Höpöttelin eilen Instagramin MyStoryyn kiitollisuuden aiheista. Joskus aiemmin puhuin kiitollisuudesta paljonkin blogissani, edelleen mietin samoja asioita. Mutta en ehkä ihan päivittäin tai edes viikottain. Se on hölmöä, koska kun pysähtyy pariksi minuutiksi miettimään, huomaa taas kuinka ihanasti moni (suurin osa) asioista on!

Tällä hetkellä parhaita asioita, kiitollisuuden aiheita on:

1. Leikkikehä! Ostin meidän riehurollelle älyttömän ison leikkikehän Tori.fi:stä. Se on ollut ihan huippu! Se on niin iso, että Emma mahtuu siellä konttaamaan edes takaisin ja nousemaan ylös ja alas ja vaikka mitä. Parasta on, että Emma viihtyy siellä ja näkee koirat ja meidät kehästään. Ja parasta on, että itse ei tarvi olla ihan joka sekunti silmät selässä katsomassa tyllerön perään, kun hän on milloin vetämässä Gereä korvasta, lähestymässä Pimua liian nopeasti, nousemassa tv-tasolle ja vetämässä tv:tä alaspäin, repimässä roskapussia eteisessä, konttaamassa kylpyhuoneeseen jne..
2. CitySurvivors! On ihan älyttömän hyvä fiilis siitä, kun sähköpostiin kilahtelee päivittäin uusia osallistumisia. Se, että me (90% Tuukka) on onnistuttu kehittelemään näin kiinnostava kilpailu! Odotan ihan innolla syyskuuta, kun kilpailut käydään! Helsingissä jo toistamiseen, mutta aiempaa vielä siistimpänä! Odotan niin sitä, kun kilpailijat tulevat näkemään mitä kaikkea huikeeta heidän päänmenokseen on tiedossa. 😉
3. Hormonihirviön katoaminen! Lopetin minipillerit vajaa pari kuukautta sitten. Ei, älkää nyt innostuko siellä. En sen vuoksi, että nyt Emmalle heti perään pikkusisar. Vaan sen vuoksi, että huomasin olevani ihan eri ihminen niiden vuoksi. Naama oli turvonnut, koko kroppa oli. Mutta pahimpana oli omat mielialavaihtelut. Kun luin, että minipillerit aiheuttavat monille suuriakin mielialavaihteluita, jätin ne pois. Nyt huomaan, että pahimmat hormonihirviön höyryt alkaa olla takanapäin! 🙂 Ihanaa!!
4. Emman syöminen! Tuskailin ja ihan oikeasti stressasin jo kovasti, kun itsepäinen tyttömme päätti ettei enää syö mitään kiinteää. Ainoa mikä kelpasi oli maito ja maissinaksut. Olin kuullut ja lukenut, että hampaat saattavat tehdä tämän, mutta silti jotenkin ahdisti. Emmalla puhkesi neljä ylähammasta kuukauden sisällä ja vielä tässä pari päivää sitten huomattiin kolmannen alahampaankin puhjenneen. Ei ihme, että suussa on tuntunut pahalta. MUTTA NYT!! Vajaan viikon ajan hän on syönyt taas suurella ruokahalulla soseita, sormiruokaa, puuroa ja melkeinpä kaikkea mitä ollaan hänelle tarjottu. Ihan kuin olisi suuri kivi tipahtanut sydämeltä.
5. Oma kroppa – oma minä! Se, että vihdoin oma kroppa alkaa pikkuhiljaa tuntumaan omalta. Se, että keskivartalon hallinta alkaa paranemaan ja ryhti suoristumaan. Se, että pääsee treenaamaan säännöllisesti ja liikuttamaan sitä kroppaa! Se, että minä olen minä – en ”vain” äiti.

Tietysti yksi isoin ja joka päivä tärkein kiitollisuuden aihe on Emma. Enkä sano tätä vain jotenkin nostaakseni äitiyttäni ja rakkauttani Emmaa kohtaan korokkeelle, vaan siksi koska tunnen niin. Joka päivä haluan ottaa hänet monta kertaa syliin ja pussata sata pusua pitkin pehmeitä poskia ja niskaa ja vatsaa. Haluaisin jotenkin kertoa hänelle sen, että kuinka paljon rakastan. Luin jostain jokin aika sitten, että n.10kk synnytyksestä äidit alkavat tuntemaan jonkinlaista eroahdistusta vauvasta. Että silloin nousee vahvasti pintaan haikeat tunteet siitä, että pieni vauva onkin jo kohta vuoden. Monet lopettavat tässä kohden imetyksen ja se on iso askel. Vauva ei ole enää riippuvainen äidistä ravinnon vuoksi. Muutenkin vauvat itsenäistyvät ja alkavat koko ajan tutkimaan elämää ja maailmaa avarammin ja rohkeammin. Ihan koko ajan ei tarvitse äidin olla vieressä, siis vauvan – pian taaperon mielestä. 😉

