Tää postaus jännitti mua kamalasti. Mietin monta kertaa, että julkaisenko vai enkö. Osa musta sanoo ei ja osa joo. Mä mietin, että miten saan tässä sanottua sen mun sanoman oikein. Niin, että tän postauksen tarkoitus tulis lukijoille yhtä kirkkaana kuin mulle. Mietin, että osa lukijoista ihan varmasti ajattelee tän olevan huomionhakuista toimintaa, kirjoitettu vaan siks, että tulis klikkejä. Mutta se ei oo totta. Mietin, että mitä mun veli, äiti, Tuukka tai appivanhemmat sanoo tästä, ajatteleeko ne, että miks tolla Monnalla ei oo nyt rihman kiertämää päällä.. Mietin myös, että miksi mä teen tällaisen – mikä järki?

Päätin, että kirjoitan ja julkaisen tän tekstin koska inspiroiduin itse niin paljon eräästä kuvasta josta oikeastaan tän koko postauksen kirjoittamisen uskallus sai alkunsa. Kuva oli sunnuntaina mun entisen asiakkaan ja nykyisen ystävän, upean Marielan instagramissa. Mietin heti tuota kuvaa katsoessa, että WAU miten upea ja rohkea Mariela on! Ja niin KAUNIS!

Ajattelin, että jos omalla postauksellani voin tuoda edes yhdelle seuraajalleni saman fiiliksen kuin itselleni Marielan kuvan nähdessäni, on mun postauksella tarkoitus. Somessa on näkynyt tosi paljon kuvia viimeisen vuoden aikana kehopositiivisuudesta, on #älämahdumuottiin ja #muhkuramanifesti ja kaikki muut huiput kampanjat. Näissä on jokaisessa mahtava sanoma ja tarkoitus = hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Sanoma, jonka puolesta mä oon kampanjoinut itse itseni kanssa täällä blogissa jo vuosia. Rakasta itseäsi ja omaa peilikuvaasi, jos haluat tehdä muutoksia – tee ne rakkaudella, älä inholla.

Mariela sanoo kuvassaan yhden lauseen, joka sai mulle aivan ihanan fiiliksen: ”Tänäänkin mussa on uudenlaista pehmeyttä, jälkiä ja arpia elämästä, jotka kaikki tekee mun kehosta entistä rakastettavamman!” Se on nimittäin just näin! Mun on ollut rehellisesti sanottuna välillä vaikea sulattaa sitä, että mun keho on erilainen nyt kuin ennen raskautta. Raskaus ei oo syy muutokseen – vaan se, että mä en oo treenannut samalla tavalla kuin ennen. Oon ollut tyytyväinen mun peilikuvaan, vaatteet päällä. Mutta ilman vaatteita en niin tyytyväinen. On selluliittia ja on arpia. Mahassa on löysää nahkaa ja peppu ei oo niin tiukka ja napakka kuin pari vuotta sitten. Nyt vielä mahassa punakkuutta, yhden hoidon jäljiltä ns. ”extrana”.

Mä oon miettinyt, että oonko enää viehättävä tai seksikäs jonkun muun mielestä? Tai että onko joku liikunta-alan kollega ajatellut musta, että voi Monna kun on rupsahtanut nyt. Mutta sitten mulle tuli eilen sellanen olo, että entä sitten? Tosi vahvasti sellanen olo, että nimenomaan – nyt mussa on vaan uudenlaisia jälkiä ja arpia elämästä, ne tekee musta entistä rakastettavamman. Ja myös itselleni rakastettavamman – sehän on tärkeintä ja ensisijaista! Ei sillä oo väliä ajatteleeko joku kollega musta jotain tai oonko jonkun muun mielestä seksikäs. Kunhan itse ajattelen niin ja tietysti ihan kiva jos puoliso ajattelee niin. 😉

Tää on nimittäin vähän sama juttu kuin ihmisten mielipiteet ja puheet. Kaikki ei tykkää kaikista ja kaikkia ei voi (enkä myöskään halua) miellyttää. Sama sääntö pätee tähän kroppajuttuun! Eikö vaan? Rakastetaan me kaikki naiset ja miehet itseämme sellaisina kun ollaan, on sitten muhkuraa tai ei. 🙂

Kaiken tän jälkeen mua silti jännittää painaa ”Julkaise” -nappia. Mutta syteen tai saveen; let’s do this!

