Kuten olen kirjoitellut tässä kevään mittaan, on minulla ollut jopa hieman vaikeuksia olla treenaamatta ”kovaa”. On pitänyt opetella löytämään hitaampi ja rauhallisempi lähestyminen treeneihin palaamiseen. Se on ollut ennen kaikkea omalle pääkopalle haastavaa.

Jossain vaiheessa otin itselleni tavoitteeksi, että kävelen 10 000 askelta vähintään päivässä. No, se täyttyi aika helposti. Tuntuu, että ovi suljetaan ulkopuolelta nimittäin monen monta kertaa päivässä tässä taloudessa. Nyt vielä kun Emmalla on kova vauhti eteepäin, tulee itse juostua perässä entistä enemmän. Eikä tahti tule hidastumaan.. 😉 Tämä 10 000 askelta päivässä ei siis ollutkaan minulle kovin motivoiva tavoite. Tiedättehän, jos jokin juttu on liian helppo, se ei inspiroi.

Mitään leuanveto- tai punnerrushaastetta en ole tietenkään voinut itselleni asettaa. Minun haasteeni on ollutkin haastaa itseni henkisesti.

Celsius Suomi sanoo nettisivuillaan näin: Kaikki lähtee omasta tahdosta. Ei teknologiasta tai ulkopuolisista paineista. Aktiivisuus on elämänasenne, jota ruokitaan oikealla tankkauksella ja liikunnalla. Celsius on siis virkistysjuoma, joka on ihan hitti Ruotsissa. Nyt se valloittaa Suomea ja juoma on oikeasti hyvää! Oma suosikkini on Vadelma-Acai. 😉 Celsius-juomat on sokerittomia, kalorittomia ja sisältää jopa 7 eri vitamiinia.

Celsius Suomella on nyt käynnissä kilpailu ”Find your challenge”. Kilpailun taustalla on ajatus, tuo minkä kirjoitin tuohon yläpuolelle. Ja se on kyllä totisinta totta! Aktiivisuus on elämänasenne. Siihen ei vaikuta se onko oma laji vaunulenkittely vai crossfit. Se on asenne. Tämä oli älyttömän hyvä muistutus itselleni.
Kannattaa muuten käydä osallistumassa elokuun loppuun mennessä Celsiuksen #findyourchallenge instagram-kilpailuun! Ohjeet löydät TÄÄLTÄ. Pääpalkintona on 1000€ arvoinen matkalahjakortti! Minä ainakin aion osallistua!! 😀

Olen miettinyt sitä, että miksi minulla oli niin kova kiire treenaaman pian synnytyksen jälkeen. Se oli suurelta osin henkistä kiirettä. Olen nyt puhunut muutaman ystäväni kanssa, jotka ovat synnyttäneet muutamia viikkoja takaperin, tästä samasta aiheesta. Jos treenaaminen on ollut iso osa elämää ennen raskautta, on se odottaminen synnytyksen jälkeen vaikeaa. Varsinkin jos kroppa tuntuu jo hyvältä. Sitten kun kuulee näitä vinkkejä, että kuusi viikkoa synnytyksestä voi lähteä jo hyvin salille. Tai parin kuukauden päästä lenkille – on pääkoppa kovilla. Uskoako omia tuntemuksia ja näitä nopean palautumisen vinkkejä? Vai odottaako ja uskoa sitä, että raskaus tulee 9kk ja menee 9kk?

Jälkiviisaus on taas se kaikkein parhain viisaus.. 😉 Minun synnytyksestä tulee pian se 9kk. Jos vain olisin malttanut, olisin nyt varmasti ihan terässä ja saisin syksyllä aloittaa ”kovat” treenit. Mutta ei. Minä kiiruhdin liian pian päälläseisonnan ja salitreenin pariin. Erkaumani paheni ja sitä onkin nyt paranneltu koko kevät. Ystäväni sanoi minulle pari päivää sitten erään viisaan neuvon. Vaikka se oma kroppa tuntuisi jo palautuneelta, ei kudos ole vielä palautunut. Normaalisti kudos joustaa, mutta arpikudos ei jousta. Vaikka kroppa olisi peilistä katsottuna palautunut, eikä pissa lirahtaisi housuun hypähtäessä, on luultavasti lantionpohja vielä heikko ja kudokset palautumisvaiheessa. Eikä tätä valitettavasti tunne itse.

Minun haasteeni on ollut rauhoittua. Ymmärtää se, että ei ole kiire mihinkään. Minulla ei ole mitään kisoja tai muitakaan tulossa, joita varten pitäisi tietyssä ajassa saada lihasvoima takaisin tai ”temppuilutaidot” kohdilleen. Minun haasteeni on ymmärtää se, että myös vaunulenkit ovat hyvää liikuntaa. Haasteenani on ottaa iisisti tästä eteenpäinkin.

Mikä teidän haasteenne on?

