Yhden lapsen äiti
22
Sain toiveen eräältä seuraajaltani.
Saisinko esittää sulle aihetoiveen; yksilapsisuus. En tiedä onko aihe vaikea, mutta mielestäni siitä pitäisi puhua enemmän. Itse ainakin ihailen perheitä, jotka ”uskaltava jäädät” yksilapsiseksi. Koen, että edelleen yhteiskunnassa katsotaan hieman kieroon sellaisia, jotka eivät hanki lapselleen sisarusta tai ylipäätään vähintään kahta lasta. Sultakin usein kysellään tuleeko toista ja koska tulee, vaikka sen ei pitäisi kuulua kenellekään muulle.
Aihe todellakin on vaikea. Mutta se on samalla aihe, josta oon pitkään halunnut kirjoittaa. En oikein vielä itsekään tiedä mitä tämän kirjoituksen myötä tuun sanomaan. Tänään maanantaina 2.syyskuuta on isäni kuolinpäivä, kuolemasta on jo 16 vuotta, mutta ikävä on läsnä tänään. Se voi kirvoittaa tän kirjoituksen vielä syvemmälle, mitä jonain toisena päivänä.
Ensimmäinen lapsi
Moni teistä tietää, että meillä ei raskautuminen Emman kohdalla ollut mikään kertalaakin homma. 2010 yritetiin ensimmäistä kertaa jonkin aikaa, sen jälkeen uudestaan vuonna 2014. Silloin tulinkin raskaaksi, mutta vko:lla 6 aloin vuotamaan. Kyseessä oli kohdunulkoinen raskaus. Olin niin pettynyt ja vihainenkin. Miksi meille, jotka oikeasti haluaisi lasta ei sitä suoda? Ja sitten kun tärppää, menee se ohi, väärään paikkaan.
Me oltiin aika lailla heittämässä hanskat tiskiin koko lapsiasian kanssa. Käytiin lapsettomuustutkimuksissa, mutta mitään vikaa ei löytynyt. Nyt myöhemmin alhaisen ferritiinin löydyttyä oon myös miettinyt, onko se voinut olla mulla jo tuolloin? Onko se voinut olla yksi syy, miks en tullut raskaaksi? Siitähän nimittäin on ihan tutkimustuloksia, että alhainen ferritiini vaikuttaa lapsettomuuteen.
Alkuvuodesta 2016 sitten yhtäkkiä tärppäsi. Oltiin jo melkein unohdettu koko asia, kunnes kaksi viivaa ilmestyi tikkuun. Marraskuussa 2016 meistä tuli vanhempia.
Tuleeko sitä sisarusta?
Siitä me ollaan Tuukan kanssa puhuttu monta kertaa. Mutta ei me tiedetä. Meitä pelottaa, että onko raskautuminen taas yhtä vaikeaa. Entä mitenkäs mun ikä? Mä oon kohta kuitenkin jo 39-vuotias. Ei raskausaika ainakaan helpommaksi muutu iän myötä. Miten kävisi synnytyksessä? Oltaisiinko taas hätäsektiossa? Entä se imetys? Menisikö se tälläkin kertaa vähän sinne päin? Entä yöt? Jaksettaisiinko me oikeasti enää sitä 2-3h välein heräilyä 2 vuotta?
Mutta olisko se kuitenkin sen väärti? Ollaanko me Emmalle se velkaa? Pitäisikö meiän antaa Emmalle sisarus? Mitä jos siitä tulee yksinäinen, jos sillä ei ole siskoa tai veljeä?
Tarviiko aina tehdä (tai yrittää) se toinen?
Onko äiti äidimpi, jos on useampi lapsi?
Joskus mustakin on tuntunut siltä, että useamman lapsen äitiä pidetään jollain tapaa parempana. Mä ajattelen kuitenkin, että äiti on äiti – on sitten yksi lasta tai vaikka seitsemän. Ei se lasten lukumäärä tee ketään paremmaksi tai huonommaksi.
Yksilapsisuus on myös yleistyvä asia. Enää ei oo ihan harvinaista, että perheessä on vain yksi lapsi. Joskus se tilanne on biologian sanelema, mm. sekundaarinen lapsettomuus. Joskus se tilanne on perheen itse päättämä. Niin tai näin, sitä ei saisi arvostella. Eikä toisaalta myöskään sitä, jos joku perhe haluaa tehdä sen seitsemän lasta.
Mitä teille herää mieleen tästä aiheesta? Onko siellä yksilapsisia äitejä tai isejä? Vai onko jollain useampikin? Onko teistä joku saanut kommenttia yksilapsisuudesta?
