Tämä teksti on ollut luonnoksissa jo pitkään. Tai oikeammin tämä otsikko. Aihe on sellainen, mitä mietin tasaisin väliajoin. Joskus olen varmasti aihetta ainakin sivuuttanut kirjoituksissani. Nyt ajattelin paneutua siihen koko postauksen voimin.

Muiden mielipiteet sinusta, miten suuri asia se onkaan. Jokainen meistä varmasti antaa pienen siivun muiden ajatuksille omasta itsestä tai ainakin jostain valinnasta minkä on tehnyt tai tekemässä. Eihän se oikein olisi mielestäni edes inhimillistä, jos ihan kaiken tekisi täysin piittaamatta lainkaan muiden mielipiteistä.

Mutta se miten paljon niiden antaa vaikuttaa omaan tekemiseen onkin se juttu. Jos aina miettii ensiksi, mitähän muutkin tästä ajattelevat, ennen kuin ehtii edes omaa mielipidettä asiasta rakentaa, voi jokin olla pielessä. Ja nyt puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Oikeastaan ison osan tähänastisesta elämästäni olen elänyt miettien mitä muut ajattelevat minusta. Olen halunnut miellyttää kaikkia ja tehnyt käyttäytymisvalintoja ja vaikkapa vaatevalintoja pohjautuen siihen, mitä olen ajatellut muiden pitävän hyvänä. Toki minulla on aina ollut ne omat aika vahvatkin mielipiteet ja persoona, mutta sitä on kuitenkin vahvasti ohjaillut muiden miellyttäminen.

Olen pelännyt olla eri mieltä asioista tai kertoa kovaan ääneen kantaaottavia mielipiteitä. Koska olen pelännyt jos muut eivät olekaan samaa mieltä, eikä sitten pidä minusta. Näin olen ajatellut. Kunnes olen huomannut totuuden olevan toisin.

Elämän ja kokemusten tuoman itsevarmuuden kautta olen oppinut, että pahinta mitä itselle voi tehdä on peittää ja piilottaa se oma minä ja minuus. Olla jotain muuta vain siksi, että saisi hyväksyntää. Kun joskus tämän tajusin, huomasin saavani yhtäkkiä enemmän kunnioitusta muilta. Opin olemaan minä ja sain kunnioitusta myös itseltäni – mikä tärkeintä.

Se on oikeastaan asia kuin asia, jos itse seisoo vankasti sanojensa tai valintojensa takana – muutkin hyväksyvät asian paremmin. Jos aina pyytelee anteeksi ja vähän kengän kärjellä maata kaivellen kysyy hyväksyntää, ei sitä saa. Itsevarmuus ja muiden mielipiteiden arvottaminen hieman alemmaksi, eivät kuitenkaan ole itsekkyyttä. On mielestäni todella tärkeää pystyä tekemään ratkaisuja asioihin itse. Jos asia on kovin iso ja sellainen, joka vaikuttaa luultavasti lähipiiriisi – voi aina kysyä mielipiteitä läheisiltä. Mutta kuitenkin tehdä sen päätöksen viimekädessä itse.

Huomaan nykyään muiden mielipiteillä olevan koko ajan vähemmän ja vähemmän merkitystä. Kuuntelen paljon äitini, veljeni ja mieheni mielipiteitä asioista. Ja myös appivanhempieni, sekä hyvien ystävieni. Mutta näiden lähimpien jälkeen, muiden mielipiteillä ei oikeastaan ole merkitystä. En hae hyväksyntää enää teoilleni tai valinnoille, en hae hyväksyntää pukeutumiselleni.

Nykyään esimerkiksi kun lähden käymään kaupassa tai vaikkapa koirien kanssa lenkillä, pistän jotkut mukavat trikoot jalkaan ja vedän lippiksen päähän. Laitan vyölaukunkin lanteille, koska siinä on niin helppo kantaa avaimet, koirien raksut ja kakkapussit. Minua ei enää hetkauta se, että katsooko joku puistossa minua miettien mitähän tuokin nainen on pistänyt päälle. Sillä ei vaan yksinkertaisesti ole enää mitään merkitystä.

On ihanan vapauttavaa huomata, että voi ihan tyynen rauhallisesti tehdä niitä erilaisia valintoja ja kertoa omista mielipiteistään, pelkäämättä muiden eroavia mielipiteitä. On ihanaa huomata, että voi seistä jalat tukevasti maan pinnalla, pelkäämättä tippuvansa maanrakoon ilman muiden hyväksyntää.

Tällä hetkellä minua hymyilyttää kun luen vanhoja postauksiani, ihan sieltä alkumetreiltä. Vielä silloinkin olen hakenut hyväksyntää. Luin jokunen aika sitten ihanan Elinan postauksen Vatsapalat piiloon! Miksi?  Sitä lukiessa ajatukset kääntyivät heti omiin alkuajan postauksiin. Kuinka monta kertaa olenkaan näyttänyt napaani blogin kuvissa? Kun se maha on vähän pienentynyt ja timmiytynyt, olen ollut siitä niin kovin iloinen ja varmasti ajatellut saavani hyväksyntää tikistymisestäni. Toki niihin aikoihin oli erittäin antoisaa toimia motivaattorina ja tsempparina elämäntapamuutoksissa ja näyttää esimerkkiä, että kyllä se vatsa sieltä voi hitaasti mutta varmasti timmiytyä.

