Mä en oo tästä sukupuolineutraaliudesta paljoakaan puhunut blogissa. Nyt kun Emma aloittaa päiväkodin, tuli mulle taas tämä aihe mieleen ja ajattelin kirjoittaa oman mielipiteeni asiasta.

Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkonen on kritisoinut pyrkimystä hämärtää sukupuolieroja ja sitä, ettei lapsia saisi sanoa tytöiksi ja pojiksi. Sinkkonen on sanonut, että sukupuoli on luovuttamaton osa identiteettiä. Seksuaalisuus kehittyy pienestä asti ja sukupuoli on osa ruumiinkuvaa 1,5–2,5-vuotiaasta lähtien. Sinkkosen mielestä ajatus siitä, että tyttönä tai poikana oleminen häivytetään, liittyy enemmän aikuisten tasa-arvopyrkimyksiin, kuin biologiaan ja anatomiaan.

Mä oon aikalailla samoilla linjoilla Sinkkosen kanssa! Mä oon ehdottomasti tasa-arvon kannattaja! Mun mielestä se on tärkeä asia oppia jo pienestä pitäen – kaikki on samanarvoisia. Mun mielestä tää sukupuolineutraalius jotenkin jopa sotii tasa-arvoa vastaan. Mitä jos joku poika haluaa olla ihan tositositosi poika ja tyttö haluaa olla ihan prinsessana pikkuisesta asti, onko se oikein sanoa heille ettei se käy, kun nykyään ollaan vaan lapsia ja kaikkien pitää olla samanlaisia.

Mulle tulee mieleen tästä asiasta aina tv-sarja Ex-onnelliset. Siinä oli yksi perhe, joka opetti tytölleen sukupuolineutraaliutta. Tyttö oli ihan hämennyksissään monesta asiasta. Se oli samaan aikaan huvittavaa, fiktiostahan sarjassa oli kyse. Mutta samaan aikaan tuli kuitenkin mieleen, että niinpä.. moni lapsi voi olla tosi hämillään vanhempiensa ääripää-ajatteluista tai toimintatavoista.

Mun mielestä on tosi ok, että pienille opetetaan tasa-arvoa. Sitä, että on sitten poika, tyttö tai jotain siltä väliltä – on ihan just tasan tarkkaan samanarvoinen kuin se toinenkin. Mutta mä ainakin itse haluan kutsua Emmaa tytöksi. Mulle on ihan yks lysti haluaako hän leikkiä legoilla, nukeilla, autoilla vai millä. Kunhan on onnellinen. On tosi hauskaa nähdä, että esim. Emman taaperokaveri Selma tykkää jo nyt kovasti nukeista, kun taas Emmaa ne ei oikein kiinnosta. Mutta on nää taaperot silti mulle molemmat tyttöjä.

Voi olla, että mä oon jonkun mielestä kapeakatseinen tän asian vuoks. Mä itse ajattelen niin, että on laajakatseisempaa nähdä kaikki mahdollisuudet. Tää on vähän sama kuin joskus kirjoitin (ehkä vähän kärkkään) postauksen lasten vegaaniudesta. Että mun mielestä on tosi tärkeetä antaa lapselle kaikki mahdollisuudet valita. Näin pienenä hän ei tietenkään vielä osaa itse, mutta just sen vuoksi näyttää mitä kaikkea on.

Kertoa, että on erilaisia tyttöjä ja on erilaisia poikia, mutta kaikki on samanarvoisia. Kertoa, että on riitoja ja on hauskoja hetkiä. Antaa mahdollisuus maistaa porkkanaa tai jauhelihaa. Kertoa, että on olemassa ihmisiä, jotka kuuluu kirkkoon ja sitten on niitä jotka ei kuulu. Antaa mahdollisuus leikkiä pallolla tai nukella. Kertoa, että toiset tykkää pojista ja toiset tykkää tytöistä ja toiset tykkää molemmista.

