Vanhemmuudesta taas yksi opittu asia: aina on joku asia, mikä huolettaa.

Jo raskauden aikana huoletti. Ensin keskenmeno, sitten se onko sikiö terve, onko kromosomihäiriötä tai muuta poikkeavuutta. Kun näistä selvittiin alkoi huolettamaan kohtukuolema. Mitä lähemmäs synnytystä mentiin, liikelaskentaa tuli tehtyä kotona myös melkein päivittäin. Kun näistä huolista selvisin, pelotti synnytys. No synnytyspelkoni kyllä omalla kohdalla kävi niin kuin vähän toteen..mutta se on toinen juttu se. Tietysti koko raskauden ajan huoletti, että onko sitä nyt syönyt liikaa salmiakkia viikon sisällä ja onko juonut yhden ylimääräisen kahvikupin tai vaikkapa epähuomiossa vetäissyt nälkäisenä herkullisen metwurstin viipaleen nassuun.

Raskausaikana kuulin useasti, että kuulehan kun raskaudesta selviät, niin alkaa toisenlaiset huolet. Ja niinhän siinä todella kävi.

Tämän kolmen kuukauden aikana olen ehtinyt olla huolissani jo ainakin näistä asioista:

• vauvan hengitys – onko se liian tiheää/hidasta/rohisevaa/tukkoista (olen googlettanut myös, että kuinka monta kertaa minuutissa keskimäärin vauva hengittää)
• vauvan kakka – kuinka paljon/minkä väristä/kuinka usein
• mistä johtuu hikka – onko paljon hikotteleva = refluksia sairastava?
• unenmäärä – kuinka paljon vauva missäkin vaiheessa nukkuu?
• käkytkuolema – jossain sanotaan, että alle 3kk iässä on se suurin riski, jossain sanotaan, että 6kk asti riski on ”ilmoilla”
• vauvan vatsa!! – ehkä noin joka päivä epäilen, onko vauvalla vatsanpuruja ja/tai ilmaa masussa
• tukkoisuus – missä vaiheessa tukkoisuus on normaalia ja milloin pitää mennä lääkäriin?
• vauvan kieli – kuinka paljon terve vauva työntää kieltään ulos suusta?
• huitovat kädet – onko normaalia, että nukkumaan mennessä kädet vispaa ympäriinsä kuin parhaalla monitoimikoneella? On se..
• ja ja ja… en edes muista kaikkea 😀
• ainiin ja about jokaisten päikkärien aikana ja useita kertoja yössä: hengittääkö vauva?

Kätkytkuolema on varmasti yksi isoimmista peloista ja huolista, mitä olen pohtinut. Hengityksen kuuntelu ja tukkoisuuden tarkkailu on vain pahentanut huoltani kätkytkuolemasta. Järki ja tilastot kertovat, että kätkytkuolemat on vähentyneet huomattavasti, kun vatsallaannukuttamista ei enää suositella pikkuvauvoille. Myös tutin imeminen nukkumaanmennessä vähentää riskiä. No, mutta kun järki ja tilastot ei aina riitä poistamaan äidin huolia. 😉

Siispä otin selvää erilaisista konsteista! Kätkythälytin, se oli avainsana! Täytyy sanoa, että tämä Nannyn kätkythälytin tuli kyllä kotiin niin oikeaan aikaan kun olla ja voi!

Meillä alkoi Emmalla jonkinlainen nuha/limaisuus/tukkoisuus helmikuun ekoina päivinä. Öisin tukkoisuus aina paheni ja aamut oli ihan sellaista nenä tukossa touhuamista. 🙁 Tai oikeastaan se ei ollut selkeästi nenä, joka oli tukossa. Mielestäni se oli enemmänkin kurkussa se lima.

Saatiin paketti viikon puolivälissä ja torstaina Emman oireet vähän paheni ja perjantaina aamusta tuli sellainen tilanne, että meinasi tyttö raukka unohtaa miten hengitetään. 🙁 Kakoili vaan pää punaisena. Ihan kamala tilanne!
Laitettiin kätkythälytin samantien pinnasänkyyn ja pe-la yönä se oli ekaa kertaa käytössä. Oli todella paljon turvallisempi fiilis nukahtaa itse Emman viereen, kun oli tuo hälytin!!