Mutta kuinka vähän sillä vatsan tikistymisellä yksinään onkaan merkitystä? Hyvin hyvin vähän. Toki tiedän, että sen myötä itsetuntoni on kohonnut, kun fyysinen hyvinvointi on parantunut. Ja käsikädessä henkinen hyvinvointi. Mutta kaikki tämä on yhtä pakettia. <3 Ja se mikä ihan oikeasti eniten merkitsee on se, mitä sinä itse ajattelet itsestäsi.

Nämä postauksessa näkyvät ihanat kevätvaatteet ostin Nellystä pari viikkoa sitten. <3 Adidaksen housut ovat jo vanhempaa sorttia viime vuodelta.

Takki TÄÄLTÄ

Kengät TÄÄLTÄ

Ai ettien että! Ajatelkaa, me otettiin viime viikonloppuna EKAA KERTAA Netflix käyttöömme! 😀 Netflix on perustettu vuonna 1997 ja se on tullut Suomeenkin jo 2013. Mutta me ei oltu ”moiseen hömpötykseen” lähdetty tutustumaan, ennen kuin nyt.

Lauantaina mietittiin, että mentäisiinkö vuokraamaan leffaa Makuunista vai tulisikohan telkkarista jotain. No valitettavasti telkkarin tarjonta oli (taas kerran) ihan höpönpöppöä – lukuunottamatta Haluatko miljonääriksi -ohjelmaa.. 😉 Makuuniinkaan ei oikein jaksettu lähteä, olimme juuri tulleet pitkältä lenkiltä koirien kanssa. Sitten Tuukka ehdotti, että hei mitä jos tutustuttaisiin nyt siihen Netflixiin.

Voi että mitkä ovet sieltä aukesivat!! 😀 Jos voisin, laittaisin tähän sellaisia sydänsilmäisiä hymiöitä monta putkeen. <3 Mutta siis olen ihan täpinöissäni tästä! Jo pidemmän aikaa on tuntunut, että telkkarista ei oikein tule mitään sarjoja joita jaksaisi seurata. Kaikki on vaan jotain tosi-tv:tä vähän erilaisilla sisällöillä. Ja kyllähän nekin on ihan ok joskus, mutta jos haluaa välillä heittää aivot narikkaan ja oikein syventyä johonkin sarjaan tai elokuvaan, niin niiden tarjonta on valitettavan vähäistä tällä hetkellä telkkarissa.

Me aloitimme Netflix -sarjoihin tutustumisen Narcos-sarjalla. Kolme jaksoa menikin siinä lauantai-illan aikana ihan hujauksessa. Ja oli muuten ihan pirun hyvä sarja! Sen verran kuumottava, että seuraavana yönä näin painajaista siitä, että meidät oltiin tulossa tappamaan. Unessa katsoin ikkunasta kun kaksi pakettiautoa pysähtyi tähän meidän kerrsotalomme eteen ja sieltä hyppäsivät aseistetut miehet ulos. Seuraavaksi soikin ovikello. Ja arvatkaapa vaan kun heräsin tästä unesta keskellä yötä, olinko ihan varma, että kohta muuten tuo meidän ovikello soi ihan oikeasti.. 😉 😀

Sunnuntaina jatkettiin sitten vähän pehmeämmällä matskulla ja katseltiin Frendejä. Vaikka meillä itse asiassa löytyykin kotoa kaikki Frendien tuotantokaudet, on osa dvd:istä jo niin huonossa kunnossa runsaan katselun vuoksi, että oli kiva katsoa jaksoja joita ei ollut pitkään aikaan nähnyt.

Eilen aamupalalla aloitin OC:n katsomisen!! 😀 Muistan kun sarja tuli Suomessa ensimmäistä kertaa ulos. Se oli vuosi 2004. Olin silloin kyllä jo 24-vuotias, en ehkä ihan sarjan kohdeyleisöä, mutta muistan silti tykänneeni sarjasta ja katsoinkin sitä ensimmäisen tuotantokauden aika tiiviisti. Nyt oli hauska katsoa sitä taas uudestaan ja meinaan sen katsoa kyllä läpi. Ja täytyy myöntää, että eilen menikin jo ”pari” jaksoa tuijotellessa.. 😀 Tuukka sanoi, että sen saan kyllä katsoa ihan itsekseni.. 😀

***

Onko teillä jotain suosikkisarjoja Netflixissä? Tai jotain sarjoja, jotka on olleet teidän mielestänne ihan super hyviä? Kertokaa!! 🙂 Joskus olen pyytänyt kirjasuosituksia, koska tykkään niin kovasti lukemisesta. Nyt pyydän Netflix -suosituksia! <3 😉 Koska onhan se nyt aika mukavaa aivojen narikkaan heittämistä sekin.