Sain jokunen aika sitten toivepostaus-aiheen. Miltä keho tuntuu nyt pari vuotta synnytyksen jälkeen ja onko minäkuva muuttunut äidiksi tulon jälkeen?

Mä muistan joskus n.vuosi synnytyksen jälkeen, että juttelin mun ystävän kanssa kenellä on myös kaksi lasta. Hän sanoi silloin, että pari vuotta menee siihen, kun oma keho alkaa oikeasti palautumaan siihen mitä se oli ennen raskautta. Ja ennen kaikkea tuntumaan jollain tapaa ”omalta”. Myös mieli kulkee samaa rataa. Mä mietin silloin, että ihanan lohduttavaa. Vaikka tämä tieto ei ollut mikään tutkimustulos, se kuulosti silti mun korviin ihanalta ja lohdulliselta.

Kun katson kuvia somessa pienten vauvojen äideistä, jotka tuskaisena miettii koska nämä viimeiset kilot lähtee ja koska pääsee taas lenkille tms.. Mulle tulee vähän surullinen olo. Monesti näitä tunteita koetaan siinä vaiheessa, kun vauva on vasta parin-kolmen kuukauden ikäinen. Niin mä tunsin itsekin! Ajattelin, että vitsi vieköön, kohta mä tunnen taas mun keskivartalon ja uskallan tehdä pomppuja treenatessa. Mutta kyllä siihen palautumiseen meni vaan super paljon kauemmin aikaa. Nyt en kuitenkaan tarkoita sitä erkaumaa. Vaan sellaista kokonaisvaltaista palautumista.

Musta oikeasti tuntuu, että vasta nyt 2,5 vuotta synnytyksestä alan tuntemaan kroppani ja fiilikseni jotenkin omakseni. En samaksi mitä ennen raskautta, sillä eihän sellaiselle ole mitään tarvetta. Mutta kuitenkin nyt tunnen jaksavani enemmän kaikkea, energiaa tuntuu olevan taas, mieli on jotenkin erilainen nyt. Rauhallisempi ja tyynempi.

Ekan kerran musta myös tuntuu nyt siltä, että haluaisin aloittaa jonkun vakkariharrastuksen syksyllä. Oon vähän pyöritellyt mielessäni joogaa tai tanssia. Kerran viikossa tunti sitä. <3

Entä se minäkuva, onko se jotenkin muuttunut äitiyden myötä? On se. Mä luulen, että monen äidin minäkuvaa horjuttaa mm. se, että tänä päivänä äideiltä vaaditaan tavallaan enemmän kuin ennen. Pitää olla samaan aikaan pullantuoksuinen kodin hengetär, voimakas ja menestyvä uranainen, sinut itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa, läsnä lapsen elämässä 24/7, sekä upea kumppani. Ei riitä enää, että hoitaa lapsen / lapset mahdollisimman hyvin, vaan pitää sen rinnalla tehdä hyvää työuraa, sekä pitää itsensä tikissä.

Mä koin äitiyden alkuvaiheissa paljon paineita siitä, että minkälainen äiti mun pitäis olla. Mietin, että pitääkö mun ruveta leipomaan kerran viikossa leipää mun perheelle tai tehdä jotain supersiivouksia katosta lattiaan ja takaisin vähintään kerran kuussa. Mietin oonko nyt tarpeeksi läsnä pienelle vauvalle, jos tiskaan samalla kun se pikkutötterö kihertää babysitterissä mun jalan vieressä.

Mietin myös, että oonko itsekäs jos haluan välillä sitä omaa aikaa tai oonko ihan pinnallinen jos haluan nähdä peilikuvasta omaa silmää miellyttävän tyypin. Mietin, että ehdinkö mä edelleen olla ystävä mun ystäville ja tuleeko mun sinkkukaverit enää mihinkään mun kutsumiin juttuihin, koska ajattelevat siellä olevan ihan leimiä menoa – koska äitiys.

Kyllä mä koin äitiyden myötä, että minäkuva koki jonkinlaisen henkisen taistonsa. Nyt mulla on hyvä ja rauhallinen fiilis. Mun minäkuva on oikeastaan paljon parempi, mitä se on koskaan ollut. Mä oon juuri tällainen Monna mitä mä oon. Ei mun tarvi olla minkäänlainen, jotta jotenkin olisin joidenkin odotusten mukainen äiti. Eikä mun tarvi miettiä myöskään mitään noita juttuja mun ystävistä, omasta ajasta tai peilikuvasta. Mun minäkuvan sisään mahtuu sulassa sovussa äitiys, ystävyys, oma aika, oma hyvinvointi, parisuhde, perhe ja työ. Uskon, että minäkuvan vahvistumiseen on vaikuttanut myös ikä ja elämänkokemus. <3

Miltä susta tuntuu? Onko minäkuva muuttunut iän tai äitiyden myötä?

