Torstaina mulla oli kello soimassa 06.50. Oltiin sovittu Emmin kanssa, että nähdään 08.30 Kampissa ja mennään yhdessä Biothermin tilaisuuteen Kauppatorin kupeeseen. Heräsin 5min ennen kuin herätyskello soi ja olo oli mukavan energinen.

Tuukka ja koirat jatkoivat vielä uniaan ja minä keittelin kahvia ja tein aamupalaa itselleni. Söin rauhakseltaan aamupalaa ja katselin olympialaisia. Vasta kun olin ollut hereillä jo melkein tunnin, kömpi Tuukka ja koirat makkarista ulos.

Aamupalan jälkeen laitoin itseni kuntoon ja pitkästä aikaa vähän ripsaria silmiin. Laitoin myös uudet mammahousut jalkaan, jotka löysin keskiviikkona alennusmyynneistä. Ne on nyt sitten kolmannet ihka oikeat mammahousut, jotka omistan. Ja kyllähän se on myönnettävä, että niissä on aika mukava olla kun ne on suunniteltu ihan tätä isoa masua varten.

Varttia yli kahdeksan lähdin kohti Kamppia. Odottelin Emmiä Kampin ratikkapysäkillä ja naureskelin itsekseni, kun turisti kuvasi ratikkapysäkillä öriseviä denoja.
Kun Emmi tuli pysäkille hyppäsimme ratikkaan, jolla matkustimme Kauppatorille. Ratikassa minulle tarjottiin ensimmäistä kertaa istumapaikkaa ison mahani vuoksi. Ja sitä tarjosi vielä nuorehko mies. Olipa hyväkäytöksistä toimintaa. Jostain syystä kuitenkin kiitin ja kieltäydyin paikasta ja sitten kuumassa ratikassa seistessä tulikin vähän pahaolo. 😀 Emmi pelkäsi, että alan synnyttämään.

Olimme saaneet Emmin kanssa molemmat kutsut Biothermin tilaisuuteen Allas Sea Poolille ja päätimme tosiaan mennä yhdessä. Mielestäni on aina kiva käydä tällaisissa tilaisuuksissa ystävän kanssa. Ja tilaisuudessa oli yhtenä puhujana meidän ystävämme Nana. Toisena puhujana oli huippukokki Kari Aihinen. Ja heidän lisäkseen saimme kuulla Biothermin edustajilta lisää uutuuksista ja tuotteista. Tarjolla oli myös hyvää ja kaunista ruokaa.

Tilaisuuden jälkeen hypättiin Emmin kanssa taas ratikkaan, minä suuntasin kotiin ja Emmi töihin. Kotiin tullessani Tuukka ehdotti lounasta läheisessä Aito-ravintolassa ja suuntasimmekin sitten sinne.

Lounaan jälkeen lähdettiin koko perheen voimin koirien kanssa ulos. Yritettiin etsiä koirapuisto, jossa ei ole muita koiria. Ja löydettiinkin Tunturikadun kupeessa oleva koirapuisto tyhjillään. Me tykätään välillä viedä koiria kaksistaan purkamaan energiaansa koirapuistoon. Mutta muutaman huonon koirapuistokokemuksen jälkeen (kerran minulta vieras koira puri sormen poikki) olemme vältelleet puistoja, jossa on muita koiria.

Koiralenkityksen jälkeen tulimme kotiin ja minä menin koirien kanssa pikku päikkäreille. <3 Rakastan nukkua päiväunia ja varsinkin raskausaikana niitä on oikeasti ihan tarvinnut. Mutta olen aina ollut sellainen hyvä nukkuja ja päikkäreiden ottaja.

Päikkärien jälkeen oli aika aukaista kone ja tehdä muutama tunti töitä sähköpostien ym. parissa. Samalla suunnittelin myös illan treeniryhmää varten tiukan treenin. 😉
Puoli kuuden maissa lähdin sitten kohti Hietsua ja treenejä.

Treeniryhmän treenien jälkeen olo oli taas kerran mielettömän hyvä. Olemme puhuneet Emmin ja Tuukan kanssa siitä, kunka paljon saamme energiaa ja hyvää fiilistä treeniryhmäläisistä. Se on oikeasti mielettömän antavaa, kun saa valmentaa ihmisiä joilla on kova into ja motivaatio tehdä.

