein nainen, kumppani, jollekin toiselle naiselle. Että sitä sidettä ei erota mikään.
Kiitos kaikille ihanista kommenteista! <3
Ihanaa kun jaoitte omia kokemuksia asiasta. Kaikilla oli hyviä pointteja ja näkökulmia.
Loppujen lopuksi mä itse oon ajatellut, että ystävyys on parasta joka tapauksessa, on sen muoto sitten mikä vain! 🙂
Mä luin sun tekstin kyyneleet silmissä ja mietin että olenkohan mä kirjoittanut ton 🙂 voisi olla suoraan mun kynästä ja täysin samat ajatukset! Mä en ole koskaan ollut kenenkään paras kaveri, vaikka kavereita ja ystäviäkin on tosi iso kasa ja myös saanut uusia, läheisiä ystäviä lähivuosina. Olen ollut järkäämässä monet yllärisynttärit ja kemut, järkännyt yötämyöten polttareita ja istunut aamuyöllä ystävän pää sylissä kun on itkettänyt. Kunnellut sydänsuruja, antanut neuvoja, pitänyt huolta, hakenut yöllä kotiin baarista pahan mielen yllättäessä, haudannut lemmikkejä, pitänyt hautajaisissa kädestä.. Enkä mä siitä tarvii tunnustusta, niin ystävän kuuluukin toimia… Annan aina ystävyyssuhteilleni kaiken ja myös kohtelen heitä kuten haluaisin itseäni kohdeltavan. Pitkäaikainen ystäväni 5 vuotta sitten pisti välit poikki aika yhtäkkiä. Suutuin. Loukkaannuin. Petyin. Tuntui kuin teini-ikäiseltä kun poikaystävä pisti poikki. Erona se että se sattuu vieläkin. Ystäväni oli se joka tiesi minusta kaiken ja mä myös hänestä. Hän ei koskaan selittänyt, sanoi että kasvettiin erilleen. Tuntui kun joku olis lyönyt mua pesäpallomailalla naamaan. Ei voi kasvaa erikseen muutamassa kuukaudessa ja antaa selitykseksi että näin vaan käy..ihmiselle joka on sun ystävä, kämppis, tukija ja olkapää.. Koitan antaa hänelle anteeksi ja unohtaa koko ihmisen koska en edes halua että elämässäni on tuollaisia ihmisiä, mutta on vaikeeta on ollut… Poikaystävästä ero on ollut tuhansia kertoja helpompaa 🙂 Mutta kiitos, kiitos ihanasta tekstistä ja avautumisesta Monna! Mun eka ajatus oli että vaikka en sua tunnekaan niin jos tuntisin ni oisin sun paras kaveri 🙂 Mun mies on kanssa mun paras kaveri ja kummallista on että mä luulen että se on mun paras kaveri joka mulla on koskaan ollut ja tulee olemaan. Mä olen mä ja se pitää aina mun puolia ja soittaa mulle ekana 🙂 Ja sitten on vanhemmat, niille on olen aina parasta 🙂