Olen saanut kevään aikana blogiin aina silloin tällöin tämäntyylisiä kommentteja:

”Ihanaa, kun kirjoitit tämän postauksen vanhalla omalla tyylilläsi. Mitään selittelemättä tai pahoittelematta.”

”On tylsää, kun kirjoitustesi tyyli on muuttunut kevään aikana, etkä enää kirjoita niin spontaanisti ja räväkästi omia mielipiteitäsi kuin ennen.”

”Kirjoituksistasi paistaa, että pelkäät kertoa omia mielipiteitäsi ilkeiden kommenttien pelossa.”

***

Kyllä, myönnän. Harkitsen nykyään valitettavan usein, että voinko kirjoittaa näin tai noin. Toki edelleen kirjoitan rehellisesti, mutta jätän myös asioita sanomatta. Niin sitä vaan ihminen toimii. Jos tarpeeksi monta kertaa koira hyökkää kimppuun, niin varmasti sitä koiraa alkaa pelkäämään. Eikö?

Nyt hyökkäävä koira on ollut lukijani. Ei missään nimessä kaikki, mutta kuitenkin niin moni, että olen alkanut varoa sanomisiani. Tällä hetkellä elämä tuntuu olevan sen verran väsyttävää, että en todella jaksa käsitellä siihen päälle enää mitään idioottien v*ttuiluja. Sen vuoksi, suojellakseni itseäni, joudun harkitsemaan mitä kirjoitan.

Myönnän myös sen, että olen muuttunut ihmisenä puolen vuoden aikana. Huomaan, että moni sellainen asia joka on ennen ollut tärkeää tai merkityksellistä, ei enää välttämättä ole. Prioriteetit ja merkitykselliset asiat ovat muuttuneet. Ennen en voinut oikeasti lähteä kauppaan, jos minulla ei ollut kulmakarvoja laitettuna tai edes vähän aurinkopuuteria. Nyt sillä ei ole väliä. Haluan toki edelleen pukeutua hyvin ja olla siisti. Haluan laittautua välillä ja lakata kynteni. Mutta ehkä jonkinlainen pieni kärki turhamaisuudeltani on tipahtanut pois.

Vertaistuki ja mustavalkoisuus

Blogin kirjoittaminen on kuitenkin minulle edelleen tärkeää, se on harrastukseni ja työni. Teen sitä mielelläni ja usein. Haluan kirjoittaa aiheista, joista ei välttämättä niin paljon puhuta. Koska tiedän saavuttavani kirjoituksillani monien kymmenien tuhansien silmät, haluan tuoda arkojakin aiheita esille. Jotta ehkä edes yksi ihminen saisi vertaistukea omille tilanteilleen.

En ehkä myöskään ole enää niin kärkäs mielipiteissäni. Tai, no siis vahvat mielipiteet edelleen minulta löytyy. Mutta ehkä en halua enää huutaa niitä omiani niin kovaan ääneen. Haluan omilla kirjoituksillani myös tehdä näkyväksi sitä, että asioilla on aina kaksi puolta. Mikään ei ole mustavalkoista. Siksi joku kirjoitus saattaa tuntua jonkun vanhan lukijan silmiin selittelyltä, joka on tottunut lukemaan minun paasauksiani. Ehkä? En tiedä.

Riehumaakari

Äitiys on pehmentänyt minua. Niin henkisesti, kuin fyysisesti. 😉 Haha.. Ei, mutta näin se on. Haluan nostaa tärkeitä aiheita esille blogissani, kirjoittaa aroistakin asioista. Olen edelleen sitä mieltä, että jokainen äiti ja isä on hyvä omalle lapselleen omalla tyylillään. Olen edelleen sitä mieltä, että homoilla kuuluu olla samat oikeudet kuin heteroilla. Olen edelleen sitä mieltä, että ihmisille pitäisi opettaa käytöstapoja enemmän. Edelleenkin minulla nousee savua korvista joka kerta, kun näen vapaana juoksevan koiran. En vieläkään ymmärrä, miten jotkut ihmiset voivat ja haluavat satuttaa toisia henkisesti tai fyysisesti. Olen edelleen sitä mieltä, että tunteilleen pitää antaa tilaa ja niiden pitää antaa loistaa. En vieläkään ole mikään seinäruusu, en tyyliltäni enkä läsnäololtani. Tykkään edelleen ripsipidennyksistä ja huulipunasta. Haluan vielä joku päivä humaltua oikein kunnolla, vaikka en enää mikään männävuosien bileprinsessa olekaan. Haluan edelleen harjoitella käsilläseisontaa ja temppuilua, kunhan keskivartaloni siihen luvan antaa. Niin ja sitä pyöreää pakaraa.. 😉

