Miksi bloggaan?

Aina välillä mietin tätä. Olen varmasti tästä myös kirjoittanut jutun jos toisen.
Nyt kirjoitan lisää.

Aloitin blogin pitämisen samoihin aikoihin kun opiskelin personal traineriksi, reilu kolme vuotta sitten. Silloin blogi oli täysin harrastus ja se oli todella päiväkirjamainen tuotos.
Kirjoitin blogiin oikeastaan kaiken mitä tein. Kenen kanssa kävin lounaalla ja minkä treenin olin minäkin päivänä tehnyt. Mitä tehtiin viikonloppuna ja mitä syötiin. Blogissa vilahteli useasti äitini, veljeni, mieheni, appivanhempani, ystäväni – joskus kysyin heiltä onko ok jos näytte blogissa ja joskus en. Vähän itsekkäästi siis ”pakotin” myös läheiseni blogiin näkyviksi.

Hiljalleen blogista alkoi tulla enemmän treeniblogi, kuin päiväkirja. Kuvasin kännykällä joka pirun treenin pimeällä salilla ja epätarkkoja kuvia vilisi blogissa. Kuvasin myös paljon itseäni peilin edessä. Ja omaa vatsaani.
Nyt kun mietin sitä, että laitoin kuvia omasta silloisesta ”pehmoisesta” masustani nettiin, suoraan sanottuna vähän kaduttaa. Miksi pistin itseni niin alttiiksi trolleille?
Mutta toisaalta kun ajattelen, heti alusta asti olen tehnyt tätä blogihommaa omalla tavallani.

Koskaan en ole itse lukenut kovin paljoa blogeja, en silloin alussa enkä nyt. On vain muutamia blogeja joita luen. En koskaan ole yrittänyt kopioida kenenkään blogityyliä, koska en ole oikein tiennyt mikä olisi siinä se pointti. Miksi joku tuntematon (tai tuttu) haluaisi lukea täysin samanlaista blogia kahdelta eri kirjoittajalta?
Ehkä jos olisin ottanut oppia jostain menestyneestä blogista, olisi bloggaajan tieni kasvanut eri tavalla.

Ehkä jos olisin miettinyt enemmän heti alusta asti mitä julkaisen blogissa ja minkälaisia kuvia, olisin välttynyt myös kuulemasta ilkeitä, epäileviä ja alentavia kommentteja ”kavereideni” tai ex-työkaverieni suista.
Ehkä olisin välttynyt siltä mielipahalta mitä alkuun blogin kirjoittaminen tuotti, trollien ja ilkeiden tuttavien puolesta.

”Parasta sun blogissa on sinä. Et tee asioita niin kuin muut etkä edes yritä olla niin kuin muut. Olet oma itsesi ja se välittyy kaikessa.”

Näin sanoi eräs bloggaamisen kautta saamani uusi ystävä.
Kun sitten mietin näitä sanoja, jotenkin kaikki loksahti paikalleen. Niinhän se on. Niin se on ollut alusta asti. Välillä olen miettinyt, että pitäisikö sitä tai pitäisikö tätä. Enemmän tuota ja vähemmän tätä. Mutta kuitenkin olen pysynyt omassa linjassani.

En halua, että joudun ottamaan paineita kirjoittamisesta. En halua, että joudun miettimään kuinka monta kuvaa IG:hen on sopivaa laittaa per päivä. En halua, että muutun johonkin muottiin sopivaksi. Vaikka sitten muottiin sopimattomana saattaisinkin joitakin ärsyttää.

Miksi minä bloggaan?
Koska saan tästä niin paljon. En niin paljon rahaa, että tämä voisi olla päätyöni. En hienoa luksuselämää. Enkä oikeastaan edes tiedä miksi tavoitella sellaista. Siis luksuselämää. Mutta kaikkea muuta tästä saan, sitä todellista elämää ja sen kirjoa. Lukijoiden palautteet, sähköpostit joissa lukija kertoo minun blogini vaikuttaneen hänen elämäänsä niin kovin, että on ottanut asiakseen kirjoittaa minulle kiitokset. Kaikki upeat ihmiset keihin olen saanut bloggaamisen kautta tutustua. Yhteistyökumppanit, miten onkin hienoa saada tehdä yhteistyötä upeiden kumppanien kanssa.

Tämä on työtäni. PT-hommien lisäksi bloggaaminen on oikeasti työtäni. Ja ne molemmat hyvin myös tukee toisiaan. Saan PT-työstäni ammennettua aiheita blogiini ja toisaalta blogini kautta saan myös paljon yhteydenottoja PT-puolelle. Onhan tämä myös erittäin hyvä ja tärkeä markkinointikanava omien treeni- ja valmennusryhmiemme mainostamiseen.

Yhteistyökumppaneita yhtään väheksymättä, yksikään tuote ei ole se paras asia mitä olen bloggaamisellani saanut. Vaan ne kaikki kokemukset. Jutut mitä en varmasti olisi kokenut ilman blogiani. Ihmiset joihin en olisi tutustunut ilman blogiani.

Välillä mietin, että miksi laitan aikaani tähän. Miksi pistän itseni alttiiksi ilkeydelle.
Mutta sitten muistan sen kaiken hyvän. Jos ajattelen kokonaisuudessaan bloggaamistani, on se 95% antanut pelkästään hyvää ja vain 5% on sitä vähän huonompaa.
Se 5% koko ajan myös pienenee, sillä myös tässä hommassa hieman kovettuu. Enää ilkeilyt ei satuta, ne saattaa harmittaa tai niiden vuoksi saatan ajatella, että miksi ihmiset ovat pahansuopia tai jotkut kateellisia. Mutta se kaikki 95% hyvää mikä tässä on, on niin paljon etten ainakaan ihan heti keksi syytä miksi lopettaisin.

Kiitos teille lukijat! <3 Te olette tämän jutun suola ja sokeri.
Kiitos teille kun jaksatte lukea juttujani. <3