Mielestäni on hauska katsella mennyttä näin jälkikäteen. Olen aina ollut sitä mieltä, että on turha katua ja harmitella joitain tehtyjä tai tekemättömiä asioita. Menneeseen kun ei pysty vaikuttamaan. Menneistä voi oppia, mutta jossittelu tehdyistä tai tekemättömistä asioista menneisyydessä on mielestäni turhaa.

Heinäkuussa 2014 menin kovaa. Työrintamalla meni hyvin, asiakkaita oli paljon ja blogi kasvoi hurjaa vauhtia. Treenasin paljon, näin ystäviä, vietin aikaa Geren ja Tuukan kanssa. Samana vuonna muutama kuukausi aiemmin olin kokenut kohdun ulkoisen raskauden. En pysähtynyt sitä käsittelemään. Menin vain eteenpäin ja mietin, että minusta tulee vain koiraäiti ja hyvä niin. Elämä pyöri vahvasti treenaamisen ympärillä ja myös ulkonäön. Sain valtavasti energiaa ja hyvää oloa treenaamisesta.

Kesällä 2015 kaikki oli oikeastaan hyvin samoin, kuin vuosi takaperin. Edelleen työrintamalla pyyhki hyvin, samoin treenihommissa. Koti oli muuttanut Haagasta Etu-Töölöön. Nautimme molemmat Tuukan kanssa siitä, että asuimme niin lähellä keskustaa. Töölö oli muutenkin ihana paikka asua ja kotimme oli ihana. Kesällä Gere lähti opaskoirakoululle takaisin ja olimme varmoja ettemme enää saisi sitä takaisin, suru oli puserossa. Niin meillä kuin Pimullakin. Onneksemme Gere oli sen verran tohelo, että hänestä ei opaskoiraa tullut. 2015 täytin 35-vuotta ja pidin isot syntymäpäiväjuhlat kaikille kavereilleni. Elämä oli jokseenkin aika kevyttä. Se on ehkä aika kuvaava sana silloiselle elämäntilanteelle.

Viime kesänä, tasan vuosi sitten heinäkuussa 2016 olin maha pystyssä.

Silloin ajatuksissa oli edessä siintävä synnytys ja uusi elämä pienen vauvan kanssa. Se jännitti ja sitä odotti. Kesällä minulla oli raskaudessa varmasti paras aika, se keskiraskaus. Alkuraskauden pahoinvointi oli poissa eikä maha ollut vielä niin iso, että se olisi tehnyt oloa tukalaksi.

Muutenkin viime kesä meni jotenkin ihanan leppoisasti, oli aurinkoisia päiviä paljon ja se sellainen jonkinlainen raskauden lempeysviitta oli hartioillani.

Nyt maha ei ole pystyssä, vaan meillä on rakas pieni tytär. Sunnuntaina illalla katselin Emmaa ja kyynel kohosi silmään, se jotenkin konkretisoitui kovin vahvasti, että meille on suotu tällainen ihana ja touhukas lapsi. Katsoin Emmaa ja silittelin hänen hiuksiaan, kun hän pälätti omia juttujaan istuen olohuoneen lattialla ja tunkien jotakin lelujaan suuhun. Tuntui ihan suunnattoman onnelliselta.

Luin eräästä kirjasta hyvän jutun siitä, että mitä mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus on. Kirjassa oli myös tehtävä, jossa käskettiin ottamaan kolme valkoista paperia ja värikynät käteen. Yhdelle paperille piti piirtää mitä mieleen tulee menneestä, toiselle nykyisyydestä ja kolmannelle tulevaisuudesta. Ja sen jälkeen tarkkailla mitä nämä kolme erilaista paperia tuo esille. Tein tämän harjoituksen päässäni.

Jos mietin värien perusteella mennyttä, näen paljon kirkkaita erilaisia värejä sikinsokin. Kun mietin nykyisyyttä näen kirkkaita erilaisia värejä, mutta myös pastellin sävyjä. Kun katson tulevaan, näen pastellin sävyjä enemmän, mutta myös kirkkaita värejä vierellä. Ajattelen niin, että elämäni koko ajan hieman rauhoittuu ja tasapainottuu. Näen, että kirkkaat värit ovat hyvä asia. Ne ovat iloa, riemua ja energiaa. Mutta ne voivat olla hallitummin mukana elämässä. Näen, että pastellin sävyt ovat rauhaa ja tyytyväisyyttä. Ja koen, että niitä värejä ja tunteita on ja tulee koko ajan olemaan enemmän.

Olen vahvasti sitä mieltä, että kaikki kokemani asiat ovat olleet merkityksellisiä. Kaikella on tarkoituksensa ja olen oppinut asioista. Haluan löytää aikaa rauhoittumiselle ja läsnäololle nyt ja tulevaisuudessa enemmän, mitä sitä on ollut. Olen myös vahvasti sitä mieltä, että omaan elämään voi vaikuttaa paljon ihan vain ajatuksilla ja suhtautumisella asioihin. Siitä syystä haluankin miettiä paljon mitä teen, miksi teen ja mitä tekemisilläni on vaikutusta muihin.

Onnellista viikkoa kaikille!