Kirjoitin noin vuosi sitten postauksen Lapsiasiaa. Moni teistä sen onkin lukenut ja sen perusteella perheenlisäys-uutinen olikin monelle teistä lukijoistani yllätys. Jos et ole lukenut tekstiä, voit lukea sen ennen tätä, mistä kirjoitan nyt. Se mitä nyt kirjoitan, on erittäin henkilökohtaista ja olen tähän asti ollut sitä mieltä etten halua tästä kertoa ikinä julkisesti. Nyt kuitenkin haluan.

Toisin kun muutama teistä on nyt kommentoinut, en ole koskaan sanonut etten halua ikinä lapsia. Olen pohtinut asiaa blogissani ja miettinyt sitä, että voiko elämä olla onnelista myös ilman lapsia. Sitä pohdin tuossa vuosi sitten kirjoittamassani postauksessa. Ja sitä, kuinka monesti olen saanut aikuisikäni aikana kuulla kysymyksen, että koska teille tulee lapsia.

Olen aina tykännyt lapsista. Tein monta vuotta töitä lasten parissa ja se oli yksi antoisimmista työkokemuksista, lasten välittömyys ja aitous oli jotain pakahduttavan ihanaa. Varsinaista vauvakuumetta en ole tainnut silti koskaan kokea. Olen usein miettinyt, varsinkin nuorempana, että kyllä haluan lapsia, mutta en ole koskaan ollut varma onko halu lähtenyt minusta itsestäni vai yhteiskunnasta tai kaveripiiristäni tai vanhemmistani.

Tasan kaksi vuotta sitten, keväällä 2014 koin jotain sellaista mitä en olisi halunut kokea. Olimme päättäneet jättää ehkäisyn pois jo aiemmin ja katsoa mitä maailma tuo tullessaan. Mitään ei kuulunut moneen kuukauteen. Maaliskuun lopussa 2014 tein kuitenkin vihdoin positiivisen raskaustestin. Olin innoissani. Kun tein raskaustestin tiesin heti, että lapsi on oikeasti sellainen asia, minkä haluan. Haluan olla äiti, haluan rakentaa perheen Tuukan kanssa.

Into piukassa kerroimme asiasta muutamalle. Äidilleni, veljelleni ja parille tärkeimmälle ystävälle. Mutta enempää emme haluneet vielä hehkuttaa ennen kuin olisimme käyneet neuvolassa. Muutama viikko piti siis odotella, että pääsemme ultraan katsomaan kaiken olevan kunnossa. Aika kului hitaasti. Viikkoa ennen neuvola-aikaa aloin vuotamaan. Maailma romahti ja mietin vain, että miksi näin piti käydä.

Soitin Kätilöopiston päivystykseen ja sieltä kehotettiin tulemaan käymään. Sydän rinnasta melkein ulos pamppaillen menimme. Paikanpäällä tapahtui se mitä eniten pelkäsimme. Ultraäänessä kohdusta ei löytynyt sydänääniä, eikä sikiötä. Olin kyllä raskaana, mutta sikiö oli jatkanut matkaansa kohdun ulkopuolelle. Sikiö löytyi toisesta munanjohtimesta.

Sain samalla kerralla pistoksen persuksiini, jolla keskeytettiin sikiön kasvaminen munanjohtimessa. Sen kasvu olisi ollut hengenvaarallista minulle. Munanjohdin ei ole venyvää kudosta ja kasvava sikiö siellä olisi voinut koitua jopa kuolemakseni. Minun käskettiin olla treenaamatta ja tekemättä töitä. Lähdimme kotiin ja itkin. Monta päivää. Satutti niin kamalasti, että meiltä otettiin jotain pois, vaikka se olisi ollut juuri se asia mitä olisimme niin kovasti tahtoneet.

Meille sanottiin, että kesän lopussa aikasintaan saisi sitten yrittää uudestaan. Sitä ennen olisi käytettävä ehkäisyä. Koko tämä asia harmitti meitä molempia niin paljon, että jätimme koko lapsiasian taka-alalle. Meillä oli Gere ja meille oli tulossa Pimu. Ne olisivat meidän lapsiamme. Rupesimme elämään siinä ajatuksessa, että meistä ei tule ihmislapselle vanhempia. Välttelimme seksiä ovulaatioiden aikana. Emmekä oikeastaan kuitenkaan puhuneet asiasta. Se oli liian herkkä aihe.