Tätä samaa Nannyn hälytintä käytetään kotien lisäksi myös mm. lastensairaaloissa vuodeosastoilla. Nanny kätkythälytin on turvallinen, laadukas ja helppokäyttöinen vauvan hengityksen valvontaan suunniteltu laite, joka hälyttää äänekkäästi mikäli vauvan hengitystiheys laskee alle 8 hengitystä/min tai jos vauva on hengittämättä 20 sekuntia. Aikainen hälytys antaa vanhemmille mahdollisuuden herätellä lasta, antaa ensiapua ja kutsua apua paikalle. Näin sanotaan Raskauskeijun sivuilla tästä tuotteesta. 🙂

Tietysti mietin myös, että tekeekö tämä hälytin sitten jotenkin pelokkaammaksi ja lisää vain huolta. Että mitä jos se yöllä tekeekin väärän hälytyksen, jos vauva kieppuu tuon sensoripatjan kohdalta pois. Mutta ainakaan tähän mennessä niin ei ole käynyt. Vaikka tuo meidän Emma onkin aikamoinen kieppuja unissaan.

***

Mutta näin se on tosiaan vanhemmuus yhtä huolta toisensa perään. 😀 Kaipa ne huoletkin jossain vaiheessa vähän tasoittuu, tai kuulemma ainakin siihen huolestuneisuuteen tottuu. 😉

Energistä ja iloista viikon starttia kaikille!

* Kätkythälytin saatu Raskauskeijulta. <3

Hurjaa kuinka aika juoksee! Huomenna, 6.helmikuuta tulee kolme kuukautta synnytyksestä, kolme kuukautta pienen tyttäremme syntymästä.

Koko synnytys tuntuu kaukaiselta asialta, jotenkin vähän jopa sellaiselta, että se ei ole tapahtunut minulle. Nyt näin pidemmän ajan päästä siitä, tuntuu koko synnytys paljon rankemmalta kokemukselta mitä silloin heti sen jälkeen. Nyt kun olen lukenut omaa Synnytyskertomusta jälkikäteen, on kylmät väreet kulkenut pitkin selkäpiitä ja kyynelkin noussut silmään. Olemme myös Tuukan kanssa puhuneet, että mitä jos kaikki ei olisikaan mennyt hyvin. Jos lääkäri ei olisi päättänyt tehdä minulle kiireellistä sektiota ja olisin alkanut ponnistamaan alakautta, olisiko pieni tyttäremme selvinnyt. 🙁 No, eihän tällaisia kannata miettiä jälkikäteen.

Muutaman tunnin ikäinen tyttö VS. Melkein 3kk vanha tyttö <3

Kun mietin ihan ensimmäisiä päiviä kotona vauvan kanssa, se tuntuu edelleen aika sumuiselta ajalta. Se oli oikeastaan jonkinlaista selviytymistä vain vuorokaudesta toiseen. Sitä, että jotenkin todella epävarmana ja myös pelokkaana mietti miten sitä osaakaan hoitaa pientä vauvaa oikein. Kuitenkin aika pian varmuus vanhempana niin minulla kuin Tuukallakin alkoi vain jotenkin automaattisesti kasvaa. Sitä vaan jotenkin osasi käsitellä vauvaa, pitää päätä tuettuna ja pestä peppua oikein. 😉

Kun katson kuvia itsestäni tuolta ensimmäisiltä päiviltä, ne kuvat vähän itkettää. Tulee todella konkreettisesti mieleen se kokonaisvaltainen ihmeellinen olo mikä itsellä silloin oli, niin henkisesti kuin fyysisesti. Koko kroppa oli sekaisin siitä isosta operaatiosta, jonka jokainen nainen kokee synnyttäessään. Joko alateitse tai sektiolla. Yhtäkkiä masussa ei ollutkaan enää sisällä pientä vauvaa, vaan se oli siinä sylissä. Kroppa tuntui vieraalta, sektiohaava tulehtui, äitiys pelotti, huoli vauvasta oli suuri, kroppa oli kipeä. Kun koin vielä sen babybluesinkin, niin ei kyllä helpoimmalla päässyt ensimmäisestä kahdesta viikosta.

Nyt kolme kuukautta on mennyt. Äitiys ei enää pelota, vauva on maailman ihanin ja ihan se terävin kärki huolelta on pois. Toki äitiyteen kai liittyy jonkinlainen huoli jatkuvasti.. 😉 Huolen aihe vain muuttaa muotoaan.. 😀 Kroppa on palautunut todella mukavasti, keskivartalossa on vielä löysää nahkaa ja vatsalihasten palautuminenkin on vielä kesken. Mutta on ollut ihana huomata miten naisen vartalo palautuu kuitenkin ihan itsestään hyvin pitkälle.

Itselläni tuli raskauden aikana reilu 20kg painoa lisää. Maha venyi todella isoksi ja sen vuoksi tietysti vatsan palautuminenkin kestää. Vaikka raskauskilot on melkein kokonaan karisseet, ei vatsanahka tule perässä yhtä tiukkaan tahtiin. 😀 Joka tapauksessa on ihana fiilis, kun vanhat vaatteet mahtuvat päälle ja kroppa muutenkin alkaa tuntumaan taas ns. normaalilta. Itselleni normaalilta.

