Rämäpäinen, tulisieluinen poikatyttö.
13
Aloita sillä, että lue tämä kursivoitu lainaus sanasta sanaan. Ajatuksella.
Törmään usein samaan tyttöön kun vien poikaani kouluun. Tämä tyttö on oikea rämäpää. Huutelee tai laulaa kovaan ääneen, ja jos kävelee poikien kanssa samaa matkaa, on selkeästi ryhmän pomo ja energisin kaikista.
Tämä tyttö on vähän ärsyttänyt minua ja olen ajatellut, että huhhuh, mikä tyyppi – mikä palo silmissä ja mikä riitaa haastava ilme. Toivottavasti ei leiki minun kullannuppuni kanssa, kun on noin raju!
Ärsytyshän on lahja jota pitää aina tarkastella. Tämä oli aika helppo. Tyttöjenhän kuuluu olla kilttejä ja hiljaisia! Muistin, miten minua häpäistiin koulussa, lannistettiin olemaan tottelevainen ja kunnollinen. Miten englannin opettaja heitti minut aina ulos luokasta (hän kun lausui sanoja väärin ja yritin vain auttaa) ja miten käsityönopettaja aina mulkoili minua ja haukkui tekeleitäni. Musiikin opettaja taisi oikeasti vihata minua.
Eilen kuuntelimme lasteni kanssa niitä lauluja, joita minä olen ala-asteella kuunnellut. Mieleeni tulvi lisää muistoja ja ihmettelin outoa, jotain todella kaukaista, jopa itselle tunnistamatonta epävarmuuden tunnetta. Se halusi tulla esiin, kohdatuksi, mutta en ymmärtänyt sitä.
Tänään törmäsin taas tuohon tyttöön. Yllätys. Ymmärsin heti mistä oli kyse. Pysäytin pyöräni ja sanoin hänelle, että hän vaikuttaa aivan mahtavalta tytöltä. Miten rohkea, energinen, sanavalmis ja täynnä tulta hän onkaan!
”Sinunlaisesi tytöt tulevat muuttamaan maailmaa. Älä ikinä anna kenenkään sammuttaa tuota tulta, ole aina just sinä, jooko?”
Tyttö ensin nolostui ja katseli maata. Sitten hän nosti katseensa ja virnisti silmät tuikkien: ”Mun äitikin sanoo mua aina tuliseksi.”
Pyöräilin kotiin ja purskahdin onnen kyyneliin. Itkin jotain mitä en muista, jotain minkä kehoni ja alitajuntani oli valmis päästämään pois.
Vanhempani olivat kannustavia ja rakastavia, mutta miten paljon sitä koululaisena tarvitseekaan muiden kuin vanhempiensa vahvistusta ja hyväksyntää.
Ensimmäisen syklin aikana, 0-7-vuotiaana, lapsi uskoo kaiken hänelle sanottavan olevan totta. Hän kerää uskomuksia itsestään ja ympäristöstään ja on turvassa vanhempiensa huomassa. Toisen elämän syklin aikana, 7-14-vuotiaana, lapsi alkaa laajentaa maailmankuvaansa ja kyseenalaistaa vanhemmilta opittuja uskomuksiaan. 7-14-vuotias on hyvin herkkä ja meidän tulisi vaalia tuota herkkyyttä, josta kumpuaa suuri voima.
Vaikka vanhemmat olisivat maailman rakastavimpia, alkaa lapsi luonnollisesti kouluiässä kyseenalaistaa tätäkin. Olenko todella rakastettava, muidenkin kuin vanhempieni mielestä? Lapsi kysyy kuka minä olen suhteessa toisiin – ystäviini, opettajiini ja muihin aikuisiin? Nähdäänkö minut, kuullaanko minua, hyväksytäänkö minut sellaisena kuin olen? Tuotanko pettymystä vai onko minulla merkitystä, tuonko iloa ihmisille vai olenko riesa? Jos koulumaailman kokemukset riittävyydestä tai rakastettavuudesta eivät vastaa aikaisempaa kodin kokemusta, lapsi on taipuvainen uskomaan enemmän uusinta kokemusta.