Kun sitten illalla tulin kotiin, huokasin kuitenkin helpotuksesta, sillä työviikko oli takana. Tällä viikolla olo on ollut vähän tukala ja huono, tiistaina jouduin perumaan kaikki päivän asiakkaat ja menot huonovointisuuden vuoksi. Väsymys on vähän yrittänyt ottaa valtaa ja olo heittelee taas enemmän. Siksi tieto vapaasta loppuviikosta (pe, la, su) tekee nyt erittäin hyvää. <3
Aion hyvällä omatunnolla vain makoilla ja ottaa iisisti.

Onko siellä paljon Flow-festareille menijöitä?

***

Ihanaa viikonloppua joka tapauksessa kaikille! <3

..ja miksei miehillekin – se olisi se, että yritä oppia katsomaan itseäsi jonkun toisen silmin.

Nyt raskauden myötä olen oppinut katsomaan ”aikasempaa itseäni” toisin silmin. Huomaan, että vaikka olen luullut olleeni silloin armollinen itselleni, olenkin ollut aika ankara.

Tämä yllä oleva kuva on otettu aika tarkalleen vuosi sitten. Muistan, että silloin mietin voinko julkaista tätä kuvaa. Näyttääkö peppu siinä tarpeeksi hyvältä ja entä reidet tai vatsa. Muistan myös, että kuvaushetkellä mietin kehtaanko olla vain lyhyet shortsit jalassa ”ihmisten ilmoilla”.

Nyt kun katson kuvaa, mietin miksi ihmeessä en ollut itseeni ihan 150% tyytyväinen tuolloin? Olen ollut äärimmäisen hyvässä kunnossa. Silti aloitin silloin elämäni ensimmäisen dieetin. Koska halusin olla 35-vuotis synttäreilläni elämäni kunnossa. Ihan kuin tuo tuonhetkinen kunto ei jo olisi sitä ollut? Enhän kuitenkaan ollut menossa mihinkään fitnesskisoihin?! Ja olinhan aina puhunut ja kirjoittanut itsensä hyväksymisestä ja siitä, että rasvaton vartalo ei ole naiselle ns. normaalitila. Eikä se ole sitä edes fitnesskisailijoille kuin sen muutaman päivän ajan.

Jos nyt voisin sanoa tuolloiselle minälleni muutaman valitun sanan, sanoisin:

Katso peiliin uudestaan. Katso tarkkaan ja mieti mitä näet, mikä asia ei muka ole kunnossa? Miksi et voisi olla itseesi ihan satasella tyytyväinen, vaikka joku selluliittimuhkura reidestä löytyisikin? Mihin se vaikuttaa? Olet terve, fyysisesti erittäin hyvässä kunnossa ja olet myös monelle esikuva. Miksi ihmeessä siis mietit tuollaisia, näyttääkö peppu hyvältä jokaisesta kuvakulmasta? Katso itseäsi jonkun toisen silmin ja mieti mitä hän näkisi sinussa? Tai mieti, jos näkisit sinun näköisen ja kokoisen ystävän, mitä ajattelisit hänen ulkonäöstään?

Välillä on oikeasti hyvä hypätä ulos siitä omasta pienestä pääkopasta ja katsoa itseään ulkopuolisin silmin. Niin fyysisesti kuin henkisestikin. Koska itsensä näkee AINA kriittisemmin.

Oliko tämä kunto tosiaan dieettiä vailla?

Kyllä minä olin tyytyväinen itseeni viime kesänä. Ihan todella tyytyväinen olinkin. Mutta silti se heikko itsetunto, joka vuosia minua vaivasi – niin kovin vahvana edelleenkin nosti päätään. Niin vahvana, että näin itsessäni parantamisen varaa fyysisesti. Oikeasti parantamista olisi ollut korvien välissä, siinä itseensä uskomisessa.

***

Vahvan itsetunnon rakentamiseen menee vuosia. Ja silti on hetkiä, jolloin vahvakin itseluottamus horjahtelee. Voi kunpa silloin aina muistaisi katsoa peiliin oikein tarkasti ja miettiä mikä oikeastaan edes on huonosti? Koska monesti siihen kuitenkin loppupeleissä voi vastata, että ei mikään. Ei niin mikään.