Se on tavallaan aika kamalan kuuloinen lause. Mutta se sisältyy vihkivalaan.
Olen kuullut, että jotkut haluavat jättää sen pois ja se onnistuukin niin. Meillä ei ollut vihkivaloja, emme halunneet niitä lausua – tiesimme ettemme jännitykseltä pysty niitä lausumaan.

10.7.2010, kuusi vuotta sitten me sanoimme toisillemme tahdon. Vaikkei meidän vihkitilaisuudessa kuulunutkaan noita neljää sanaa; kunnes kuolema meidät erottaa – on meidän molempien vakaa halu pysyä yhdessä kunnes kuolema meidät erottaa. Nyt olemme astelleet avioliitossa siis kuusi vuotta, yhdessä olemme olleet reilut 9,5 vuotta.

Olen varma, että jokaiseen suhteeseen kuuluu ylä- ja alamäkiä. Mutta se miten niitä alamäkiä halutaan käsitellä on se avain kestävään tai toisaalta kestämättömään suhteeseen. Jos ongelmien tullessa ollaan heti valmiita heittämään hanskat tiskiin ja pistämään profiilia tinderiin, on varmasti sanomattakin selvää ettei se suhde tule kestämään.

Nykyään kaikkea on saatavilla parilla klikkauksella. Valinnanvaraa on ja ihan varmasti se houkuttaa monia silloin, kun omaan suhteeseen tulee niitä alamäkiä. Että pitäisikö sitä kuitenkin katsoa onko se ruoho vihreämpää aidan toisella puolen. Usein se ei kuitenkaan ole, jollei kyse ole esimerkiksi väkivaltaisesta suhteesta tai vaikkapa täysin välinpitämättömästä kumppanista. Mutta ihan normaaleissa suhteissa usein kuljetaan samaa kaavaa, vaikka kumppani vaihtuisikin. On ihastuminen, kuherruskuukaudet ja alkuhuuma. Sen jälkeen arki tasaantuu ja kiihkeä rakkaus muuttuu syvemmäksi rakkaudeksi ja myös kumppanuudeksi.

Uskon, että moni tylsistyy ja kyllästyy kun se alkuhuuma on ohi ja ensimmäiset erimielisyydet ponnahtaa esiin. Sitten ollaan valmiita luovuttamaan ja etsimään sitä uutta sieltä aidan toiselta puolelta. Tai tinderistä.

Kirjoitin muutama viikko sitten Elämän kalakaveri -postauksen. Kirjoitinkin siinä, että me teemme Tuukan kanssa paljon yhdessä. ”Olemme myös antaneet toisillemme tilaa. Molemmilla on ystävät säilyneet, eikä kumpikaan ole jättänyt kavereitaan suhteen vuoksi. Silti me olemme myös toistemme parhaat ystävät. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Sen lisäksi, että teemme töitä yhdessä, teemme todella paljon kaikkea yhdessä.” Näin kirjoitin postaukseen. Uskon sen olevan yksi iso syy siihen miksi suhteemme on kestänyt. Teemme sopivissa määrin asioita yhdessä ja erikseen. Kunnioitamme toisiamme ja haluamme viettää aikaa yhdessä. Haluamme seikkailla ja kokea erilaisia asioita.

Mutta me myös haluamme selvittää erimielisyydet ja alamäet. Tiedämme molemmat, että kuulumme yhteen. Tiedämme myös sen, että suhteen eteen pitää haluta tehdä töitä. Ei niin, että suhde olisi vain pelkkien kivien yli tarpomista ja kamalaa työtä. Mutta niin, että jos niitä kiviä tulee, niiden yli halutaan yrittää yhdessä päästä. Ei erikseen ja eri reittejä.

Me myös molemmat mietimme miten käyttäydymme toisiamme kohtaan. Miten puhumme toisillemme ja teemmekö arkisia ihania palveluksia toiselle. Emme tiuski toisillemme tai vähättele toisen sanomaa. Kun tiedämme, että toisella on pitkä päivä takana teemme toisillemme ruokaa valmiiksi yllätyksenä. Haluamme, että toisella on hyvä olla.

Riitelemme aika harvoin. Ja sitten jos riidellään, riita sovitaan hyvin pian. Emme mökötä toisillemme montaa päivää putkeen. Osaamme molemmat pyytää anteeksi.

Nyt raskauden myötä itselleni on tullut entistä vahvemmin se tunne ja halu siitä, että me olemme yhdessä aina. Me olemme kasvaneet yhteen ja oikeastaan en osaa enää ajatella elämää ilman Tuukkaa.

Uskon, että lapsen myötä meidän suhteemme vankistuu vielä entisestään. Uskon, että tulemmme voittamaan vauvavuoden paljon pelotellut suhdekriisit. Uskon, että tulemme viettämään vielä monen monta häävuosipäivää yhdessä. <3

On ollut aivan ihana loman ensimmäinen puolitoistavikkonen. Lähdimme tosiaan heti ensimmäisen lomapäivän aamuna kohti Turun saaristoa. Siellä yövyimme kolme yötä ja sitten roadtrippimme jatkui Raumalle ja Poriin. Molemmissa kaupungeissa yövyimme yhden yön. Sitten matkamme jatkui kohti Itä-Suomea, Nurmesta – Tuukan vanhempien mökkiä.

Porista oli jo kiva kurvata tuttuun paikkaan, mökille Nurmekseen. Leirintäalueita koluttuamme oli ihana päästä mökille Tuukan vanhempien luo. Tämä mökki on ihana paikka, jossa tulee heti rauhallinen ja hyvä olo. Niin tälläkin kertaa. Uni maistui öisin ja päikkäreitä tuli otettua. Pelattiin korttia ja yatzia nelistään ja leikittiin koirien kanssa. Saunottiin ja tehtiin visiitti kuntosalillekin. Käytiin Raesärkillä paistamassa lettuja ja katseltiin yleisurheilua iltaisin telkkarista.

Vaikka onkin ihana matkustella kauniissa kesäisessä Suomessa ja sielu lepää hiljaisissa maisemissa – on se silti aivan ihanaa aina tulla myös kotiin. <3
Tänään lähdemme vielä yhdelle lyhyelle roadtripille Lopelle, äitini miesystävän mökille saunomaan ja uimaan päiväksi.

Ensi viikko on vielä lomaa jäljellä, mutta se viikko me seikkaillaan täällä pääkaupunkiseudulla. Käydään niissä paikoissa, joista kirjoitinkin vinkkipostauksen hetki sitten. 🙂

Ihanaa lauantaita ja mukavia kesähetkiä! <3