Voi kuulkaa. On taas lempikirjoitukseni paikka: paasaus!

Paljon on ollut nyt juttua blogeissa ja mediassa somen paineista. Se on äärimmäisen hieno asia, että asiaa on alettu tuomaan esille niin paljon. Toivon, että se esilletuonti saavuttaa myös niitä nuoria somen käyttäjiä. MUTTA haluan kuitenkin sanoa taas sanasen. Nimittäin siitä, että eihän ne asiat taaskaan ole niin mustavalkoisia tai joko-tai-juttuja.

Olen itsekin kirjoittanut jo vuosia siitä, että ulkonäkö ei saisi olla prioriteetti nro 1. Siitä, että sixpack ja pyöreä peppu ei tuo yksinään onnea. Moni teistä varmasti muistaa kirjoituksiani aiheesta jo parin vuoden takaa. Se on huolestuttavaa kuinka kauniiksi some tekee ihmisten elämät, on tosiaan se valkoinen koti ja virheetön iho. Päivät on pelkkää linnunlaulua, skumppaa ja kauniita ystäviä. Niin ja tietysti niitä nättejä takapuolia. 😉 Kaikilla ei riitä valitettavasti harkintakykyä siihen, mikä on totta ja mikä on kaunisteltua totuutta. Tai pahimmillaan valheellista totuutta.

Ystäväni Emmi kerran sanoi hyvin somesta. Ihmisten pitäisi nähdä kuvien taakse. Siihen mitä kuvassa ei näy. Eikä hän kirjaimellisesti tarkoittanut pelkästään sitä, että kuvan ulkopuolelle on rajattu sotkuinen koti. Vaan ihan kaikkea. Ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan.

Mutta se mikä minua vähän häiritsee tässä somen paineiden puimisessa mediassa on se, että ei pohdita ollenkaan toista puolta. Harvoin ihmiset kuitenkaan ovat ihan niin yksipuoleisia ja yksivärisiä. Monelta ihmiseltä löytyy monta erilaista puolta ja kiinnostuksen kohdetta. Minä olen itse loistava esimerkki siitä! Rakastan kauniita asioita! Rakastan kauniita vaatteita, pitkiä hiuksia, lyhyitä hiuksia. Rakastan treenaamisen tuomaa hyvää oloa, endorfiinien täyttämää kehoa. Mutta tykkään myös siitä, että peilikuvani miellyttää minua. Olen äärimmäisen lämmin sydämeltäni, haluaisin kaikille hyvää. En halua ajatella kenestäkään lähtökohtaisesti pahaa. Rakastan ystäviäni. Perhe on minulle kaikki kaikessa ja tekisin mitä vain tyttäreni vuoksi. Mutta olen silti välillä hyvin turhamainen, tykkään tyttömäisistä jutuista: meikkaamisesta, hiusten kihartamisesta ja korkokengistä.

Ihan vähän meinaa pää hajota siihen, että nykyään täytyisi olla koko ajan todistelemassa jotakin. Jos laittaa kuvan instagramiin ripsipidennyksistä, pitää samalla muistaa kertoa, että toivoo maailman rauhaa. Jos ostaa vaatteen H&M:stä, ei voi samalla sanoa ostavansa mielellään kotimaista laatua. Jos kertoo treenitavoitteekseen pyöreän pepun ja kauniit hartiat, pitää heti seuraavana kertoa, kuinka juuri lahjoitti Pelastakaa Lapset Ry:lle viisituhattamiljoonaa. Jos syö jauhelihaa, ei voi tykätä oikeasti eläimistä. Jos käy maanantaina treenaamassa vaikka on pienen lapsen äiti, pitää todistella koko maailmalle sunnuntaihin asti kuinka rakastaa omaa lastaan. Jos laittaa selfien someen, on turhamainen eikä sydämeltään lämmin.

***

You got the point! Eikö vaan?