Siksi muilta tulevat kommentit -kannustavat ja latistavat- pääsevät syvälle. Katso koululaisia hymyillen ja ihaillen – kuten olisit toivonut, että sinua katsellaan. Kuuntele koululaisia – kuten olisit toivonut, että sinua kuunnellaan. Kannusta ja kehu, parannat näin samalla omaa sisäistä lastasi.
Muistot ja sitä tukevat tapahtumat tulevat pinnalle aina kun on niitä valmis vapauttamaan.
Tämä teksti on suora lainaus Tara Langen Facebook-sivulta. Kun luiin tämän, tuli jo ensimmäisestä kappaleesta mieleen meidän Emma. Vaikka hän on vasta reilu kymmenen kuukautta, näen hänet hyvin selkeästi letit vinossa kulkemassa poikien ja/tai tyttöjen kanssa, laulavan tai huutavan koko ajan jotain kovaan ääneen.
Emma on pieni rämäpää, tulisieluinen poikatyttö. Jo pienen ikänsä aikana tämän olen hänestä oppinut. Häntä ei kiinnosta vauvanuket, eikä sen kummemmin pehmolelut. Pallot, kaukosäätimet, kaikenlaiset palikat, kaikki härväkkeet jota voi työntää jne kiinnostaa.
Hän ei viihdy sylissä, ei todellakaan istu vain sylissä ja katso piirrettyjä tai kuuntele kun äiti tai iskä lukee iltasatua. Ei, hän viipottaa hiki päässä menemään ihan koko ajan. Suu myös käy koko ajan, joko kovaäänisesti jotain omia juttuja kertoen tai päristellen tai haukkuen (koska hän matkii koiriemme ääntelyä). Kun minä yritän pitää häntä sylissä ja silittää hiuksia, hän rimpuilee pois. Mutta kun iskä nappaa hänet kainaloon ja juoksee ympäri kotia, tyttö kiljuu riemusta ja nauraa minkä ehtii.
Kun ostin hänelle vauvanuken, hän heitti sen maahan ja potkaisi kantapäällä perään. Sen sijaan vaaleanpunainen leikkiauto ja uusi työntökärry olivat äärimmäisen kiinnostavia juttuja. Tai kummisedän, Emman enon tuoma muovinen palikkasetti on aivan todella kiinnostava ja ihan suosikkilelu.
Lehdissä, uutisissa, blogeissa ja nettikirjoittelussa on puhuttanut taas sukupuoliroolit. Kuinka vieläkin tytöillä on tyttöjen leikit ja pojilla poikien. On poikien vaatteita ja tyttöjen vaatteita. Jos poika pukeutuu mekkoon koulupäivänä, tulee siitä varmasti sanomista. Ei välttämättä vanhemmilta, mutta luultavasti joltain luokkakaverilta ainakin. Mikä on tietysti todella harmillista! Se on myös vähän epäreilua, että tytöt voi helpommin olla poikatyttöjä, kuin pojat tyttöpoikia. Eihän sellaista käsitettäkään ole, miksei?
Jos tyttö haluaa pelata jalkapalloa ja pukeutua muuhun kuin vaaleanpunaiseen, se on paljon hyväksyttävämpää kuin se, jos poika haluaa päälleen sitä vaaleanpunaista ja harrastaa balettia. Ja kyllä, kyllä minäkin rakastan niitä ihania vaaleanpunaisia hörhelöitä ja muita oikein tyttötyttövaatteita pukea Emmalle. Yritän silti herätellä omiakin rajojani sillä, että mm. ostin Emmalle sinisen ulkohaalarin, vaikka pinkki olikin ensimmäisenä mielessä.
Haluan myös kannustaa Emmaa olemaan juuri niin rämäpäinen ja tulisieluinen pikkytyttö tai poikatyttö tai tyttötyttö, kuin hän vain ikinä haluaa. Ja toisaalta, jos hänestä tuleekin ujo tyttö isompana, on sekin sallittua. Olen sitä mieltä, että aito kehuminen ja kannustaminen on asia, jota vanhemmat eivät voi tehdä liikaa. Tietysti tyhjästä ei tarvitse kehua, lapsi aistii nimittäin myös sen. Uskon tähän.
