Kaupallinen yhteistyö: BookBeat

Kesäloma on takana päin, samoin äitiysloma. Omat rauhoittumishetket on siis tervetulleita jatkossa ihan säännöllisesti entistä tärkeämmin. Jos treeni on minulle omaa aikaa ja tekee hyvää niin kropalle kuin mielelle, niin kirjat on sellainen asia –  jotka saa minut täysin tempaistua tästä hetkestä pois.

Kesälomalla kuuntelin ajomatkoilla kirjoja, kun Emma nukkui ja Tuukka ajoi. Itse asiassa, kun oli minun ajovuoroni, saatoin silloinkin kuunnella kirjaa. Varsinkin jos Emma ja Tuukka otti päikkäreitä takapenkillä. Radiosta ei aina tule sellaista musiikkia, jota jaksaa kuunnella. Eikä toisaalta muutenkaan aina jaksa kuunnella musiikkia. Mielenkiintoinen kirja taasen on niin mukaansa tempaisevaa, että ajomatkakin sujuu kuin vettä vaan.

Nyt olen kuunnellut kirjoja kotona. Pieni hetki Emman päikkärien aikaan kirjan parissa on tosi rentouttavaa. Ei koko ajan tarvitse olla tekemässä jotain, siivoamassa tai hääräämässä. Uskonkin, että pienet rentoutumishetket itselleni äänikirjan parissa antaa paljon energiaa loppupäivään.

Tykkään siitä, kun laitan kuulokkeet korville ja painan playta, olen omassa maailmassani. Kun kuuntelee kirjaa ja pistää vielä silmät kiinni (paitsi ajaessa.. 😉 ), ei ole häiriötekijöitä. Sitä uppoutuu ihan siihen kirjan sisältöön ja lyhytkin hetki äänikirjaa kuunnellen toimii vähän kuin meditaatiohetkenä.

Olen kuunnellut kesän aikana kahta kirjaa eniten. Jutta Gustafsbergin ja Harriet Piekkolan Mielen päällä, sekä Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa Temperamentti, stressi ja elämänhallinta. Nämä molemmat kirjat on älyttömän kiinnostavia. Olen aina pitänyt siitä ajatuksesta, että mielenvoima on valtava. Näissä kirjoissa on paljon aiheesta ja ihan älyttömän mielenkiintoisia juttuja muutenkin. Myös se, miten paljon eri temperamentit vaikuttaa oikeasti luonteisiin ja asioihin suhtautumiseen on kiinnostavaa.

Miksi sama asia voi saada toisen kohauttamaan harteitaan ja toisen tirahtamaan itkuun?

Miksi samat asiat ovat toiselle haaste, mutta toiselle uhka? Miksi työelämän paineet kuormittavat ihmisiä niin eri tavoin? Oman temperamentin tunteminen auttaa ihmistä säilyttämään psyykkisen tasapainon silloin, kun persoonallisuuden eri ominaisuudet ovat keskenään ristiriidassa.

Nämä lauseet ovat Liisa Keltikangas-Järvisen kirjan sisältökuvauksesta.

Jutan kirjasta taasen sanotaan, että kirja auttaa ihmisiä löytämään sisäiset voimavaransa sekä ymmärtämään omaa herkkyyttään ja tunteitaan. Kirja tarjoaa lukijalle mietteitä henkisyydestä, myönteisyyden voimasta, kiitollisuuden harjoittamisesta, herkkänä olemisen uskalluksesta, henkisestä kasvusta, ihmissuhteista ja rakkaudesta, menestyksestä, surusta ja kuolemasta. Ja se mitä olen kuunnellut (yli puolet) tarjoaa kyllä nimenomaan näitä kaikkia.

Kirjat kulkevat BookBeatin kanssa kätevästi mukana joka paikkaan. Niin lomamatkalle kuin vaikkapa kuntosalille. 😉 Niitä voi ladata etukäteen offline-tilaan, joten kirjoja voi kuunnella ilman internet-yhteyttäkin.

Nyt saatte koodilla: monnatreenaa ilmaista lukuaikaa kuukauden BookBeatista! TÄSTÄ pääsette suoraan lunastamaan tuon kuukauden! Koodi on voimassa 30.9. saakka, ja se koskee vain uusia asiakkaita.

***

Toivon teille ihania kirjahetkiä! <3

Tässä jokunen päivä sitten kävelin Kisahallin yläkerrassa etsimässä itselleni vapaata välikköä treenata. Kävellessäni jokaisen välikön ohi, katsoin toki aina onko siellä kukaan vai mahdunko sinne. Parissa ensimmäisessä oli treenaajia ja kolmannessa pullisteli peilin edessä keski-ikäinen ukko, kännykkä toisessa kädessä. Minua alkoi hymyilyttää, tuli jotenkin hyvä mieli. Hän oli tehnyt juuri hyvän treenin ja otti siitä nyt joko itselleen tai someen hyvän muiston. Jos peilin edessä olisi ollut tiukkaakin tiukempi nuori misu ottamassa belfietä, olisinko reagoinut toisin?