Silti taidan olla vähän pehmompi nykyään kuin ennen. Ja olkoon se niin. Rakastan olla pehmo. Rakastan sitä, että minusta on tullut äiti. Rakastan sitä, että minulla on tällainen kanava, jossa voin monista asioista kirjoittaa. Rakastan teitä lukijani. Ilman teitä, ei olisi tätä blogia. Pehmoillen tai kovistellen. 😉

Sitä sanotaan, että kun energinen ja koko ajan touhuava ihminen pysähtyy – hän väsähtää. Että sitten vasta pysähdyttyään huomaa, kuinka väsynyt onkaan. Allekirjoitan tämän täysin.

Me ollaan nyt oltu juhannuksesta asti ”lomalla”. Tarkoittaen siis sitä, että Tuukalla ei ole asiakkaita ja minäkin olen lomamoodilla. Silti nyt viikon verran lomailtuamme tunnumme olevan molemmat väsyneempiä, kuin ennen lomalle jäämistä.

Olen jostain syystä ihan kokonaisvaltaisesti todella väsynyt. Otsani kukkii ja keho on väsynyt. Ihan kuin kroppakaan ei jaksaisi toimia täydellä teholla nyt. Pinnakin on lyhyt.

Emman ”äitivaihe” jatkuu edelleen hyvin vahvana. Ja vaikka se onkin ihan äärettömän ihanaa, kun toinen kapsahtaa kaulaan ja puristaa pienillä käsillään kovaa, niin silti välillä olisi ihanaa katsella vierestä Emman kapsahtamista iskän kaulaan. Toki hän viihtyy Tuukankin kanssa.

Tiedän, että nyt jotkut äidit on varmasti siellä taas ihan huuli pyöreänä. Että hyvänen aika, oliko tämä se äiti joka tarvitsi ja ennen kaikkea halusi sitä omaa aikaa..
Mutta tiedän, että meitä äitejä on paljon, keitä väsyttää. Ketkä haluavat ja tarvitsevat sitä omaa aikaa. Eikä kukaan meistä rakasta lastaan (lapsiaan) yhtään vähempää tai enempää, kuin ne äidit, jotka sitä omaa aikaa ei halua.

Myös meitä ihmisiä on erilaisia, jotkut väsyvät helpommin ja toiset pystyvät paahtamaan pidempään ilman väsymystä. Toiset myös stressaantuvat herkemmin kuin toiset. Eikä tässäkään etsitä parempaa tai huonompaa. Meitä on vaan niin moneen junaan.

Minä ihan rehellisesti joskus ihmettelen kuinka vaikkapa kolmen pienen lapsen vanhemmat jaksavat. Tai miten yksinhuoltajat selviävät vauvavuodesta tai taaperoiästä. Sillä jos minulla ei olisi Tuukkaa tässä tämän talouden pyörittämisessä mukana, en tiedä miten selviäisin.

Olen aika varma, että Emma tulee olemaan temperamentiltaan vahva ja voimakas. Hän on horoskoopiltaan skorpioni ja pikkuneidin tulisuus ja omapäisyys näkyy jo nyt. Juhannuksena lounastaessamme eräässä pienessä ravintolassa Kustavissa, viereisen pöydän nainen ihmetteli miehellensä ”lähteepä noin pienestä kova ääni” – kun Emma ilmaisi tahtonsa jossain asiassa. Ja tämä on tullut selväksi meille vanhemmillekin moneen otteeseen. 😉

Yöt ovat tällä hetkellä katkonaisia, koska seisomistaito vahvistuu koko ajan. Hän kampee itsensä pinnasängyssä heti herättyään reunoja vasten seisomaan. Myös yöllä. Hampaita tulee yläleukaan kovaa vauhtia ja sekin tekee öistä levottomia.

Aina puhutaan niistä vauvan vaiheista.. Kyllä minä sanon, että tämä vaihe on myös iskällä ja äidillä. Nimittäin erittäin väsynyt vaihe.

***