Kotoa pitää saada tuki ja turva. Vanhempien pitää aidosti olla kiinnostuneita lastensa jutuista ja kannustaa lapsia siihen suuntaan, mistä lapset ovat kiinnostuneita. Jos lapsi (on se sitten tyttö tai poika) on kiinnostunut viulunsoitosta, suotakoon sen harjoittelu lapselle – eikä väkisin yritetä tehdä hänestä kaikkien aikojen parhainta aitajuoksijaa.
***
13 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Noooohhh…kahden tytön, 5 ja 11v voin varmaan paljastaa, että noi lelu-suosikit tulevat ja menevät..välillä nuket on ihan syvältä (niitä voi saksilla rei’ittää ja repiä silmät päästä) ja vuoden päästä ne on taas parhain juttu ikinä ?
Siis kahden tytön äitinä ?
Hahaa! ? Joo varmasti näin! Hauska kuulla, että suosikkilelut tosiaan voi vaihdella iän myötä.
Jospa siitä tulee ihan tavallinen tyttö, joka ei poikkea mitenkään muista, harrastaa välillä lenkkeilyä ja välillä ei mitään, katsoo Emmerdalea ja opiskelee suuhygienistiksi.. olisikohan tämä nykyään kauhistus vanhemmille : D
No ei tietysti! Tämä kommentti on nyt mielestäni ihan tahallaan väärinymmärrettyä pohdintaa. Jos luit ajatuksella postauksen, painotin moneen otteeseen sitä, että vanhempien tulisi kannustaa lapsiaan aina ja joka tilanteessa.
Emma on pikkutyttö. Mä en oikein pidä tuosta poikatyttö-sanasta, koska sekin arvottaa sitä millaisia pienet lapset sukupuolina ovat. Olen pienen pojan vanhempi. Esikouluikäisen pojan, jota on tytötelty ihan pienestä saakka, koska hänellä on omasta tahdostaan pitkä tukka. Ja omasta tahdostaan glitteritennarit. Niiden maastokenkien lisäksi. Ja tottakai häntä on kiusattu siitä niin että se on harmittanut häntä.
Olen tullut tulokseen, että sukupuoli itsessään on tottakai olemassa oleva asia ja sitä ei tarvitse peitellä. Mutta sanat tyttömäinen, poikamainen, poikatyttö yms peilaavat niihin arvoihin, jota meillä nykyvanhemmilla ei paljon edes ole. Haastankin siis miettimään, olisiko rämäpää termi, johon ei tarvitsisi sitä poikatyttöliitettä ollenkaan. Miksi se poika-etuliite siinä on? Rämäpäisyyshän ei ole sukupuolisidonnainen juttu, herkkyyskään ei ole sukupuolisidonnainen juttu, pinkinkin me aikuiset olemme muovanneet tyttöyteen liittyväksi väriksi, vaikka se on ihana melko monista.
EN sano, että tämä olisi ainoa oikea ajattelutapa. Itse olen nyt tietoisesti jättänyt sukupuoleen viittaavat adjektiivit pois, koska ei ole poikien ja tyttöjen juttuja, ei poikamaisia ja tyttömäisia asioita, poikatyttöjä ja tyttöpoikia, on vaan asioita ja tyttöjä ja poikia eli lapsia. Mun lapsi ei ole tyttömäinen tai poikamainen, hän on herkkä, energinen, rämäpäinen ja välillä pelokas lapsimainen lapsi 🙂
Tosi fiksua pohdintaa! ? Ja näin se olisikin hienoa, jos suurimmalla osalla ainakin menisi. ?
Tuon poikatyttö sanan laitoinkin tarkoituksella loppukappaleeseen pikkutytöksi ensimmäisenä. ? Juuri tästä syystä! ❤️
En tiedä missä kuplassa ite elän, mut mä en oo osannut enää piiiitkiin aikoihin ajatella muuta kun et on erilaisilla tempperamenteilla varustettuja lapsia. Samoista vanhemmistakin tulee ihan erilaisia versioita lapsista. Meillä on kaksi poikaa jotka ovat erilaisia, tykkäävät eri väreistä, eri harrastuksista, käyttäytyvät eri tavoin eri kavereiden kanssa, eri tavoin eri aikuisten kanssa. Tykkäävät erilaisista leikeistä, eri jutuista. He ovat ihan omanlaisiaan. Heitä kannustetaan, kehutaan ja torutaan tarvittaessa. Kasvatetaan huomioiden vahvuudet ja haasteet.