En. Mielestäni selfiet, belfiet ja treenikuvat on tätä nykyä. Ei ne ainakaan minua häiritse. Miksi häiritsisi? Eihän niissä kuvata minua tai ketään muutakaan kanssatreenaajaa, niissä kuvataan vaan sitä itse tyyppiä tai sen pyllyä! 😉

Minua kovasti kiinnostaa tämä aihe! Nyt kun olen alkanut viihtymään taas kuntosaleilla työn ja oman treenin puolesta, törmään tähän asiaan useasti. Joko siten, että se olen minä joka saan paheksuvia katseita kännykkä kädessä peilatessani tai asetellessani kännykkää johonkin tukea vasten, että saan jonkun treeniliikkeen kuvattua blogiin. Tai sitten näen, kun joku muu tekee sitä ja kuinka jotkut ihmiset eivät huomaa toimintaa lainkaan tai välitä siitä ja toiset ovat ihan kuin heitä olisi lyöty naamaan.

Olen kuullut, että treenikuvien tai selfieiden ottajia paheksutaan tyyliin: ”Pitääkö tuokin asia todistella muille? Eikö se itse muista, että on käynyt treenamassa jos ei ota kuvaa?” No minä vastaan näihin kahteen väittämään omasta puolestani. Kaikkien kuvaamismotiveejahan en voi tietää, mutta tiedän omani.

Kun aikoinaan aloin kirjoittamaan blogia, treenasin ja pudotin painoa. Halusin muuttaa elämäntapani paremmiksi ja blogi motivoi siinä. Otin kuvia salitreenistä, koska siitä treenistä oli vaan niin hyvä mieli. Olin jaksanut mennä salille! Halusin jakaa tämän onnistuneen fiiliksen blogissani, koska yksinkertaisesti olin vain niin fiiliksissä. Toisekseen halusin motivoida lukijoitani! Että hitto vie, jos minäkin jaksan sinne salille, niin tekin jaksatte. Halusin treenipostausten avulla jakaa sitä energiaa ja hyvää mieltä, joka niistä treeneistä aina tuli.

Kun kropan koostumus alkoi muuttua rasvaisesta vähän timmimmäksi ja lihaksiakin alkoi kertymään, olin tottakai innoissani. Oloni vuoksi, mutta mitään selittelemättä myös peilikuvani vuoksi. Kun treenin jälkeen vilkaisin peiliin ja näin siellä omasta mielestäni hyvän näköisen mimmin, tunsin ylpeyttä itsestäni. Minä, joka olin muutaman vuoden vain laiskotellut, syönyt huonosti ja juonut alkoholia paljon, nähnyt peilistä jotain mistä en tykännyt. Yhtäkkiä näytinkin hyvältä, tottakai olin ylpeä itsestäni.

Nyt raskauden jälkeen, kun kroppa alkaa oikeasti tuntumaan omalta – olen taas yhtä innoissani! Iloinen siitä, että vanhat vaatteet mahtuu päälle, mutta niin hiton fiiliksissä siitä kun saan taas treenata! Tottakai haluan ottaa hyvän treenin jälkeen kuvan ja taas ehkä motivoida jotain muutakin innostumaan. En todistella, vaan jakaa intoa ja motivaatiota! En ole kertaakaan ottanut selfietä tai belfietä todistellakseni jotain. Ehkä itselleni olen todistanut kuvilla, että piru vie – minähän näytän hyvältä. En muille. Se, miksi kuvia jaan tai olen jakanut johtuu siitä, että minulla on tämä blogi. 😀 Tyhmähän tämä olisi ilman kuvia.

En myöskään unohda, että olenko käynyt treenaamassa jos en ota kuvaa. Vaikka moni asia minulta meneekin välillä ohi ja muisti toimii miten toimii, niin sen kyllä vielä muistan jos olen ollut salilla. 😉 

***

Jos ihan rehellisesti katsot itseäsi silmiin ja vastaat: Miksi sinua ärsyttää salilla kuvaaminen? Mitä vastaat? Jos vielä lisäät siihen perään kysymyksen, miten se vaikuttaa sinuun? Tai millä tapaa se on sinulta pois, jos joku haluaa ottaa sen kuvan treenin aikana tai sen päätteeksi? Ja lisää vielä sellainen kysymys, että reagoisitko sinä toisin jos selfietä ottaisi 50-vuotias ukko tai akka kuin parikymppinen fitnesspimu? 😉

Aurinkoa ja iloa – ja oikein hyviä kuvia! 😉