Aloitin tammikuussa markkinointikoordinaattorin hommat Hyvinvointistudio Lupauksella. Tiesin jo silloin, että pesti on vain määräaikainen. Lähdin tosi mielelläni kevään ajaksi näihin pr-hommiin, koska markkinointi ja some kiinnostaa kokonaisuutena. Lupauksen palvelut myös on sellaisia, minkä eteen tein mielelläni töitä. Nyt määräaikainen pesti on tullut päätökseen.

Tällä hetkellä mulla ei oo oikeastaan mitään tietoa mitä tuun tekemään tulevaisuudessa. Se on ihan vapauttava tilanne. Tai ainakin yritän ajatella sen niin. 90% musta on jotenkin helpottunut siitä, että nyt mä oon vastuussa vain omista tekemisistäni ja siitä, että mulla ei oo varsinaisesti mitään pakollista koko kesänä. 10% musta on kuitenkin vähän huolissaan tuolla taustalla.

Mä en oo millään tapaa varma haluanko olla liikunta- ja hyvinvointialalla enää tulevaisuudessa. En myöskään oo varma siitä, haluaisinko opiskella vielä lisää tai ehkä jopa jonkun uuden ammatin? Tällä hetkellä mun ainoa työni on tää blogi. Se on aika ihana fiilis. Mutta mä en oo ikinä luottanut siihen, että blogi olis mun loppuelämäni työ. Mä tiedän, että jossain vaiheessa siinä tulee tapahtumaan jotain muutosta – en rehellisesti usko, että mun blogi on pystyssä enää 10 vuoden kuluttua.

Oon miettinyt tosi paljon myös sitä, että jos opiskelis jonkun ihan muun ammatin ja menis johonkin ”oikeisiin töihin”. 😉 Mutta kun mietin mun työhistoriaani, oon oikeasti henkisesti voinut parhaiten yrittäjyyteni aikana. Vaikka onkin ollut raskaita hetkiä ja talous ei oo aina niin turvattu yrittäjänä. Mutta silti. Oon miettinyt olisko joku sellainen ala, missä voisin toimia yrittäjänä, mutta kuitenkin ehkä jotain muuta kuin liikunta-ala.

Ihmisten hyvinvointi kiinnostaa mua, varsinkin henkinen sellainen. Mutta en tiiä haluanko olla enää liikunta-alalla töissä. Toisaalta eilen mun blogin lukijatapahtumassa eräs paikalla olleista sanoi juurikin sen syyn miksi haluaisin vielä jatkaa näitä töitä. Olla kertomassa hyvinvoinnista hyvällä mielellä ja rennolla asenteella, valmentamassa ihan niitä kaikkia ”tavallisia ihmisiä”. Mutta toisaalta tää hyvinvointiala on tosi kovaa bisnestä tällä hetkellä ja siinä bisneksessä on monilla tärkeämpää kassakoneen kilahtelu eikä ihmisten henkilökohtainen valmentaminen. Enkä sen takia oo varma haluanko olla enää tällä alalla.

Eilisessä lukijatapahtumassa oli ihana tunnelma.

Sen tiedän, että CitySurvivors jatkuu ja siinä oon mun mieheni tukena ja apuna niin paljon kun hän tarvii. Helsingin kilpailu käytiin 5.toukuuta ja se olikin isoin tähän asti! Ihan tosi hyvä fiilis siitä!! 9.kesäkuuta kisa käydään Rukalla ja sitten kilpailu on Helsingissä taas ensi keväänä.

Mutta mitä tän kaiken rinnalle? Vaiko mitään? Sen oon päättänyt, että nyt tulevan kesän aion ottaa rennosti ja kirjoittaa vaan blogia. Panostaa siihen ja antaa ajatusten juosta. Ehkä silloin tulee mieleen jotain mitä haluaisi tulevaisuuden tuoda tullessaan?

Silloin ennnen yrityksen perustamista ja liikunta-alalle lähtemistä mulla oli pari kuukautta kun en tehnyt mitään. Silloin syntyi ajatus MT Personal Trainingista, sekä tän blogin perustamisesta. Ehkä nytkin luova parin kuukauden tauko tuo tullessaan jotain super hyvää! <3

***

Ihanaa sunnuntaita!

