Taistelijoiden treeni!

Yleinen | 15.10.2015

JAA

Keskiviikkona aamu alkoi aikaisin. Kellon lyödessä 7.30 starttasi taistelijoiden treeni TFW Helsingin salilla.

Olin varannut Hurrikaani-treenin ja toin mukanani paikalle joukon innokkaita treenaajia. Olin käynyt reilu vuosi sitten samassa paikassa samankaltaisessa treenissä ja muistikuvat siitä oli raskaat. 😀 Siis treeninä raskaat. Muistan, että annoin kaikkeni treenin aikana ja jossain kohtaa meinasi jopa ihan pahaolo tulla siitä tekemisen meiningistä. Siksipä samalla innosta puhkuen jännitin, että mitenköhän käy tällä kertaa.

TFW Helsingin yksi huippuvalmentajista, itse toimitusjohtaja Johannes Hatsolo Hattunen oli meitä vastassa aamutuimaan. Tiesin myös, että Johannes jos joku tsemppaisi meitä jokaista tekemään parhaansa ja saamaan itsestään voittajan esiin treenin aikana.

Ennen kuin lähdimme tekemään alkulämpöä, Johannes kertoi meille tarinan perhosen toukasta. Se iski muhun ja inspiroi oikein kunnolla. Kerroin tämän saman tarinan heti samana iltana myös eräälle asiakkaalleni treenin aikana. Hän sai siitä myös lisää voimaa jaksaa.
Tarina meni jotakuinkin näin:

Mies löysi maasta perhosen toukan. Hän päätti viedä sen kotiinsa ja auttaa sitä kasvamaan oikein kunnon perhoseksi. Mies laittoi toukan rasiaan ja pisti rasian kanteen reikiä, jotta toukka saisi happea. Toukka alkoi koteloitumaan ja kaikki sujui hienosti. Kun sitten parin päivän päästä toukka alkoi kuoriutumaan kotelostaan mies huolestuneena katseli vierestä, että perhonen ei pääse omin voimin kotelosta ulos. Hän päätti auttaa perhosta ja raotti koteloa sen verran, että perhonen pääsi kotelosta pois. Muutaman päivän mies katseli toukkaa ihmeissään, että miksei siitä jo tule se perhonen ja miksi se ei lennä. Onko sen siivet edes kasvaneet vielä kunnolla? Mies meni ihmeissään tietokoneen ääreen ja etsi tietoa, missä meni pieleen.
Hänelle selvisi, että koteloituminen sekä sieltä kuoriutuminen on perhosen kasvamisen kannalta se tärkein vaihe. Toukka kuoriutuu kotelostaan omin voimin vasta sitten kun kaikki on valmista ja se on tarpeeksi vahva itse taistelemaan tiensä ulos kotelosta.

Mitä luulette, kuka meistä ihmisistä kehittyy varmemmin oman polkunsa voittajaksi – se jota aina joku toinen auttaa ja työntää vähän pepusta, vai se joka keksii keinot päästä ylös ja eteenpäin ihan itse?

Milloin tapahtuu kehitys? Silloin kun tekee juuri sen verran kun tietää pystyvänsä? Vai silloin kun tekee vielä pikkaisen päälle?
Eilen kerroin tuon toukkatarinan asiakkaalleni yhdellä sarjatauolla. Hän oli juuri tehnyt sen 10 toistoa mitä olin sanonut. Pari viimeistä toistoa oli jo vähän tuskaa ja hän sanoi heti sarjan päätyttyä suu hieman mutrussa, että meinasin jo luovuttaa. Tästä lauseesta innostuneena kerroin toukkatarinan. Kun hän sitten lähti tokaan sarjaan ja teki vielä yhden toiston päälle kympin, hän sarjan loputtua sanoi hymyillen; toukkatarina pisti jaksamaan.

TFW-salilla kun olimme tehneet lämmittelyt, haastoi Johannes meidät tekemään vatsalihashaasteen. Yhden minuutin aikana niin monta toistoa kun pystyi tekemään. Kyseistä liikettä, mikä ylhäällä kuvassa ”knees grab abs”. Haaste oli tarkoitettu itseä vastaan, tehdä niin monta toistoa kuin pystyi. Ei niin monta toistoa, että voittaisi muut – vaan niin monta toistoa, että voittaisi itsensä. Kun aika lähti käyntiin tuntui, että mussa oli voimaa kuin pienessä pitäjässä. Menin leikitellen ylös alas. Kun minuutti oli kulunut sain tulokseni, 50 puhdasta toistoa. Ystävä kannusti vieressä ja pistin kaiken peliin. Tein huipun tuloksen ja olin todella tyytyväinen.

Sitten lähti itse Hurrikaani käyntiin. Otimme itsellemme parit ja lähdimme tekemään tiettyjä liikkeitä tietyn määrän, kolme kierrosta putkeen ja sitten vaihto.

Oli uskomatonta huomata kuinka paljon oli taas voimaa tehdä, kun oli joku vieressä kannustamassa. Kolmannella rundilla kun pisti menemään sprinttien jälkeen burpeita ja teki mieli luovuttaa – silloin juuri oikealla hetkellä tuli kannustus ja tsemppi vierestä ja jaksoi loppuun asti täysillä.
Alusta asti, näiden toukkatarinoiden ja vatsalihashaasteiden tuottaman motivaation siivin pistin eforttia treeniin ihan 100% ja vähän päälle. Ja kun vielä kaveri kannusti vieressä, tuli treenistä entistä parempi.

Annettiinko me kaikkemme treenin aikana? Ylitettiinkö me itsemme? Tsempattiinko me kaveria? Luovutettiinko me rankimmalla hetkellä vai tehtiinkö me vielä pari lisää? Oltiinko me voittajia treenin jälkeen?

Mistä erottaa taistelijan ja luovuttajan? Kumpi innostuu haasteista ja yrittää voittaa ne?
Joka päivä voi itse valita sen miten lähtee päivään. Tekeekö asiassa kuin asiassa parhaansa. Tsemppaako kaveria. Kuoriiko itse tiensä ulos kotelosta, vai odottaako vaan pelastajaa paikalle. Innostumalla, uskomalla itseensä ja tsemppaamalla muita voi valloittaa vaikka mitä vuoria!!