Luin ihanan Kipan postauksen hänen kehonkuvastaan ja siitä, kuinka jo pienestä tytöstä hän oli kokenut olevansa pullea. Muhun kolahti toi teksti, koska mä oon itse aina ajatellut itteni vähän pyöreäksi ja pikkusen isommaksi kuin muut.

Mulla ei koskaan oo ollut syömishäiriötä, muistan kylläkin kerran nuorempana kokeilleeni jos osaisin oksentaa sormet kurkkuun työntämällä. En osannut ja hyvä niin. Syömättä en oo pystynyt olemaan koskaan, on tullut aina niin super paha olo jos ei oo saanut tarpeeks usein ruokaa koneeseen. Ihan pikkutytöstä asti.

Mä olin meiän luokan ensimmäisiä tyttöjä, jolla alkoi rinnat kasvaa ja muotoja tulla. Silloin mua kiusattiin. Mun luokan muutama tyttö naureskeli mun rinnoille ja huuteli, että Monnalla on tollaset vesimelonit. Vuotta vanhempien luokalta myös muutama tyttö mulle jotain huuteli rinnoista, mutta se onneks loppu lyhyeen. En muista ainakaan kuin nämä muutamat kerrat.

Mun ruumiinrakenne on aina ollu sellanen muodokas ja ”tanakka”. Tai niin mä oon sen itse aina ajatellut. Mä en oo koskaan ollut mikään siro. Kun aloin treenaamaan taas enemmän viis vuotta sitten, mulle muodostu tosi nopeesti lihaksikkaat jalat ja peppuun lisää lihasta. Vaikka mulla olikin silloin ns. ”parhaimpina” treeniaikoina hyvä kehonkoostumus ja lihasta paljon, niin mä pidin itteäni silti vähän isona. Tuntuu hassulta kirjoittaa tätä, mutta niin se on.

Mä oon paljon puhunut kehopositiivisuudesta ennen ja jälkeen raskauden ja ennen ja jälkeen mun elämäntapamuutoksen. Se miks oon kirjoittanut siitä niin paljon johtuu just tästä mun matkasta. Mä en oo koskaan tainnut olla täysin sinut oman kroppani kanssa. Enkä oo sitä tänäkään päivänä 100%.

Juttelin yhden ystäväni kanssa pari päivää sitten näistä kehonkuvista. Hän laitto mulle viestiä, että oli rohkeeta kirjoittaa Melkein alaston totuus. Puhuttiin siitä, että meillä molemmilla on aika samanlainen kuva omasta kropasta tällä hetkellä: vaatteet päällä JES ja alasti ei niin jes. Puhuttiin myös siitä, että vaikka ois hyvä itsetunto ja ois vahva ja varma ihminen, voi silti olla niitä hetkiä kun ei koekaan itseään 100% hyväksi, nimenomaan ulkoisesti. Mutta että se on ok olla välillä epävarma.

Mutta mitä enemmän näistä kehopositiivisuus ja kehonkuvamietteistä puhutaan ääneen, sen parempi. Ja olin mä sitten mitä hyvänsä mieltä omasta kropastani, niin en halua ikinä Emman edessä haukkua omaa vartaloani tai ulkonäköäni. Muutenkaan en usko negatiivisuuden voimaan, en siis usko siihen tässäkään asiassa.

Meillä kaikilla on vaan se yksi keho, meiän pitäis muistaa kohdella sitä hyvin. Puhua siitä kauniisti ja ajatella siitä nätisti. Mun mielestä on kamala kuulla, kun naiset sanoo ettei voi katsoa itseään peilistä tai että inhoaa omaa vartaloaan. Se mitä peilistä näkyy on vaan kuori, pitäis aina muistaa ajatella mitä kaikkea muuta se keho tekee ja olla kiitollisia myös siitä miten se toimii. Jos se oma peilikuva ei jonain päivänä miellytä, niin se on ihan ok! Jos peilikuva alkaa ahdistamaan niin paljon ettei halua edes katsoa itseään peilistä, pitäis asialle löytää joku ratkaisu. Apu voi löytyä kehoa muokkaamalla treenin tai ruokavalion tai vaikka kirurgin veitsen avulla, mutta sen pohjimmaisen ratkaisun pitäis aina lähteä pään sisältä.

***

Kaunista viikonloppua! <3

Lue myös:

– Itseluottamus – minun tarinani

– (Lähes) alaston totuus.

– Onko normaali vartalo nykyään jo se isompi?