Video: Juho Tirkkonen / Poseland Network

Luin ihanan Kipan postauksen hänen kehonkuvastaan ja siitä, kuinka jo pienestä tytöstä hän oli kokenut olevansa pullea. Muhun kolahti toi teksti, koska mä oon itse aina ajatellut itteni vähän pyöreäksi ja pikkusen isommaksi kuin muut.

Mulla ei koskaan oo ollut syömishäiriötä, muistan kylläkin kerran nuorempana kokeilleeni jos osaisin oksentaa sormet kurkkuun työntämällä. En osannut ja hyvä niin. Syömättä en oo pystynyt olemaan koskaan, on tullut aina niin super paha olo jos ei oo saanut tarpeeks usein ruokaa koneeseen. Ihan pikkutytöstä asti.

Mä olin meiän luokan ensimmäisiä tyttöjä, jolla alkoi rinnat kasvaa ja muotoja tulla. Silloin mua kiusattiin. Mun luokan muutama tyttö naureskeli mun rinnoille ja huuteli, että Monnalla on tollaset vesimelonit. Vuotta vanhempien luokalta myös muutama tyttö mulle jotain huuteli rinnoista, mutta se onneks loppu lyhyeen. En muista ainakaan kuin nämä muutamat kerrat.

Mun ruumiinrakenne on aina ollu sellanen muodokas ja ”tanakka”. Tai niin mä oon sen itse aina ajatellut. Mä en oo koskaan ollut mikään siro. Kun aloin treenaamaan taas enemmän viis vuotta sitten, mulle muodostu tosi nopeesti lihaksikkaat jalat ja peppuun lisää lihasta. Vaikka mulla olikin silloin ns. ”parhaimpina” treeniaikoina hyvä kehonkoostumus ja lihasta paljon, niin mä pidin itteäni silti vähän isona. Tuntuu hassulta kirjoittaa tätä, mutta niin se on.

Mä oon paljon puhunut kehopositiivisuudesta ennen ja jälkeen raskauden ja ennen ja jälkeen mun elämäntapamuutoksen. Se miks oon kirjoittanut siitä niin paljon johtuu just tästä mun matkasta. Mä en oo koskaan tainnut olla täysin sinut oman kroppani kanssa. Enkä oo sitä tänäkään päivänä 100%.

Juttelin yhden ystäväni kanssa pari päivää sitten näistä kehonkuvista. Hän laitto mulle viestiä, että oli rohkeeta kirjoittaa Melkein alaston totuus. Puhuttiin siitä, että meillä molemmilla on aika samanlainen kuva omasta kropasta tällä hetkellä: vaatteet päällä JES ja alasti ei niin jes. Puhuttiin myös siitä, että vaikka ois hyvä itsetunto ja ois vahva ja varma ihminen, voi silti olla niitä hetkiä kun ei koekaan itseään 100% hyväksi, nimenomaan ulkoisesti. Mutta että se on ok olla välillä epävarma.

Mutta mitä enemmän näistä kehopositiivisuus ja kehonkuvamietteistä puhutaan ääneen, sen parempi. Ja olin mä sitten mitä hyvänsä mieltä omasta kropastani, niin en halua ikinä Emman edessä haukkua omaa vartaloani tai ulkonäköäni. Muutenkaan en usko negatiivisuuden voimaan, en siis usko siihen tässäkään asiassa.

Meillä kaikilla on vaan se yksi keho, meiän pitäis muistaa kohdella sitä hyvin. Puhua siitä kauniisti ja ajatella siitä nätisti. Mun mielestä on kamala kuulla, kun naiset sanoo ettei voi katsoa itseään peilistä tai että inhoaa omaa vartaloaan. Se mitä peilistä näkyy on vaan kuori, pitäis aina muistaa ajatella mitä kaikkea muuta se keho tekee ja olla kiitollisia myös siitä miten se toimii. Jos se oma peilikuva ei jonain päivänä miellytä, niin se on ihan ok! Jos peilikuva alkaa ahdistamaan niin paljon ettei halua edes katsoa itseään peilistä, pitäis asialle löytää joku ratkaisu. Apu voi löytyä kehoa muokkaamalla treenin tai ruokavalion tai vaikka kirurgin veitsen avulla, mutta sen pohjimmaisen ratkaisun pitäis aina lähteä pään sisältä.

***

Kaunista viikonloppua! <3

Lue myös:

– Itseluottamus – minun tarinani

– (Lähes) alaston totuus.

– Onko normaali vartalo nykyään jo se isompi?

– Sananen siitä BMI:stä

– Muhkuramanifesti