Kohdun ulkoisen toteamisen jälkeen minä jouduin ravaamaan kerran viikossa Kätilöopistolla tarkistuttamassa, että onhan raskaushormonitasot laskusuuntaiset koko ajan. Siellä katsoin vatsa pystyssä kulkevia onnellisen näköisiä naisia ja miehiä heidän rinnallaan. Katkeruus nosti päätään. Minun oli vaikea olla ystävieni läsnä, joilla oli pieniä lapsia. Ajan kanssa tunteet kuitenkin haalistuivat ja kaikki oli taas kuin ennen tätä.

Viime vuoden kesällä 2015 kuitenkin otimme asian uudestaan puheeksi. Mietimme, että mitä haluamme. Sillä hetkellä me molemmat olimme sitä mieltä, että nyt on hyvä näin. Ihan vain kahdestaan ja koirien kanssa. Emme edelleenkään ottaneet ehkäisyä käyttöön, välttelimme vain ovulaation aikana lähestymästä toisiamme.. 😉

Helmikuun lopussa 2016, kun kuukautiseni olivat myöhässä, tiesin olevani raskaana jo ennen kuin testin. Raskaus tuli meille yllättäen. Mutta olimme tietysti onnellisia asiasta. Tällä kertaa kuitenkin pelko oli taustalla vahvana. Mitä jos se ei tälläkään kertaa ole kohdun sisällä? Kohdun ulkoiset raskaudet kun tuppaavat uusiutua. Entä jos tulee keskenmeno? Tämän aiemman kokemuksemme vuoksi pääsimme varhaisultraan jo viikolla 7 ja taas sydämet rinnasta ulos pamppailen odotimme vuoroamme Kätilöopiston käytävällä. Tällä kertaa kätilö löysi heti sydänäänet, sekä sikiön ihan oikeasta paikasta, kohdun sisältä. Olimme huojentuneita. <3

Nyt raskausviikot on 14+3, kriittisimmät viikot ovat siis takana ja toisessa ultrassa näkyi terve pieni sikiö. Juuri oikean mittainen ja kaikki raajat, aivot ja selkärankakin kehittyneenä. Olemme erittäin onnellisia. Silti pelko siitä, että mitä jos tämäkin otetaan meiltä pois nostaa päätään melkein päivittäin. En vieläkään uskalla täysin rinnoin olla onnellinen, sillä pelkään jos niin teen, vedetään matto jalkojeni alta pois.

Siksi tämä pieni tyyppi täällä masussa tuntuukin nyt oikein extrasti tärkeältä. <3

Kiitos kuvista Emmi! <3

Raskauden aikana treenaaminen on asia, johon liittyy monta mielipidettä ja toteutustapaa. Jotkut sanovat, että treenaamattomuus raskauden aikana on laiskuutta ja pelkkää tekosyyn etsimistä. Jotkut taas sanovat, että raskaana ei pahoinvoinnin tai väsymyksen vuoksi voi treenata lainkaan.
Minä olen sitä mieltä, että raskaus ja liikunta on hyvä pari. Mutta toteutus olisi kuitenkin hyvä olla erilainen kuin ei raskaana olevan liikunta. On mielestäni järjetöntä väittää, että mitään ei pidä tehdä toisin treenaamisen suhteen raskaana ollessaan. On myös järjetöntä väittää, että raskaana oleva nainen, joka ei treenaa on laiska.