Antaa anteeksi, se voi olla vaikeaa. Varsinkin jos tuntee tulleensa pahasti väärinkohdelluksi. Tietysti on asioita, joita ei niin vain voi antaa anteeksi. Joitain asioita on, joita ei mielestäni ikinä voi antaa anteeksi. Mutta en pureudu nyt niihin. Haluan kirjoittaa siitä, miten voi käydä jos kaksi ystävää ajautuu tilanteeseen, josta ei löydy ulospääsyä.

Minä en ole yleensä kovin pitkävihainen ihminen, saatan tulistua kovaa ja korkealta – mutta lepyn myös helposti. En jaksa tai halua olla riidoissa. Se uuvuttaa ja tuntuu pahalta. Ahdistun riitelemisestä.

Joskus kuitenkin tulee tilanteita, joissa tuntuu ettei pääse eteenpäin. Molemmat asianomaiset kokevat olevansa väärinkohdeltuja, eikä tilanne raukea millään. Kumpikaan ei halua tai osaa pyytää anteeksi, koska kumpikin kokee olevansa uhri. Silloin ei auta muu kuin aika, jos sekään. Anteeksi pyytäminen voi olla iso askel ylpeydelle. Varsinkin silloin, jos kokee ettei ole mitään anteeksi pyydettävää. Mutta se, jos uskaltaa ottaa sen askeleen – se on usein palkitsevaa. Vaikka ei anteeksi saisikaan. Ainakin silloin tulee selvitettyä asia itsensä kanssa ja pääsee jatkamaan eteenpäin. Kaunat ja selvittämättömät erimielisyydet kuitenkin suurimmalla osalla ihmisistä jäytää omaa oloa.

Minulle on aina ollut tärkeää pysyä väleissä ystävieni kanssa. Jos ehtisin, haluaisin nähdä kaikkia ystäviäni viikottain tai edes kaksi kertaa kuussa. Se ei tietysti ole mahdollista. Jos jonkun ystävän kanssa joskus on tullut jotain kinaa tai erimielisyyttä, olen ollut siitä todella huonona. Kuten sanoin, en tykkää riitelemisestä tai siitä, että olen riidoissa jonkun kanssa. Onneksi niin ei ole käynyt usein. On eri asia, jos jotkin ystävyydet vain hiljalleen ikäänkuin hiljenevät. Me ihmiset kun muutumme kasvaessamme ja elämämme aikana aika paljonkin. Joku nuoruuden paras bilekaveri, ei ehkä enää vain ole samassa elämäntilanteessa tai muuten vain elämä on kuljettanut erilleen. Ne on eri juttuja, niissä ei kumpikaan osapuoli ole toiselle vihainen mistään.

Selvittämättömät erimielisyydet ystävän kanssa on kuitenkin asia, joka monia jää vaivaamaan. Itse sain kokea tänä kesänä ihanan yllätyksen, kun eräs ystäväni otti minuun yhteyttä ja uskalsi ottaa sen ensimmäisen askeleen. Minä otin häntä kohti samantien myös oman askeleeni. Me molemmat uskalsimme nöyrtyä ja sanoa, että ehkä minullakin olisi anteeksi pyydettävää. Nyt olemme taas ystäviä ja toivottavasti opimme molemmat tästä. Uskon niin. Elämä opettaa.

Aina ei tietysti anteeksi antaminen onnistu. Ei ystävyydet aina palaa ennalleen. Mutta sanon kyllä, että aina kannattaa yrittää. Jos ystävä on sellainen, jonka kanssa on viihtynyt ja jonka kuulumisia miettii – kannattaa kokeilla. Uskaltaa ottaa se askel, pyytää anteeksi, antaa anteeksi. Olla nöyrä, eikä silti tarvitse menettää mitään ylpeyden suurta viittaa. 🙂 Ei ystävyys ole kilpailua siitä kuka teki ja mitä teki. Ei ainakaan minun mielestäni.

***