Minä olen nyt 23 viikkoa ja rapiat vanha. Asustan täällä äitini masussa. Painan noin puoli kiloa ja neuvolantäti sanoi, että olen n.30cm pitkä. 

Äiti ja isä oli odottanut minun saapumista jo jonkin aikaa. Mutta ilmestymiseni tuli silti yllätyksenä. Niillä ei vielä ole muita lapsia kuin vain joitain sellaisia karvaisia. Ne haukkuu aina välillä ja se toinen pitää sen päätä tässä äidin masun päällä. Se tuntuu hassulta. Se isompi ei kai vielä ihan tiedä, että minä olen täällä maha-altaassa uimassa. Tai ehkä se tietää, se on vaan niin innoissaan aina kaikesta ettei sitä varsinaisesti huomaa siitä.

Minä olen nyt pyörinyt täällä äitini masussa kohta viisi kuukautta. Ensin äiti ei sitä tiennyt, eikä isäkään. Mutta kun olin kuukauden vanha, niin jotenkin ne sai tietää ja sitten alkoi äitiä jännittämään. Isä oli heti ihan innoissaan.
Äitille tuli alkuun tosi pahaolo minusta. En ihan ymmärrä, että miksi. Enhän minä täällä mitään muuta tehnyt kuin olla möllötin. Ja olin silloin ihan hirmuisen pienikin. Äiti halusi vaan nukkua ja sitä oksetti kaikki ruuat. Isänkin se pisti keittämään kahvit vessaan ja sitten isä joutui juomaan ne kahvit makuuhuoneessa ikkuna auki. Sille jutulle vähän ne naureskeli keskenään.

Ensimmäisen kerran äiti ja isä näkivat minut kun olin kuusi viikkoa vanha. Silloin olin kyllä niin pieni, että ei äiti ja isä tajunneet muuta kuin jonkin pienen möykyn sellaisessa kuvassa mitä niille näytettiin lääkärikäynnillä. Sitten seuraavan kerran olinkin jo vähän isompi, silloin olin kaksitoista viikkoa vanha. Äitiä pelotti ihan kamalasti, että onko minulla joku niskapoimu turvonnut. Se siitä isälle ja minun tulevalle mummullenikin puhui. Mutta ei minulla ollut. Ihan normaalilta näytin ja äitiltä pääsi muutama kyynel. Isäkin tuntui olevan tosi iloinen ja onnellinen. Sitten ne kertoivat kaikille kavereilleenkin, että minä olen tulossa syksyllä.

Minä olen aika vilkas tyyppi. En oikeastaan ihan kamalasti jaksa olla paikallaan. Kaksi kertaa kun isä ja äiti on käyneet siellä lääkärin luona katsomassa minua, ne on nähneet kun olen hörppinyt vettä täällä maha-altaassa. No en kyllä tiedä mitä muutakaan joisin, olen sitten hörppinyt sitä.
Minä pumppailen jalkojani täällä suoraksi ja koukkuun, kun ei oikein muutakaan tekemistä ole. Käsiäkin heiluttelen koko ajan. Äiti on nyt vasta huomannut muutaman viikon, että minä hillun täällä. Yritän kyllä koko ajan potkia vähän vielä kovempaa, että äiti huomaisi minut. Pari kertaa olen onnistunut potkaisemaan niin kovaa, että äidin maha on ihan heilahtanut.

Isäkin on pari kertaa huomannut kun olen täällä tehnyt jalkaprässiä.  Se aina iltaisin laittaa käden äitin mahan päälle ja huutelee minulle. Se kutsuu minua Kaneliksi. Niin äitikin. Ne välillä kutsuu minua myös Vauva Pursiaiseksi, silloin kun ne minusta puhuu muille. Mutta kun ne juttelee minulle, niin ne kutsuu minua Kaneliksi. Kyllä minä vähän toivon, että se ei ole minun oikea nimeni.

Minä väsähdän aina kun äiti lähtee liikkeelle. Vaikkapa kun se käy niiden kahden karvaisen lapsen kanssa lenkillä, niin silloin minä tykkään nukkua. Ja kun se on käynyt jumppaamassa kuntosalilla tai jossain ”temppuilemassa”, niin silloin minä myös nukun. Välillä äiti on mennyt ihan ylösalaisin, mutta ei se minua ole haitannut, kun muutenkin täällä pyörin ees taas. Mutta kun äiti istuu tai makaa, niin minä kyllä aina herään. Varsinkin kun äiti makoilee, niin tuntuu että minulla on kovastikin tilaa hillua täällä ja siitä aina innostun. 

Äiti ja isä on aika innoissaan minun saapumisesta. Minä olen tulossa kylläkin vasta lokakuun lopussa täältä masusta ulos, mutta kyllä ne jo kovasti odottaa. Ne on ostaneet minulle jo vaatteitakin ja sängynkin kuulemma. Äitillä on omat synttärit lokakuun alussa ja olen kyllä ajatellut, että pysyisin ainakin lokakuun puoliväliin asti täällä masussa, niin ei sitten tarvi äitin kanssa viettää synttäreitä samaan aikaan joka vuosi. 