– Sananen siitä BMI:stä

– Muhkuramanifesti

Kaupallinen yhteistyö: Jollyroom.fi

Mä tässä yks päivä katoin Emmaa, kun se puuhasi omiaan meiän terassilla. Mietin, että miten se voikaan olla jo noin iso tyttö. Meiän lokakuiset 2016 – mammojen facebook-ryhmässä on pitkin kevättä pompsahdellut kuvia ja pohdintoja pinnasängystä isompien lasten sänkyyn siirtymisessä. Oon miettinyt, että milloinkohan me se siirto tehdään ja eihän vielä tarvi, kun Emma on vasta niin pieni tyttö. 😀

Selailin kuitenkin huhtikuun alussa vähän juniorisänkyjä netissä ja mietin, että ehkä meiänkin ois aika siirtyä isojen tyttöjen sänkyyn. Emma ei oo yrittänyt (kun pari kertaa) kiivetä pinniksestä pois, mutta vähän ahtaaksi se on alkanut käymään. Mä oon myös miettinyt, että tuntuukohan Emmasta siellä pinnojen välissä siltä, että se on häkissä. 😀

Sängyn valitsemisessa otettiin huomioon niin mun kuin Tuukankin toiveet! 😀 Myönnän, että mä kattelin ensin jotain prinsessamaisia ratkaisuja, mutta sitten Tuukka näki tän pupusängyn ja se oli sitten siinä! Niin huippu!! Meiän mielestä on kiva, kun lastenhuoneessa on sen näköinen meininki, että siellä asuu lapsi. Jos tiiätte mitä tarkoitan.

Tää ehkä huipuin sänky ikinä on TÄÄLTÄ!

Juniorisängyn myötä tarvittiin tottakai myös isompi peitto ja astetta paksumpi tyyny ja niihin tietty lakanat. Tilasin tämän BabyDanin super suloisen pussilakanasetin. Ja peitto ja tyyny myös BabyDanilta: Junior-peitto ja tyyny. Nää on muuten super pehmeät ja ihanat petivaatteet! Niin ja tietysti isompi patja tarvitsi uuden muotoonommellun lakanan.

Mä kasasin sängyn aamupäivällä, heti kun se meille saapui. Laitoin Emman huoneen oven kiinni ja sitten kun Tuukkakin oli tullut töistä kotiin, haluttiin yhdessä mennä kattomaan uutta sänkyä. Nähdä Emman ilme ja fiilis! 🙂

Emma oli ihmeissään ja kipus heti uuteen sänkyyn antamaan pusua pupulle. 😀 Mua jännitti vähän, että mitenhän ensimmäinen yö uudessa sängyssä menee. Olin kuullu, että jotkut oppii juniorisänkyihin tosi helposti ja nukahtaa jopa paremmin kuin pinnikseen. Mutta olin myös kuullut, että pinnasänky tuo turvaa ja juniorisängystä kipitetään karkuun.

Tässä meiän pupusängyssä on sen verran noita laitoja, että Emma ei pääse sieltä (vielä) kipuamaan itse pois, joten se karkuun kipittäminen ei ollut pelkona. Enemmänkin se, että rauhottuuko Emma tuonne.

Nyt on ollut muutamana iltana taas vähän venkoilua nukkumaanmeno ja tietysti se vähän lisäs jännitysmomenttia, että minkälaiseksi venkoiluksi menee uudessa sängyssä..

No venkoiluahan se oli, mutta lopulta Emma nukahti pupusänkyyn tyynen rauhallisesti. Meillä siis vaihto on tapahtunut suhteellisen kivasti! 🙂 Mä en usko, että Emma niinkään reagoi uuteen sänkyyn, vaan tää on vaan joku vaihe kun iltaisinkin on niin pitkään valoisaa vaikka kuinka vetäis verhot ikkunoiden eteen.

Tehtiin kaikki iltatoimet ja nukutusmenot samalla tavalla kuin aina ennenkin. Ei muutettu mitään sen takia, että nyt uusi sänky, vaan pidettiin samanlaisina. Mä laulan aina Emmalle Joka ilta kun lamppu sammuu... ja paijailen. Sitten Emma nukahtaa. Tai jos on venkoilutuulella, niin ei nukahda ja Tuukka saa tulla puikkoihin – sitten Emma nukahtaa siihen kun venkoilee ympäri sänkyä ja nukahtaa itsekseen.

Ekat pari yötä on siis mennyt oikein mukavasti uudessa pupusängyssä. Kertaakaan Emma ei oo tullut pois sängystä ja nukahtaminen on tapahtunut samalla tavalla kuin pinnikseenkin. On jotenkin niin ihanaa, kun meiän pikkuisella tytöllä onkin ihan isojen tyttöjen sänky. <3 Rakas pikkuinen.

***

Minkälaisia kokemuksia teillä on pinnasängystä juniorisänkyyn siirtymisessä?

Eka yö pupusängyssä. <3