On ihana oppia uutta ja vielä ammattilaiselta. Minä, Nana, Emmi ja Laura saimme ajatuksen, että haluaisimme oppia valokuvaamisesta lisää. Niinpä otin yhteyttä valokuvaajaystävääni, joka lupasi meille pitää koulutuksen. Palkkasimme hänet heti ja löimme kalenteriin pian koulutuspäivän kiinni.

Odotimme kaikki innoissamme koulutusta. Jokainen meistä oli jo aiemmin kuvannut digijärkkäreillä kuvia, mutta halusimme oppia lisää. Miten lisätä syvyyttä, aukon suuruuden säätäminen jne jne..

Valokuvaaja Sebastian Dannberg ja me tytöt näimme eilen Tuomiokirkon portailla heti tärppänä aamulla. Koulutus alkoi kameran manuaali-säädön opettelemisesta. Tuli niin paljon uutta tietoa ja vaikka olenkin kokenut jo osaavani kuvata jonkin verran, opin ihan hurjasti lisää.

Kun olimme oppineet (ainakin suurinpiirtein) kameran toiminnot, Sebastian laittoi meidät pareittain harjoittelemaan itse kuvaamista. Oli super kiva heti päästä kokeilemaan miten säätää ISO-arvoa, aukon suuruutta ja valoitusta. Ja miten kuva kannattaisi valottaa kuvaushetkellä, jotta siitä saisi muokattua hyvännäköistä kuvaa sitten blogiin.

Kun sitten olimme ottaneet toisistamme tarpeeksi kuvia, lähdimme Nanan luokse jatkamaan koulutusta. Seba oli pyytänyt meitä lataamaan jokaisen omalle koneelle Lightroomin, maksullisen kuvankäsittelyohjelman, jota moni ammattilaiskuvaaja käyttää. Ja itse asisassa moni ammattilaisbloggaaja.

Olin itsekin tästä ohjelmasta haaveillut, mutta en ollut jaksanut nähdä vaivaa itse sen käytön opetteluun. Siispä nyt pyysimme, että koulutukseen sisältyisi myös kuvankäsittely. Kuvankäsittely on valokuvaamisessa oikeastaan 90% työstä. Se itse kuvan ottaminen on vasta ihan alkusoittoa kokonaisuudessaan valokuvaamiselle.

Kuvauskoulu jatkui ruuan ohessa. Tilasimme nepalilaista Nanan luokse ja sitten masut täynnä jatkoimme.
Lightroomin käytön oppimisen jälkeen tuntuu, että koko tämä kuvamateriaalin sisältö blogissani tulee kokemaan ihan uudet sfäärit. Olimme kaikki niin tohkeissamme, että emme meinanneet malttaa kuunnella Seban oppeja loppuun asti.

Pääsimme sitten muokkaamaan sekä itse ottamiamme kuvia, että meistä otettuja kuvia. Taidettiin kaikki rakastua Lightroomiin niin täysillä, että varoituksen sanalla kotiväelle: koneella saattaa mennä tästä lähin enemmän aikaa. 😉

Tässä alla muutama uusi kuva. Ja myös blogini uusi banneri. <3

Kuvien laatu blogissa on itselleni todella tärkeää. Vaikka välillä onkin kännykkäräpsyjä, on silti suurimmaksi osaksi ihana oikein keskittyä kuvanlaatuun. Nyt kun me kaikki opimme super paljon uutta, tulee varmasti kuvanlaadut myös paranemaan entisestään.

Paljon on vielä opeteltavaa Lightroomin käytössä ja valokuvaamisestakin koko ajan oppii käytännön kautta lisää. Mutta jo nyt olen niin fiiliksissäni tästä, että en meinaa housuissani pysyä! Koko ajan tekisi nyt mieli lähteä kuvaamaan ja sitten tulla koneelle käsittelemään. 😀 Uuden oppiminen on vaan jotain niin siistiä! Ihan kaikessa! <3

Ihanaa viikonloppua kaikille! <3

Ystäväni (pienen lapsen äiti ja suositun sisustusblogin kirjoittaja) lähetti minulle viestiä, että on rohkeaa kun kirjoitan odotuksesta ja tulevasta äitiydestä niin avoimesti blogiin. Hän kertoi kuinka hänen kohdallaan raskaus oli mennyt ja oikeastaan pystyi kumoamaan kaikki ”näin se tulee menemään” toteamukset. Hän ei myöskään ole ainoa ystäväni, jonka raskaudesta ja äitiydestä tiedän ettei kaikki tule menemään kaikilla samoin.

