..ei rakkaudest lajii, vaan rahan takii.

Raha. Se on sellainen asia, josta en hirveästi täällä blogissani puhu. Nyt haluun kuitenkin puhua sellaisesta asiasta, kuin ”tuoko raha onnea”. Miten on? Tuoko raha sulle onnea? Entä mulle? 😀

Toimeentulo on tietysti tärkeetä. Se, että on rahaa maksaa asunto ja laskut ja joka päivä saa ruokaa. Se, että joka päivä ja viikko ei tarvi repiä hiuksia päästä riittääkö rahat – se tuo onnea. MUTTA raha yksinään ei tee onnelliseks. Mua ainakaan. Mulle onnen tuo perhe, ystävät, hyvinvointi ja terveys.

Mä en oo oikein ikinä ymmärtänyt sitä, että joku kallis tietyn merkkinen laukku tai lamppu olis upea omistaa. Jos aina saa kaiken mahdollisen ja mahdottomankin ilman sen kummempia vääntöjä tai säästämisiä – tekeekö se onnelliseks? Jos rahaa on niin, että ei ”paskalle taivu” ja voi tuhlata kalliisiin laukkuihin, kenkiin, matkoihin, sisustustavaroihin jne. joita voi sitten esitellä somessa – tekeekö se onnelliseks?

Mä en usko. Oikeasti. En usko. Se on vaan kulissia ja pelkkää pintaa. Niiden kaikkien luxus-matkojen ja tavarapaljouden alla voi olla tosi yksinäisiä ihmisiä. Korvaako tavaramäärä oikeaa rakkautta tai ystävyyttä? Tuoko se tarpeeksi sisältöä ja onnea elämään, että on rahaa tehdä mitä haluaa? Voihan se olla, että jonkun se tekee onnelliseks. Mua ei yksinään mitkät tavarat tai matkat sun muut tekisi onnelliseks.

Mun mielestä oli kauhea kuulla (SuomiPopin aamussa), että jonkun tutkimuksen mukaan jopa puolet olis valmiita jättämään puolisonsa, jos saisivat siitä hyvästä 20 000€/kk palkkaa. Ihan oikeesti! Miettikää nyt! Olisitko sä valmis jättämään sun elämän kumppanis ja saamaan ”tilalle” enemmän rahaa?

Mä en tiedä onko se somen tuomat illuusiot vai mikä, mutta nykyään kuitenkin sillä on enemmän merkitystä mitä sulla on varaa ostaa tai mihin matkustaa. Surullista on myös se, että jotkut suomalaisetkin tienaa rahansa näihin luxus-juttuihin vähän eri keinoilla, kun Alepan kassalla kesätöitä tekemällä. Jos tiedätte mitä tarkoitan.

Että sillä on niin suuri merkitys miltä se oma imago näyttää instagramin feedissä muiden silmiin, että ihmiset on valmiita myymään jotain muutakin kun porkkanoita vihannestiskillä. Noh, en tiedä. Nää on taas näitä, että olis varmaan parempi olla hiljaa-juttuja. 😀 Kannattaa muuten lukea myös vähän aiheeseen liittyvä juttu Umpun blogista: Luksuselämän pakkomielle on uusi sairaus.

***

Voi ettien että. Ne joita ei kiinnosta meiän päiväkotitaipaleen alku, niin kandee skipata tää postaus yli. 😀

Emma oli kipeenä alkuviikon, joten päiväkodin toka viikko alkoi vasta keskiviikkona. Tarkoittaen käytännössä sitä, että edellisen päiväkotipäivän ja tämän välillä tuli viis päivää. No sehän varmasti pienen mielessä tarkoitti jo sitä, että ”Jes, enää ei tartte mennä sinne.” 😉

Mä haluaisin olla kauhean reipas ja terästä, mutta keskiviikkona kun vietiin Emmaa Tuukan kanssa päikkyyn, oli mulla jännittynyt olo. Yritin esittää reipasta, mutta varmaan Emma jo vaistosi musta nyt tapahtuvan jotain ihmeellistä. Emma käveli reippain askelin päiväkodin eteiseen saakka. Kun ulkovaatteita alettiin ottamaan pois, alkoi huuli vapista ekan kerran.

Otin Emman syliin ja koitin rauhoitella, juttelin mukavia ja hymyilin. Sain hänet rauhalliseksi ja mentiin hetkeksi istumaan leikkihuoneen puolelle. Kun sitten tuli lähdön hetki, alkoi sydäntä raastava itku. Emmalla siis. Me Tuukan kanssa reippaasti vilkutettiin ja huikattiin heipat. Ulkona alkoi itkettää ja itku jatkui koko aamupäivän. Olin jo valmis irtisanomaan koko päiväkotisopimuksen ja ottaa Emman takaisin kotiin.

Meillä on onni, että päiväkoti on pieni ja henkilökunta siellä todella mukavaa. Emma saa koko ajan syliä niin paljon kun haluaa. Päiväkodista myös laitetaan joka päivä viestiä, että miten sujuu. Sovittiin päiväkodin johtajan kanssa, että viedään kuva Tuukasta ja musta mukaan päiväkotiin, sitä voi sitten pikkuinen rakas päivällä katsella isoimman ikävän hetkellä.

Pahimmalta musta tuntuu se, että kun tää meidän neiti on aikamoisen tiukkatahtoinen tyttö ja on päättänyt nyt ettei syö päiväkodissa mitään. Emma oli yhtenä päivänä jopa vähän avannut suutaan vahingossa ruokapöydässä. 😀 Selkeästi oli kuulemma ollut ilme, että nyt tekis mieli syödä, mutta olikin muistanut samantien, että täällä pitikin mököttää. Mutta hän ei syö edes omia smoothieitaan, vaikka ollaan jätetty niitä hyllyyn ja henkilökunta on yrittänyt antaa. Ihan vähän on maistanut parina päivänä.

Se tuntuu kurjalta, että vaikka itku meidän lähtömme jälkeen aina lakkaakin, ei hän silti siellä riemusta kiljuen juokse ja leiki muiden lasten kanssa. Vaan istuu tutti suussa ja turvalelu kainalossa jonkun sylissä koko päivän. Eikä tosiaan syö yhtään mitään. 🙁 🙁

Kyllä mä sanon, että tässä vaiheessa tätä heikkoa äitiä hirvittää. Päiväkodin johtaja on ihana nainen, oon hänen kanssaan laittanut paljon viestejä ja niistä oon saanut rohkaisua ja varmuutta. Normaalisti lapsilla menee tottumiseen se 2-3 viikkoa, mutta sitten on niitäkin tapauksia joilla kestää pari kuukautta.

Pari smoothieta meni siltä istumalta taas heti päiväkodin pihassa, kun tulin hakemaan.

No, mutta eipä tähän kai auta muu kuin aika. Tänään Emma jäi taas itkemään, mutta ehkä ihan himpan verran vähemmän, kun eilen. 😉

***