—
Monna
22 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Hyvin kirjoitettu ja kiitos, että otit aiheen käsittelyyn! Me ollaan yksilapsinen perhe ja sellaiseksi todennäköisesti jäädään. Lapsi on jo kymmenen eikä tässä itsekään eilisen teeren poikia olla. Mä olen itse ainoa lapsi enkä ole sitä ikinä kokenut huonona asiana, päinvastoin. En ole pilalle hemmoteltu (kai), eikä ole oma lapsenikaan.
Eniten kommenttia yksilapsisuudesta tulee ihmisiltä jotka eivät ole millään lailla läheisiä tai joiden kanssa ei olla juurikaan tekemisissä. Parhaat on sukujuhlat joissa joku äidin serkun vaimo tms. alkaa sanelemaan, että kyllä pitäisi olla enemmän lapsia… niinpä.
Yksilapsisuus on meidän molempien valinta, välillä (tosi harvoin) mietin entä jos, mutta oikeasti olen tyytyväinen nykytilaan. Me ollaan just täydellinen perhe näin.
Hei. Suomessa lapsettomuusklinikat eivät tunnusta alhaista ferritiniä lapsettomuuteen johtavana tekijänä. Asiaa on melko laajalti tutkittu endokrinologian kanssa yhteistyönä. Jos kyse olisi siitä, korjautuisi monilla lapsettomuus vain rautavarastojen nousulla, näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole käynyt. Ferritiiniä ei myöskään rutiinisti tutkita lapsettomuushoitojen yhteydessä. Todellisuudessahan isolla osalla naisia on matala ferritiini ja raskautuminen tapahtuu silti täysin normaalisti. Näin minua valistettiin hoidoissa ollessani ja ferritiinin ollessa jtn 12 luokkaa, olin siis juuri kiinnostunut oliko tämä syynä lapsettomuuteen. Syy löytyikin miehestä ja raskaus alkoi matalasta ferritiinistä huolimatta. En tosin tiedä onko näkemys ulkomailla erilainen ?
Meilläkin on vain yksi lapsi, reilu vuoden ikäinen poika ? mullakin alkaa ikää olemaan ja lisäksi emme ihan yksinkertaisesti vaan halua enempää lapsia. Itse olen ainut lapsi ja se ei ole haitannut mua ikinä joten en koe ”velvollisuudeksi” tehdä useampaa lasta koska meidän juttu on vaan yksilapsinen perhe ja piste ? kaikki tekee omat ratkaisunsa ?
Moikka Monna!
Hyvä kirjoitus, kiitos siitä. Pisti ajattelemaan pitkästä aikaa tätä asiaa. Meillä on ”vain” yksi lapsi, joka aloitti juuri lukion. Itse täytin juuri 46 ja kärsin parhaillaan (kääk) todennäköisesti jo esivaihdevuosi-oireista ( vai mitä nyt ovatkaan). Eli meidän perheeseen ei lisää lapsia enää tule. Raskaus ja synnytys oli minulle kamalaa aikaa fyysisesti ja samaan aikaan lähipiirissä sattui paljon ikävää, jonka hormoonimyrskyissäni otin erittäin raskaasti. Ehkä nuo tapahtumat vaikuttivat siihen, ettei edes ajateltu enää perheenlisäystä, en tiedä olisinko enää jaksanut sitä. Ja sitten aika vaan kului.
Meillä on kuitenkin maailman ihanin poika ja alkuvaikeuksien jälkeen minusta kasvoi ihan hyvä äiti. Onneksi en ole joutunut asiaa selittelemään sen kummemmin kenellekään, mitä nyt joskus joku tokaissut, että täytyyhän pojalla nyt kaveri olla… Lapsen kanssa ollaan paljon tästä juteltu ja hän on ihan tyytyväinen; ei kuulemma koskaan ole sisaruksia kaivannut. Hänellä on paljon kavereita, joista myös moni on ainut lapsi.
Itse oon oman perheeni ainut lapsi, koska lisää lapsia ei vanhemmilleni kovasta halusta huolimatta suotu. Koskaan se ei ole itseäni vaivannut ettei minulla ole sisaruksia. Paitsi nyt, kun itselläni on kaksi tyttöä ja näen, kuinka se sisaruussuhde kehittyy ja näen kuinka aidosti tytöt rakastaa toisiaan.
Ja samoin, kun omat vanhemmat vanhenee ja alkaa se tosiasia nousta mieleen, että joskus omat vanhemmat joutuu todennäköisesti vanhainkotiin ja ennen pitkää kuolee. Ja siinä tilanteessa olen yksin huolehtimassa heistä. Ja se ajatus tuntuu raskaalta, kun ei ole sisaruksia jakamassa sitä surua ja käytännön asioita.