1v 1kk / 1v 6kk

Vimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut tosi isoja harppauksia vauvasta pikkutytöks, varsinkin ihan viimeset pari kuukautta on ollut sellaisia.

Emman kanssa on päivä päivältä helpompi kommunikoida, koska puheenymmärrys on välillä jopa ihan yllättävän hyvää. Yks päivä tällä viikolla kysyin illalla Emmalta, että ”missä on sun unilelut”. Sanoin sen vähän niin kuin ääneen omana pohdintana, kun en oikeasti löytänyt niitä. Emma kattoi mua hetken silmiin ja marssi päättäväisesti keittiöön, avasi kattilakaapin ja poimi sieltä yhdestä kattilasta kaks unileluaan. 😀 Hän oli ne sinne piilottanut ja tiesi mistä puhun, kun pohdin unilelujen sijaintia.

Tän tyylisiä juttuja tulee tosi usein. Me ihan hämmästellään Tuukan kanssa, että miten ihmeessä tää meiän pieni tyttö voi ymmärtää jo näin paljon!! Kun puhutaan hampaiden pesusta, se osottaa omia hampaitaan ja sen jälkeen yläkertaan – siellä on kylppäri, jossa usein hampaat pestään. Kun lauseessa kuuluu sana imuri tai imurointi, hän kipittää kamalaa vauhtia vessan ovelle ja sormella näyttää, että tuolla se imuri on. (Emma muuten rakastaa imurointia)

Syöminen sujuu päivä päivältä paremmin itsenäisesti. Emma ei hirveesti tykkää syöttämisestä, vaan haluaa itse. Nykyään se ruoka jopa pysyy haarukassa tai lusikassa ihan sinne suuhun asti, eikä kaikki tipahda siinä just ennen suuta syliin. 😀 Muutenkin syömisiin liittyen on ihana, kun voi kysyä Emmalta vaikka että haluaako hän vettä ja sitten tulee joko pään nyökytys tai tiukka ei. Hän myös osaa sanoa, joo tai ei kun kysyy onko nälkä. Ja useimmiten se pitää ihan paikkansa.

Iltaisin, kun kysytään väsyttääkö ja hän vastaa ei, niin silloin oikeasti turha mennä yrittämäänkään sänkyyn. Jos taas Emma ite menee renkuttamaan turvaporttia portaiden eteen ja on ettinyt tutin suuhun ja ne unilelut kainaloon, tiedetään hänen olevan oikeasti valmis nukkumaan. Silloin nukahtaminen tapahtuukin ihan parissa minuutissa.

Emman suosikkilaulu on Ihahaa ja sitä se pieni laulaakin heti herättyään, pitkin päivää ja myös unissaan välillä. Pää-olkapää-peppu-…laulua on myös laulettu ja leikitty ja senkin Emma muistaa jotenkin tosi hyvin. Samoin sellainen Revontulitanssi -laulu, jota Emman päiväkodissa on laulettu on suosikki. Siinä Emma osaa heti laulun alettua taputtaa vauhdikkaasti käsiä reisiin (kuten laulussa sanotaan) ja iskeä kantapäätä lattiaan.

Tulee jotenkin ihan pakahduttavan ylpeä olo pienestä rakkaasta, kun tuntuu että just se oma lapsi on maailman fiksuin. 😀 Moni varmasti allekirjoittaa tän fiiliksen. 😉 Tänään 6.5.2018 Emma rakas täyttää puolitoista vuotta!! On tää vaan hurjaa miten nopeasti aika menee!!

Ihanaa ja aurinkoista, tosi keväistä sunnuntaita kaikille!!