Eilen illalla ennen nukahtamista mietin sitä, että miten ikinä voin suojella Emmaa kaikelta pahalta. Enhän tietysti pysty siihen, eihän kukaan vanhempi niin voi. Mutta varmasti suurin osa haluaisi. Suojella omaa lastaan kaikelta maailman pahuudelta. Olla koko ajan vieressä turvaamassa jokainen askel. Ettei kukaan satuttaisi omaa pientä rakasta, ei henkisesti eikä fyysisesti. En oikein pystynyt edes ajattelemaan tätä asiaa loppuun, koska rintaa alkoi puristamaan. Tuli sellainen olo, että miksi en pysty olemaan oman tyttäreni turvana ihan koko ajan, aina! Huh. En nytkään pysty ajattelemaan tai kirjoittamaan, koska se tuntuu niin pahalta. Vaikka tiedän, että sehän on fakta. Eihän kukaan äiti kulje tuolla pitkin kyliä oman lapsensa kanssa siihen asti kun hän on 18-vuotias. Tai 35-vuotias.

***

Mistä sinä olet kiitollinen juuri tänään? Tai tällä viikolla?

Pst. Lue myös: Tämä mamma kuntoon!

Viime viikolla aloitin Äitiysvalmennuksen oman yksilövalmentajani Sara Nevalaisen kanssa Lupaus-studiolla. Odotin ensimmäistä kertaa ihan tohkeissani! Olin mielessäni ajatellut, että kun sitten vihdoin saan luvan kanssa treenata liikkeitä, jotka on juuri minulle katsottu – on se sitä mitä olen koko kevään odottanut! Ja niin se meni!

Juteltiin alkuun Saran kanssa vähän omasta liikuntataustastani ja synnytyksestä. Sara katsoi erkauman tilanteen ja teki muutamia lihastestejä. Nopeasti tuli selväksi, että voimaa minulla edelleen on. Lihakset on siellä kyllä, mutta ne on olleet käyttämättöminä ja ns. väärään suuntaan venyneinä niin pitkään, että se on vaikuttanut mm. ryhtiini ja lantion liikkuvuuteen. Nopeasti tuli myös selväksi, että koska olen ollut treenaamatta säännöllisesti niin pitkään, on lihakseni myös todella jumissa ja koko kroppani kapasiteetista näiden kahden syyn vuoksi käytössä vain osa.

Sain matkaan mukaan seitsemän liikettä, joita olen tehnytkin nyt päivittäin. Olen aivan super fiiliksissäni siitä, että näitä liikkeitä tehdessä ihan oikeasti tuntee tekevänsä jotain. Lihakset, myös ne keskivartalon saavat tehdä töitä. Kuntoutan, venytän, vetreytän ja vahvistan kroppaani! En osaa kuvailla miten hyvältä tämä oikeasti tuntuu!! Niin henkisesti kuin fyysisesti!!

Uskomatonta on se, että jo viikossa on alkanut näkyä ja tuntua muutoksia. Enkä puhu nyt mistään painonpudotuksesta tai kireästä sixpäkistä. Vaan siitä, että kroppani alkaa heräämään vuoden horroksesta. Huomaan, että jo viikossa liikkeet ovat helpottuneet, koska liikkuvuus on parantunut ja lihakset alkavat muistamaan mitä varten ne kehossa ovat.

Saralta on ihana kuulla myös palautetta. Tajuan miten iso rooli hyvällä valmentajalla on. Kun kuulee valmentajan suusta sanat: ”loistavaa, kehitystähän on tapahtunut ihan selkeästi” ja tietää ettei ne ole ns. tyhjiä kehuja – tulee siitä todella motivoitunut olo! Ei tee turhaan töitä kroppansa toimivuuden eteen. Toki olen tuntenut tämän myös itse jo kropassani, mutta ainahan toisen sana vakuuttaa vielä lisää ja ennen kaikkea motivoi jatkamaan eteenpäin!

Vaikka liikunta onkin ollut minulle tärkeää, paljon antavaa henkisesti ja fyysisesti, sekä myös työ – en olisi osannut kuitenkaan arvata miten paljon sen puuttuminen vaikuttaa minuun henkisesti. Joskus viihtyessäni sohvaperunana männävuosina, mietin kuinka joku voi kaivata liikuntaa. Tykkäsin silloin itse käydä hyvin hyvin epäsäännöllisesti jollain tanssitunnilla tai ryhmäliikuntatunnilla, mutta se oli siinä. Rakastin sitä, että sain vapaapäivinä makoilla sohvalla tai aurinkoisena päivänä rannalla. En todellakaan tykännyt kävellä ympäriinsä, saatika sitten juosta. Ihmettelin, kuinka joku voi saada liikunnasta jotain muuta kuin fyysistä hyvää oloa.

***

Nyt tiedän ja ymmärrän! Monestihan sitä tajuaa kaipaavansa jotain asiaa vasta sitten kun se puuttuu. Ainakin liikunnan osalta voin allekirjoittaa tämän täysin.

Huomenna tapaan taas Saran! Odotan jo innolla!! Saan tehdä treeniä, saan ähkiä ja puhkia liikkeitä, jotka eivät meinaa onnistua, saan nauraa, onnistun ja kehityn. Ja tunnen taas jotenkin olevan oma itseni, Monna.