15kg tippui raskauskiloista aikalailla ensimmäisen kahden viikon aikana. Loput 5-6kg jäi sitten vähän tiukemmin kiinni. 😉 Ja kun joulukuun ajan maistui herkku jos toinenkin päivittäin, ei ne kilot tietystikään mihinkään olleet lähdössä. En kuitenkaan halunnut yhtään stressata mistään kiloista tuolloin. Halusin opetella uutta elämää rakkaan vauvamme kanssa. Halusin antaa itselleni aikaa ja olla armollinen vartalolleni. Kun mieleni teki suklaata, kävin sitä ostamassa.

Tammikuun 9.pvä aloitin meidän Muutos-valmennuksen, muiden asiakkaiden mukana. 🙂 Tässä postauksessa kerroinkin miten oli ensimmäinen viikko valmennuksessa sujunut. Nyt valmennusta on kestänyt jo kolme viikkoa ja painoa on tippunut yhteensä 2,6kg. Edelleen tiukinta tekee säännöllisistä syömisistä kiinnipitäminen. Jollei ruoka tai välipala ole valmiina, on pienen vauvan kanssa säännöllisyydestä vaikeampi pitää kiinni. Sen olen oppinut.

Myös treenaminen on vaikeampaa. Kotitreenejä voi tehdä, mutta tosiaan kuten johonkin postaukseen kirjoitin – ei sitä aikaa aina ole siihenkään. Pikkuvauvan kanssa se ihan normaali arkielämä on vaan yllättävän aikaavievää. Se on sellainen juttu, jonka oikeasti tajuaa vasta sitten kun on se vauva siinä elämässä mukana. Huomaan, että ennen on tullut pohdittua ja hämmästeltyä, että miten muka sen yhden tunnin ottaminen vaikka päivittäin treenaamiselle on jotenkin muka vaikeaa.. 😉 No, se vain on.

Mutta onneksi kuitenkin olen myös ehtinyt treenaamaan, joko kotona tai salilla. Treeniin palaaminen on ollut iso henkireikä. Kovia treenejä en vielä ole tehnyt, enkä halua tehdä ennen kuin kroppa on täysin palautunut. Ja siihen voi mennä vielä useampi kuukausi. Tällä viikolla aloitin osteopaatti Sara Lexmondin ”Back on track” -kurssilla, joka on tarkoitettu synnytyksestä palautumiseen. Se kestää 7 viikkoa ja sinä aikana olisi tarkoitus saada lantionpohjan lihakset parempaan kuosiin. 🙂 Eli lähemmäs sitä tilannetta, että voi taas joskus alkaa tekemään suoria vatsalihaksia ja niitä kovempia treenejä.

Jotenkin tämä kolme kuukautta on opettanut ihan hurjan paljon. Niin itsestä, Tuukasta, meidän parisuhteesta, kuin tietysti vauvasta ja vanhemmuudesta. Kyllä se ihan oikeasti niin vain menee, että pikkuvauva säätelee elämää ja sitä arjen rytmiä. Eikä se ole yhtään huono asia. 🙂 Jos kuitenkin on ajatellut, (kuten minä aiemmin) että pikkuvauvan kanssa elämä jatkuu ihan samanlaisena kuin ennenkin, niin se voi olla ettei se kuitenkaan ihan niin mene. 😉

Päätin tuossa jokunen aika sitten, että työt saa suuremmilta osin odottaa vielä syksyyn asti. Jatkan äitiyslomaa sinne asti, kun vanhempainraha pyörii – eli syksyyn. Olin aiemmin miettinyt, että tässä vuoden alussa jo palaisin töihin parina päivänä/iltana viikossa. Että ottaisin asiakkaan sinne, toisen tänne. Mutta nyt olen päättänyt, että haluan olla Emman kanssa kotona vielä koko kevään ja kesän. <3 On se niin ainutlaatuista ja ihanaa aikaa. Töitä ehtii tekemään sitten taas myöhemmin.

Vaikka päivä päivältä Emma kasvaa ja voimistuu, tulee silti tilanteita, kun äiti ja iskä meinaa molemmat saada slaagin. 🙁 Kuten toissayönä, kun klo 05 Emma ei meinannut saada happea. Kakoili vaan pää punaiseina. Onneksi pari napakka taputusta lapaluiden väliin ja pystyasennossa pitäminen laukaisi tilanteen ja pieni sai köhittyä limaa kurkusta pois. Lääkäriin jouduttiin lähtemään lauantaina illalla, kuume nousi ja pikkuinen oli vielä tukkoisempi. Toivottavasti menee pian ohi. 🙁

***

Ihanaa sunnuntaita kaikille! <3