Äiti on alkanut silittelemään mahaansa paljon enemmän, se tuntuu aina kivalta. Silloinkin saatan vähän täältä potkaista takaisin, että hei minä huomasin sinun silitykset. Että jatka vain.
Äitiä ja isää välillä vähän myös jännittää se kun ne sitten syksyllä näkevät minut. Mutta minä olen ajatellut olevani aika helppo tyyppi. Ajattelin, että nukkuisin hyvin ja olisin äitille ja isälle kiltti. Ja kyllä minuakin jännittää nähdä sitten äiti ja isä ja ne minun karvaiset sisarukset.
Minulla on kuulemma kaksi mummia ja yksi vaari. Sitten minulla on yksi eno, siitä tulee kuulemma myös minun kummini. Äiti ja isä on kertonut, että niitä kummeja on yhteensä neljä.
Olen ajatellut kyllä, että olen niille kummeille, mummeille ja vaarillekin tosi kiltti. Ja ehkä niille vielä ekstrakiltti, niin sitten minusta tulee niiden lellikki. 

Mutta nyt minä pötköttelen ja hillun täällä äitin masussa vielä nelisen kuukautta.

Kun nyt täällä lantsarit jalassa istun pienen alkeellisen mökin terassilla huomaan kaipaavani lisää sometaukoa. Yhtäkkiä suurin osa somessa olevista jutuista saa pulssin kiihtymään (ei hyvällä tavalla) ja stressitasot nousemaan. Niin moni haluaa päteä somessa(kin). Niin paljon kiiltokuvaa ja ihmeellistä käytöstä. Kun silmiin osuu yhdeltä jos toiselta liikunta-alan ryhmältä keskusteluja kuinka taas Hanna Partanen on mokannut – tekee mieli irtisanoutua koko somesta.

On jännä huomata kuinka luonto oikeasti palauttaa meidät juurillemme. Kuinka metsän rajalla ja meren äärellä tuntee ihan maadoittuvan. Silloin huomaa sen, kuinka nopeasykkeisiä ja impulsiivisia meidän monien elämät ovat. Kuinka monta kertaa päivässä tulee käytyä facebookissa tai instagramissa? Ihan oikeasti, onko joku laskenut omaa käyttäytymistään? Ja onko niidenkään kahden median käyttö millään tapaa tarpeellista päivittäin? Sitäkin tulee mietittyä.

Tiedän, tai ainakin luulen, että kun palaamme täältä maaseutumatkaltamme kotiin ja työt alkavat, minäkin olen taas somen pauloissa. Huomaan myös, että vaikka kuinka onkin ihanaa olla ilman jokahetkistä somen pläräämistä, silti ajoittain mietin onko siellä tapahtunut jotain mitä haluaisin nähdä? Tai jäänkö jostain paitsi kun en tiedä 10min välein, onko joku nyt lisännyt uuden kuvan instagramiin, onko minulle tullut lisää seuraajia tai onko joku kirjoittanut hyvän päivityksen facebookkiiin. Että kuinka sitä onkaan tullut riippuvaiseksi somekanavista.

Snapchat, se itselleni uusin kaikista, tuntuu tällä hetkellä ns. vaivattomimmalta sovellukselta. En ihan hirveästi seuraa muita siellä, muutamaa kaveria vain. Itse lisään jonkun videon sieltä täältä. Joskus useamman putkeen. Mutta sitten tulee kuitenkin mietittyä, onko tämäkään tarpeellista? Tai että mitä siitä kukaan kostuu jos näkee minun aamupalalautaseni?

Some kehittyy koko ajan. Ihan koko ajan tulee uusia sovelluksia ja medioita. Niistä on nuorimmat perillä ensimmäisenä. Facebook on nykyään pääosin vain yli kolmekymppisten paikka. Siellä ollaan me aikuiset ja meidän vanhempamme ja ehkä myös isovanhemmat. Sitten on periscopet ja muut, joista ainkaan itselläni ei ole mitään hajua. Eikä myöskään halua. Mutta ymmärrän sen, että ne kehittyvät ja yleistyvät. Myös vanhempien ihmisten keskuudessa. Tiedän jo nyt, että hyvän ystäväni isovanhemmat käyttävät snapchattia.

***

Sometauko on asia, jota useampi nykyään kaipaa. Yhä useammin näkee siellä somessa, että joku on taas pitämässä sometaukoa. Joku pitää päivän, joku viikon. Mutta on mielenkiintoista huomata elävämme niin someyltäkylläisyydessä nykyään, että moni haluaakin siitä hetkittäin eroon. Muutama vuosi sitten haluttiin kaikenlaiset vempaimet, jotka mahdollistivat somen käytön missä tahansa maailman kolkassa. Nyt halutaan lähteä sinne maailman kolkkaan ja jättää kännykät ja läppärit kotiin. Ainakin me vähän vanhemmat. Nuorille some on elämä.

Ensi viikolla matkamme jatkuu Itä-Suomeen, Nurmekseen Tuukan vanhempien mökille. Siellä meinaamme pitää taas sometaukoa. On hassua miten jo odotankin sitä, vaikka vasta pari päivää sitten pidin sometauon. On myös hassua, että samaan aikaan some ahdistaa ja koukuttaa. Ei osaa olla täysin ilman, mutta määrällisesti iso käyttö tuntuu koko ajan ahdistavammalta.