Sellainen, joka on rinnalla aina. Sellainen, jonka rinnalla itse haluaa olla aina. Sellainen on elämän kalakaveri.

Me tutustuttiin Tuukan kanssa vuonna 2007. Menin töihin urheiluvaateliikkeeseen Kamppiin ja siellä pitkätukkainen Tuukka oli vastassa. Se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta kyllä Tuukan ulkoinen habitus ja jääkiekkoilijan pylly pistivät heti silmään. 😉

Ensimmäisenä työpäivänä minua liikkeen puolella opasti ja auttoi parivaljakko Otto ja Tuukka. En siinä jännityksissäni muistanut kumpi oli kumman nimi, se pitkätukkainen kaveri vain jäi mieleeni. Muistan, että kuulin heti silloin ensimmäisenä työpäivänä Oton olevan lähdössä pois. Olisiko ollut opiskelemaan. Olin pettynyt, luulin silloin että Tuukan nimi oli Otto. Pian selvisi, että sen pitkätukkaisen nimi olikin Tuukka – eikä Oton poislähtö enää harmittanutkaan. 😀

Tutustuimme työn ohessa ja kuulin Tuukan tapailevan jotakin tyttöä. Tiesin kuitenkin, että ystävälläni Saralla olisi valmistujaiset parin viikon päästä ja olin päättänyt, että pyydän Tuukan sinne mukaan. Sara ja Tuukka tunsivat toisensa entuudestaan, saman työpaikan kautta. Joten aasinsiltana näin mahdollisuuden pyytää Tuukkaa mukaan Saran valmistujaisiin. Jos hän olisi kieltäynyt, olisi se ollut vain kieltäytyminen kaverin juhliin menosta. Mutta kun hän suostuikin mukaan, olivat ne meidän ensimmäiset treffit – sillä Tuukan tapailema tyttö oli jo jäänyt pois kuvioista.

Hyvin pian aloimme viettämään aikaa yhdessä myös työajan ulkopuolella. Pidimme suhteemme salassa työpaikalla monta kuukautta. Kun emme sitten ihastuksissamme pystyneet piilottamaan ihastuneita katseitamme, alkoi työkaverimme arvailemaan mitä on käynnissä.

Vain 4 kuukautta seurustelumme alettua muutimme yhteen. Minä asuin silloin Käpylässä, omistamassani asunnossa ja Tuukka vuokralla Meilahdessa. Päätimme, että Tuukka muuttaisi ensialkuun luokseni Käpylään. Siinä asuimme muutaman kuukauden, kunnes löysimme Kalliosta Vaasankadulta vuokrakaksion.

Kalliossa asuimme pari vuotta ja sitten ostimme ensimmäisen yhteisen asunnon Oulunkylästä. Pian tämän jälkeen menimme naimisiin.

Nyt olemme olleet yhdessä reilut 9 vuotta. Naimisissa olemme olleet kesällä jo kuusi vuotta. Miten me sitten olemme saaneet suhteemme säilymään?
Varmasti tärkeimpänä asiana olemme nähneet toisen kunnioittamisen ja tukemisen. Olemme aina valmiita auttamaan toisiamme ja tukemaan siinä, mitä toinen haluaa. Tuukka on aina uskonut minuun ja kykyihini onnistua asiassa kuin asiassa. Samoin minä Tuukkaan.

Olemme myös antaneet toisillemme tilaa. Molemmilla on ystävät säilyneet, eikä kumpikaan ole jättänyt kavereitaan suhteen vuoksi. Muistan ikuisesti sen, kun näin ensimmäistä kertaa Tuukan ystäviä. Silloin Janne, yksi Tuukan hyvistä ystävistä vannotti minulle, että et sitten tule viemään Tuukkaa meiltä. Enkä vienytkään. Eikä Tuukka vienyt minua minun ystäviltäni. Olemme molemmat olleet aina sitä mieltä, että kestävään parisuhteeseen tarvitaan myös sitä omaa aikaa ja niitä omia kavereita. Poikien saunailtoja ja tyttöjen krebailua.

Silti me olemme myös toistemme parhaat ystävät. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
Sen lisäksi, että teemme töitä yhdessä, teemme todella paljon kaikkea yhdessä. Voin tehdä Tuukan kanssa täysin samoja asioita kuin kenen tahansa ystäväni kanssa. Ehkä siitä shoppailusta Tuukka ei niin pidä.. 😉

Tuukka on ensimmäinen ihminen, kenelle haluan aina soittaa jos jotain tapahtuu. On se sitten pientä tai isoa. Puhumme todella paljon keskenämme, ei ole päivää ettemme tietäisi mitä kaikkea hauskaa toiselle on sattunut tai mitä kaikkea toinen on ehtinyt tekemään päivän aikana. Jos me järjestämme juhlia tai pyydämme ystäviä meille syömään, molemmat tekevät osansa.
Sanoinkin juuri viime viikolla hyvälle ystävälleni Inarille, että Tuukka ei ole sellainen mies, joka passiivisena makaisi sohvalla kaukosäädin kädessä ja toinen käsi munissa.

On ollut suuri onni löytää rinnalle juuri Tuukka. En tiedä ketään sopivampaa tai parempaa, enkä koskaan tule tietämäänkään. Meille on sattunut ja tapahtunut, mutta kaikesta on selvitty yhdessä. Haluttu selvitä. Minä uskon ja toivon, että me olemme se pari, joka edelleen yhdessä istuu eläkkeellä kiikkustuoleissaan ja muistelee kaikkea mitä elämä on eteen tuonut.

..että saisin maata vatsallani.

Kaipaan sitä, että voisin tehdä siltoja ja taaksepäin taivutuksia.

Pelkään, että tulen kaipaamaan hiljaisia aamuja, kun Tuukka ja koirat vielä nukkuvat ja minä juon yksin kahvia ja syön aamupalaa. Ihan täysin hiljaisessa kodissa.

Kaipaan saaristoon meren äärelle. Onneksi pääsen pian.

En kaipaa hyttysiä, hämähäkkejä tai punkkeja.

Kaipaan välillä iloista nousuhumalaa.

En kaipaa väsyneitä, krapulaisia aamuja.

Odotan juhannusta, koska silloin kaupunki on kuin unessa.

Odotan kesälomaa, kun ei ole aikatauluja.

En odota synnytystä, mutta odotan sen tulosta.

Odotan joulua. Aina.

Odotan sitä, miltä tuo pikkutyyppi tuolla mahassa tulee näyttämään.

Odotan äitiyslomaa. Vaikka se ei kovin pitkä näin yrittäjällä tule olemaankaan.

Odotan sitä, minkälainen äiti juuri minusta tulee. Ja minkälainen isä Tuukasta tulee.

Kaipaan isääni, edelleen.

En kaipaa nuoruuteni epävarmuutta.

En kaipaa sitä, että halusin aina miellyttää kaikkia.

Kaipaan mummoni tekemää jauhelihakastiketta.

Kaipaan sitä huolettomuutta, mitä ei enää aikuisena tunne.

En kuitenkaan kaipaa takaisin menneeseen.

***

Kaipaukset ja odotukset tekevät itselleni sen, että haluan ja jaksan tehdä asioita niiden toteutumisen eteen. Tietysti kaikkea kaipaamaa ei saa takaisin, mutta en ajattele niitä katkerasti. Ne ovat asioita, joita olen saanut joskus kokea. Elettyä elämää. Mitä voi muistella hymy huulilla, mutta pieni kaipuu rinnassa. Ja silti katse eteenpäin, innolla odottaen kaikkea tulevaa. <3