—

Monna

Yleisesti uskotaan, että asiat kulkee seitsemän vuoden sykleissä. Kun seitsemän vuotta on kulunut, on aika jonkinlaiselle murrokselle. Joko tilanne jatkuu entisellään tai siihen tulee joku muutos, mutta ihmisen mieli kuitenkin seitsemän vuoden välein käy läpi jonkinlaisen muutoksen. Itävaltalainen filosofi Rudolf Steiner on sanonut, että ihmisen elämä rytmittyy seitsemän vuoden jaksoihin. Psykiatri C. G. Jung jakoi ihmisen elinkaaren seitsemän vuoden jaksoihin kuten jo aikoinaan myös antiikin Kreikan lääkäri Hippokrates.

Numeron seitsemän kerrotaan merkitsevän henkistä ja fyysistä täyttymystä, valon ja pimeyden yhdistymistä. Meillä on seitsemän päivää viikossa ja sateenkaaressakin on seitsemän väriä. Kehomme solut uusiutuvat joka seitsemäs vuosi. Meillä on seitsemän kuolemansyntiä, seitsemän chakraa, seitsemän merta ja seitsemän veljestä. Seitsemän on onnenlukumme!

Lainaus: Tara Lange / Hidasta Elämää

MT Personal Trainingin ekat viralliset kuvaukset takana vuonna 2012.

Parin viikon päästä tulee kuluneeksi tasan seitsemän vuotta, kun perustettiin MT Personal Training. Samana vuonna muutamaa kuukautta aiemmin olin perustanut blogin. Koko alkuvuosi 2019 tähän asti on tuntunut siltä, että jotenkin asiat on murroksessa ja jotain tulee tapahtumaan. En vieläkään tiedä mitä tuleman pitää, mutta huomaan ajattelevani paljon sitä mikä alkoi seitsemän vuotta sitten.

Mä mietin tosi paljon mun menneisyyttä ja sitä minkälainen mä oon ollut. Kun katon mun blogin alkutaipaleen kuvia, en ihmettele, että oon saattanut käydä kuvineni joidenkin hermoille. Ne kuvat on voineet näyttäytyä mua tuntemattomille ihmisille itseriittoisilta – minä sivusta, minä takaa, minä edestä, peppu sivusta, peppu takaa… Mutta kun katson nyt noiden kuvien taakse ja mun silmiin kuvissa, näen epävarmuuden. Mua jotenkin jopa alkaa vähän itkettämään.

Voi luoja kuinka sitä onkaan ollut kriittinen, epävarma ja katsonut itseään ja tekemisiään läpi hauraiden lasien. Alkutaival bloggaajana, personal trainerina ja yksityisyrittäjänä oli jännittävää ja kiehtovaa. Samaan aikaan koki hienoja onnistumisia ja kaikki oli uutta. Mutta samalla sitä oli ihan hirveän epävarma omasta osaamisestaan ja uskottavuudestaan.

Jäin äitiysloman jälkeen / aikana sivuun hyvinvointibisneksestä. Tai no en kokonaan, mutta jättäydyin kuitenkin vähän sivulle. Keskityin täysipäiväisesti blogiin ja valmennushommat oli sivutyö. Tavallaan se toiminta millä yrittäjyyden aloitin heitti täyden ympyrän. Silloin bloggaaminen oli sivutyö ja valmennushommat päätyö, sitten niiden osuus kääntyi toisin päin. Tänä päivänä valmennan vain yhtä ryhmää kerran viikossa. Syksylle mulla on suunnitteilla ihana valmennus. Mutta se ei oo ihan normi hyvinvointi-valmennus.

Mä huomaan, että se ”mainstreamin” valmennustyö (en tiedä voiko noin sanoa, mut hiffaatte varmaan) ja hyvinvointibisnes ei oo mun juttu. Se ei oo ollut sitä nyt pariin vuoteen, mutta oon pitänyt kuitenkin sen portin auki taustalla. Mä luulen ymmärtäväni pian sen, että mä haluan vaan entistä kovemmin motivoida ihmisiä voimaan hyvin ja rakastamaan itseään sellaisena kuin on ja tehdä sitä kautta niitä ”parempia” tai keholleen terveellisempiä valintoja.

Oon iloinen siitä, että meitä on täällä planeetalla sen verran paljon porukkaa ettei kaikki pidä samoista asioista tai samantyylisistä valmetajista. Siksi onkin tärkeä löytää ne omat kulmat asioihin. Sama koskee blogia ja instagramia, miksi ihmeessä yrittäisi kopioida samanlaista sisältöä mitä jollain muulla on. Yksi tärkeimmistä asioista somessa on löytää oma juttu ja sitten mennä sillä tiellä eteenpäin.

Joka tapauksessa käyn nyt jonkinlaista seitsemän vuoden tilannetta läpi. Mietinnässä on oikeastaan tosi moni asia, mukaan lukien blogi. Mä tykkään kirjoittaa ja saan palautetta, että mun kirjoituksia on kiva lukea. Mutta onko blogien tulevaisuus jo kirjattu maailman papereihin suuntaamaan tiensä alaspäin?

Saa nähdä mitä elämä heittää eteen! Paljon on suunnitelmia ja aion olla avoin niille fiiliksille mitä tässä eteen tulee. Eiköhän tän vuoden loppuun mennessä ainakin selviä. 😉

—

Monna