En tiedä ymmärtääkö kukaan mitä haen takaa.. 😀 Mutta jotenkin mun mielestä asiassa kuin asiassa sellainen tosi tiukka ehdottomuus on jotenkin aina vähän hassua. Maailma on täynnä kaikenlaisia asioita laidasta laitaan, miksi pitäisi lokeroida kaikkia asioita johonkin tiettyyn lokeroon? Miksei voi olla tyttö-lokero, poika-lokero ja lapsi-lokero ja ne kaikki kolme lokeroa sulassa sovussa yhden ison lokeron sisällä? Ja vielä parempi, jos sen ison lokeron sisältä ottais ne pienet lokerot pois ja kaikki ois vaan sikinsokin just sitä mitä on. <3

***

Rauhaa ja rakkautta! 😉 <3 Taas kerran!

Ootteko joskus kuulleet, että nykyään nuoret sanoo toiveammatikseen julkkis? Ei esim. näyttelijä tai laulaja, joka ammattinsa puolesta ehkä kasvaa koko kansan tuntemaksi julkisuuden henkilöksi. Mutta ihan vaan julkkis, tiedä sitten mitä hänen työnkuvaansa kuuluu..

Kun 2011 perustin oman yrityksen mä katsoin monia liikunta-alalla työskenteleviä julkkiksia vähän ylöspäin. Olin myös vähän kateellinen. Kateus ja ylöspäin katsominen on näiden yrittäjävuosien aikana kaikonnut. Mutta se mikä on edelleen ajatuksena pääkopassa on, että julkkiksilla on helpompaa.

Ei tietystikään kaikki ole helpompaa. Monesti myös siellä julkisen kuoren alla myörii ja möyrii vaikka ja mitä. Ulospäin näkyy vain kiillotettu, hymyilevä ja hyvinvoiva kuva. Mutta se mikä on helmpompaa on yrittäminen.

Kun DJ Nobody perustaa vaikkapa kampaamon, lifecoaching studion, liikunta-alan yrityksen tai haluaa tuoda makeita vaatteita ulkomailta Suomeen – on hänellä tallattavaan aika pitkä matka tuottavaksi yritykseksi. Mistä asiakkaat? Miten saada näkyvyys? Miten ponnahtaa muiden saman alan yrittäjien ohi ja edelle? Millä tavalla olla oman alansa paras tai ainakin huippujen joukossa? Monta kiveä ja kantoa edessä, jotka on pakko ylittää jollei halua antaa periksi.

Jos taasen on jo tutut kasvot on näkyvyys heti taattu. Kun tunnettu ihminen perustaa yrityksen saa hän heti tuhansia ihmisiä seuraamaan toimintaansa, sana yrityksen toiminnasta leviää pian ja siihen myös uskotaan, koska sehän on se kaikkien tuntema Pertti tai Pirkko. Mä väitän, että tässä asiassa julkkiksella on helpompaa.

Se mitä meillä DJ Nobodyilla pitää olla, on usko siihen omaan juttuun! Joka vuosi valmistuu älyttömän paljon personal trainereita, kampaajia, merkonomeja jne jne.. Niistä kaikista lyö omilla jutuillaan läpi vain murto-osa. Mä uskon, että ne ketkä saa sen oman yrityksen toimimaan on niitä, jotka on epäonnistuneet monta kertaa matkan aikana, mutta haluavat silti jatkaa. Haluavat just sen takia, että usko siihen omaan palveluun on niin vahva ettei sitä kaada mikään.

Vaikka mä en oo julkkis, mä uskon jokaiseen asiaan jota lähden tekemään. Niin se on oltava, jos ei itse usko itseensä ja tekemisiinsä, ei kukaan muukaan usko. Kuka haluaisi ostaa palvelua sellaiselta, joka sanoo omasta työstään ”ei tää nyt oikein oo hirveen hyvä, tää nyt on vähän tällainen”? Ei kukaan.

Julkkis tai ei, usko omaan juttuun! Se on avain asiaan kun asiaan! 🙂