Kirjoitin eilen painonnoususta blogiin ja tiesin jo ennen postauksen julkaisua, että aihe tulee räjäyttämään kommenttiboksin. Ja niin teki. Harmitti vaan kovasti, että niin monelta oli jäänyt yksi lause kokonaan lukematta. Se, että vaikka kirjoitin omasta kokemuksestani ja siitä miten paino ei vielä ainakaan ole noussut paljoa, kirjoitin myös siitä, että kaikki raskaudet ovat erilaisia eikä kaikkeen voi vaikuttaa itse. Mm. hormonitoiminnan vuoksi.

Ystäväni kirjoitti minulle, että on kurjaa kuinka ensimmäistä kertaa äidiksi tulevia varoitellaan koko ajan kaikesta. Olen miettinyt sitä itsekin. On kurjaa, että ei saa itse kokea ja tuntea asioita ensimmäistä kertaa, ilman että joku on koko ajan sanomassa hieman alentavaan sävyyn: ei se kuule tyttö pieni tule noin menemään. Ja miten niin ei?! Jos juuri yhdellä äidillä tai vaikka kolmella jokin asia on mennyt jollain tapaa, ei se tarkoita sitä etteikö sitten neljännellä menisi eri tavalla.

Tuntuu, että mistä tahansa raskauteen liittyvästä kirjoitan, on joku (kovin moni) ”palauttelemassa maanpinnalle”. Jos puolet lapsista nukkuu huonosti ensimmäisen vuoden (tai vaikka kaksitoista vuotta) on silti puolet, jotka nukkuu alle vuoden ikäisestä reiluja yöunia. Jos 60% sanoo, että paino nousee hurjaa tahtia kiihtyen raskauden loppua kohden, 40% tietää ettei heidän kohdallaan niin ole käynyt. Jos yhden lapsi ei suostu tissille, toisen lapsi ei suostu pullolle.

Ystäväni kirjoitti, että häntä kehoitettiin ”elämään ennen kuin vauva syntyy”. Ja nukkumaan nyt kun vielä voit. Niin ja syömään ateria lämpimänä ja ja ja…. Näitä minäkin olen kuullut. Silti juurikin tämä ystäväni (ja moni muu tuttuni) käy mm. kerran viikossa vähintään lounaalla vauvan kanssa sen ollessa alle vuoden. Silti moni ystäväni syö lämpimän aterian kotona ja käy jopa suihkussa herran tähden.

En katso raskautta tai tulevaa äitiyttä vaaleanpunaisten lasien läpi. En ole naiivi. Mutta suhtaudun elämään ja asioihin muutenkin aina sen positiivisen kautta. Aina löytyy asiasta kuin asiasta se positiivinen reitti. Miksi nyt tämän suuren asian kanssa haluaisin yhtäkkiä alkaa suhtautumaan kaikkeen (jo ennakkoon) negatiivisesti? Miksi äidit, jotka ensimmäistä kertaa kokevat näitä asioita, ei saa kokea rauhassa? Ei kukaan ajattele niin naiivisti, että KAIKKI se vauva-arki tulisi yllätyksenä. Ei kukaan ajattele, että mikään ei tule muuttumaan. Ei kukaan ajattele, että raskaus ei muuta kehoa. Mutta kaikkien ei tarvitse ajatella, että no sitten seuraavat viisi vuotta tulen nukkumaan maksimissaan kaksi tuntia kerralla, en ehdi käymään suihkussa, enkä ainakaan laittamaan meikkiä. IKINÄ. Että seuraavien vuosien aikana tulen vain pyörimään kakan ja oksennuksen sekaisissa vaatteissa mustilla silmäpusseilla ja niillä kertyneillä raskauskiloilla.

Elämä tuo eteen mitä tuo. Niin äitiyskin. Minä odotan kaikkea innolla ja tietysti on asioita, joita myös hieman jännitän. Mutta aika näyttää. Aika näyttää tuleeko meidän lapsemme nukkumaan minkälaisia pätkiä, tuleeko se oppimaan tissille vai ei. Aika näyttää kuinka monta kiloa raskaus tuo tullessaan ja kuinka monta kiloa jää synnärille. Aika tulee myös näyttämään, miten juuri minä ja Tuukka tulemme vanhempina elämään ja kokemaan.

Arvostan vinkkejä joita teiltä lukijoiltani olen saanut. Arvostan niitä kommentteja, jossa on kerrottu omista kokemuksista – niitä on ihana lukea. Mutta mustavalkoisuus niin elämässä yleensäkin kuin tässäkin asiassa tekee minut surulliseksi.