Kysyin tätä postausta varten hyvältä ystävältäni, joka on kohta 1-v pojan äiti, liikunta-alan ammattilainen ja ollut aina kova treenaaja – Mitä hän tekisi toisin treenaamisen suhteen nyt, jos hän olisi raskaana? Hän vastasi näin:

Ööp. Mitä tekisin toisin: Kaiken. En kuuntelisi kehoa, koska se on tottunut kovaan rääkkiin eikä osaa sanoa milloin pitää lopettaa. En kokeilisi rajojani tai sitä milloin pitää lopettaa, vaan miettisin miksi teen niin. Voimatasot tuntui nousevan, mutta tekniikat muuttui painopisteen takia. Erkaumaa ei tullut, mutta silti olisin voinut keskittyä liikkeiden laatuun enkä määrään. Juoksemisen lopetin alkuun koska se ei hyvälle tuntunut, mutta ei se NaistenKymppi kaksi päivää ennen laskettua aikaa ollut kyllä mitenkään fiksua. Sen kaltaiset tyhmät ihmiskokeet voisin jättää aikaan ilman vauvaa mahassa.

Itse olen treenannut nyt kevyemmin. Alun pahoinvointiviikkojen jälkeen on ollut ihana päästä taas treenin pariin, mutta en halua lähteä tekemään mitään maksimisuorituksia tai ennätyksiä salille. Siihen ei ole mitään tarvetta nyt, enkä näe siinä myöskään mitään järkeä raskauden aikana. Olen nostanut toistomääriä sarjoissa ja keventänyt hieman painoja.

Olen huomannut, että on myös erittäin tärkeä miettiä liikesuoritusten tekniikkaa enemmän. Kehonhallinta, varsinkin sen keskivartalon hallinta kun tietysti raskauden aikana muuttuu, pitää miettiä todella tarkasti miten liikkeet suorittaa.
Raskauden aikana keho erittää mm. relaksiinihormonia, joka vaikuttaa siihen, että vammautumisriski raskaissa treenisuorituksissa voi olla suurempi. Myös nivelsiteet löystyvät raskauden aikana, joka vaikuttaa tietysti kehon toimintaan.

Kysyin asiantuntijan neuvoa osteopaatti-ystävältäni Sara Lexmondilta, joka on erikoistunut raskaana oleviin, sekä synnyttäneisiin naisiin. Mitä hän on mieltä raskauden ajan liikunnasta?

Suosittelen liikuntaa raskauden aikana, raskaus ei kuitenkaan ole ehkä se aika jolloin kannattaa aloittaa uusi laji tai vaihtaa kevyemmistä treeneistä raskaampiin. On ihmisiä joille kovatehoinen liikunta sopii raskauden aikana, mutta suoritustekniikoihin pitää kiinnittää enemmän huomiota. Kevennettyä treeniä kannattaa myös ottaa mukaan, jos on aina tottunut treenaamaan kovatehoisesti. On hyvä ymmärtää, että kovatehoisuus raskauden aikana on monesti eri kuin ei raskaana ollessa. Jos ennen on kyykännyt 160kg:lla ja se on ollut se kovatehoisin treeni, voi se olla nyt 100kg:n kyykky ja silti olla se raskauden ajan kovatehoisin. Oman kehon kuulosteleminen korostuu raskausaikana ja sen kanssa onkin hyvä olla korvat tarkkana.

Treenin aikana keho erittää endorfiinia, joka on mielihyvähormoni. Mm. sen vuoksi treeni raskauden aikanakin monesti parantaa oloa ja tuo lisää energiaa väsyneisiin päiviin. Kuitenkin suosittelisin monille odottaville ns. ylläpitävää treeniä raskauden aikana, eikä niinkään ennätysten rikkomista tai näyttämisen halun vuoksi kovia treenejä tehden, että ”ei raskaus ole sairaus, kyllä tässä pystyy ihan hyvin treenaamaan rankkojakin treenejä”.

Ehkä odottavat äidit voisivatkin miettiä, että miksi treenaa raskauden aikana juuri niin kun treenaa? Onko raskausaika se hetki elämästä, jolloin on oltava huippukunnossa ja saavuttaa treenien saralla jotain huippusuorituksia? Tai onko raskausaika se hetki, kun voi heittää piutpaut liikunalle ja painua sohvan pohjalle karkkipussin kanssa? Vai voisikohan tässäkin asiassa olla se kultainen keskitie? 🙂

* Kuvat otettu Motivus Centerissä.