Eikö se oli vähän vanhanaikaista ajatella, että jos tytölle antaa nuken niin sitä pitäisi hoivata tai jos antaa auton niin sen ei pitäisi kiinnostaa? Kyllä moni sukupuoleen liitetty ominaisuus on biologiaan kirjoitettu, mutta ehkä sellaisesta vanhakantaisesta ajattelusta kannattaa päästä eroon.
On vaan olemassa lapsia jotka tykkää erilaisista asioista ja on valitettavasti aikuisia jotka kuvittelee lasten(sa) olevan tietynlaisia ja asettaa heidät jo ajatuksen ja sen kautta toiminnan tasolla tähän rooliin.
Niin, siis enhän minä ole yrittänyt mitään pahaa sillä, että olen ostanut Emmalle sekä auton ETTÄ sen nuken. Minua lähinnä naurattaa se, että nukke ei kiinnosta. Sehän on tärkeintä, että lapsella on hyvä olla ja hän saa leikkiä juuri sillä mikä huvittaa eniten.
No eikai siinä kenenkään mielestä lapselle pahaa yritetä että ostaa erilaisia leluja ? mut mä tarkoitin yleisellä tasolla sitä ajatusta, että jos tyttölapsi käyttäytyy titellä tavalla tietyssä tilanteessa (olkoot nyt vaikka tämä nukke esimerkki) niin eihän se tarkoita sitä että olisi ”poikamainen”. Enkä tarkoita nyt Emmaa, tietenkään, kun en häntä tunne – pohdiskelen yleisellä tasolla sitä että tarkoittaako tietty käyttäytyminen tiettyä sukupuolisidinnaista piirrettä vai kertooko se vaan tämän lapsen mielenkiinnosta tai senhetkisestä mielentilasta tai ymmärryksestä liittyen tähän esineeseen.
Koska ajatustapahan on edelleen vahva: tytöt leikkii näin ja pojat näin, jos tyttö on ”räväkkä” hän on poikamainen. Niin pointtina se, että lapsi on yksilö ja hän pitää yksilöllisesti erilaisista asioista, jokainen on temperamentiltaan erilainen ja käyttäytyy eritilanteissa eri tavalla. Olen joskus seurannut läheltä tilannetta, jossa lapselle ristitään tietynlainen rooli jonkin tietyn tilanteen takia ja se valitettavasti alkaa elää ja näin puheen kautta toiminnan taso muuttuu ja vanhemmat tekevät lapsestaan ujon, rämäpään, herkän, tottelemattoman, tyttömäisen, poikamaisen.. Ja se ei mun mielestä ole hyvä asia..
Mä luulen et näin on käynyt ennenkin et tää kirjoitettu teksti menee jotenkin aina ohi, tai siis se pointti.
Usein kun luen blogeja niin se herättää musta ajatuksia yleisellä tasolle, ei niinkään juuri ko. henkilöön liittyen. Tietysti tätähän ei voi kommentin lukija tietää jos sitä ei avaa, mutta siis lähinnä kiinnostaa itsekin äitinä tämä asia ilmiönä ja omaakin käytöstä on hyvä tutkailla; itse ainakin sorrun välillä kertomaan lapsistani tietynlaisina esim uusille ihmisille.
Teidän Emma on todella onnekas lapsi, kun hänellä on vanhemmat jotka tukevat kasvun haasteissa antaen hänen olla oma yksilönsä 🙂 Omassa työssäni lasten kanssa valitettavasti näen sen toisenkin puolen, eli mitä seurauksia sillä on kun vanhemmat riistävät lapselta yksilöllisyyden ja lapsi yritetään sovittaa sellaiseen muottiin mihin hän ei sovi. Hyvä kirjoitus taas kerran <3
Minä olen heittänyt kaikki muut ajatusmallit menemään, uskon enää siihen, että on erilaisilla temperamenteilla olevia lapsia :)!
Meillä on ns. haastavalla temperamentilla varustettu lapsi, vähän samanlainen kuin teidän Emma. Kaipaa toki läheisyyttä, mutta eri tavalla kuin moni pieni: Ikinä ei ole sylissä viihtynyt, vaikka äitinä viihtyisin mielelläni lapsi sylissä pitkiäkin aikoja. Tunteet, ne ilot ja surut, näytetään voi-mak-kaas-ti. Energia on loputon ja yleisesti luonne vilkas sekä iloinen. Aurinkoinen lapsi, josta ihan vauvasta asti huomasi, että maailma kiinnostaa, kaikki kiinnostaa, ei ole aikaa jäädä yhden asian pariin sekuntia pidempään…
Haastava temperamentti on mielestäni haastava siinä mielessä, että vanhempana joudun koville silloin kun yritän pysyä lapseni perässä koko ajan, sillä on hyvin nopea tapaus ja meillä tosiaan ei ole yhtään rauhallista hetkeä… edes öisin. Eli koko päivän saa painaa ja ihmetellä niitä vanhempia, jotka esim. juovat kahvinsa rauhassa :D. Meillä… ei ikinä. Haastavia ovat myös ne tilanteet, kun lapsi kokee suuttumista tai pettymystä. Ei, niitä ei ilmaista murjottamalla. Ääntä lähtee niin, että äidin poskia punoittaa ja rauhouttelu ei auta, koska tunteiden vallassa lapsi ei kykene ottamaan vastaan minkäänlaista rauhoittelua.
Mutta toisaalta, ei temperamenttinen lapsi ole sen huonompi tai vaikeampi. Lapsi on kiukkukohtauksia lukuunottamatta koko päivän yhtä hymyä! Energiaa riittää, joten reissuilla eikä kotona ole ikinä väsyitkua! Aurinkoinen pakkaus myös on sosiaalinen ja rohkea: eipä tarvitse äidin huolehtia, että rohkeneeko lapsi leikkiä muiden kanssa päiväkodissa tai pelkääkö lapsi uutta tilannetta.
Oman todella vilkkaan ja tunteikkaan lapsen kanssa koen, että välillä ”lapseni on maailman vaikein ja vilkkain”. Kunnes huomaan, että hei, meillä päästään kyllä monen asian kanssa myös todella helpolla, koska lapsi vaan on niin reipas ja ihana <3.
Sen verran voin sanoa, että meillä on vanhemmat usein ihan poikki, koska meillä ei ole likimainkaan sitä energiaa, mikä lapsellamme on. Eli en lähde kyllä enää vertaamaan itseäni muiden äitien jaksamiseen. Toiset ne ehtii vaikka mitä, kun lapsi on vaikka sellainen, joka viihtyy yksin ja pitkiä aikoja paikallaan yhden lelun parissa. Meillä vaan ei.
Siitä olen kiitollinen vilkkaan lapseni äitinä, että nykyään yhä enemmän lapset otetaan huomioon yksilöinä ja kaikkien lasten kanssa huomioidaan paremmin ne heikkoudet ja vahvuudet. Koska sellaisia kaikilla on, olemme vain kaikki ihan erilaisia. On ihana, että nykymaailmassa vilkaskaan lapsi ei ole automaattisesti tuhma ja levoton, vaan vaikka energinen, iloinen ja sosiaalinen.
Hienoa, että olette ostaneet erilaisia leluja ja erivärisiä vaatteita Emmalle ja selkeästi huomioitte mistä Emma tykkää. Tärkeintähän on, että lapsella on hauskaa ja hän leikkii mieluisilla leluilla. Ei ole pakko tuputtaa nukkea (näillä tytöt tykkää leikkiä) tai autoa (näillä tytöt ei tykkää leikkiä, ole erilainen tyttö) vaan lapsi saa valita. Tämä on feminismin ydin, valinnanvapaus.
Mua vieläkin harmittaa, kun en saanut lapsena leikkiä autoradoilla. Meillä oli kotona vain nukkeja ja poneja. Olihan ne kivoja, mutta vierailla tykkäsin leikkiä autoilla. Mun lapsuudenkodissa oli hyvin vahvat sukupuoliroolit. Se vaikuttaa tähän päivään vieläkin, koska ykkösriidanaihe mun kumppanin kanssa on kotityöt. Mä en halua olla siivoushullu kotirouva, mutta jos mä en siivoa niin kukaan ei siivoa. Mun on vaikea sanoa miten kotityöt vois jakaa tasasesti, joko minä teen kaiken tai en mitään.