Kommenttini ehkä aavistuksen karkaa sivuraiteelle, mutta ajatuksena kuitenkin se, miltä perheen ainoasta lapsesta saattaa tuntua? mutta äiti on aina äiti, on lapsia 1 tai 10❤️
Minulla on sisarus, jonka kanssa minulla on huonot välit ja perheessämme on ollut monenlaisia vaikeuksia sisarukseni takia, vaikka kasvatuksemme oli ns. normaali. Ei se ole mitenkään itsestäänselvää, että sisaruussuhde on toimiva tai voimavara elämässä. Itselleni se on ollut päinvastoin. Kaverini eivät tätä tiedä, koska asia on mielestäni vähän tabu. Moni on superläheinen sisarusten kesken, mutta tiedän myös joitakin, joiden välit ovat etäiset tai jopa katkenneet. Ajattelen, että toinen lapsi kannattaa hankkia jos sen haluatte. Emmalle ette ole sitä velkaa, koska ettehän te voi tietää miten asiat menevät.
Juurikin noin,ei voi tietää kuinka asiat menee,ollaanko läheisiä vai ei ja kuka vanhempia mahdollisesti sitten joskus auttelee vanhoina tai ollaanko kukaan edes samalla paikkakunnalla.
Itse olen aina karsastanut ajatusta,että pitäisi olla tekemisissä omaisten tai sukulaisten kanssa vaan sen takia,että ovat juuri verisukua,jos ei toimi niin ei toimi,ja taustalla voi olla vaikka mitä. Aikuisena voi onneksi seuransa valita itse.
Itse olen kokenut kolmen lapsen äitinä ihmettelyä siitä, miksi olemme hankkineet kolmannen lapsen, vaikka meillä oli jo tyttö ja poika.
Mä oon itse ainut lapsi. En koe jääneeni mistään paitsi eikä musta kasvanut itsekästä pilalle hemmoteltua kakaraa vaikka sitä ounastelua sai kuulla lapsena ihmisiltä jotka eivät edes tunteneet minua tai meidän perhettä. Oon myös aina ollut itsekseni viihtyvää sorttia joten sisaruksettomuus sopi mulle. Ja mulla oli iso parvi serkkuja joiden kanssa vietettiin paljon aikaa ja ollaan vielä aikuisenakin tosi läheisiä.
Mä oon oikeestaan vasta aikuisena alkanut kaivata sitä että olis joku jonka kanssa jakaa vanhempien sairastelujen taakkaa. Ettei tarvitsisi olla niin yksin sen asian kanssa kuin nyt.
Mulla on itsellä pieni poika ja vaikka en koe lapsuudessani jääneeni mistään paitsi, niin kyllä mä hänelle sisaruksen haluaisin suoda. Eikä tietenkään se oo ainoa syy miksi toinen lapsi on toiveissa, kyllä se on se vahva halu ja tunne siitä että meidän perheeseen mahtuu vielä lisää rakastettavaa❤
Nämä on asioita jotka ei kuulu muille ja ihmisten pitäisi ymmärtää pitää mölyt mahassaan!
Meillä on mieheni kanssa 4 pientä lasta ja viides tulossa. Olen aivan samaa mieltä kanssasi että äiti on aina äiti,oli lapsia sitten minkä verran tahansa,ja varmasti paras äiti omalle lapselleen. Se on jännä että kun kaikki raskaudet ja vauvat on erilaisia,tavallaan oon sen huomannut tässä matkan varrella että vauva-aikoja ei hirveästi voi verrata toisiinsa,me eletty 4 aivan erilaista vauvavuotta,toiset nukkunu todella hyvin yötkin ja olleet helppoja,toisten kanssa saanu heräillä senkin eestä..mut kyllähän sitä ihmettelyä ja utelua saa osakseen,oli sitten 1 tai se 7 lasta,joskus tuntuu et mikään ei oikein oo hyvä mut kukin tekee niinkuin parhaaksi näkee.Tämmösiä ajatuksia mulla. ? Ihanaa alkavaa syksyä teidän perheelle,teillä on siellä niin suloinen tytöntyllerö,teitä on super kiva seurata! ❤
Yksi äiti totesi, että hän ei ota kasvatusneuvoja äideiltä joilla on alle kolme lasta eikä varsinkaan, jos lapset ovat tyttöjä 😀 ! Eli kyllä äitien välillä on huomattavissa tätä kisaa siitä, kuka nyt tietää eniten äitiydestä. Se on mun mielestä aivan älytöntä ja iso määrä lapsia ei kyllä tee kenestäkään automaattisesti fiksua äitiä.
Jos haluaa vain yhden lapsen, niin mielestäni nykymaailmassa sen pitäisi olla aivan normaalia.
Mie oon ollu jotenki ite aina sitä mieltä, et haluun vaan yhen lapsen. Ja se tunne on vahvistunu tän vauvavuoden aikana. Ite en jaksais varmasti toista tällaista vuotta (vaikka helppo lapsi ollu). Ja ei miusta lapsi tarvitse välttämättä just sisarusta kaveriksi, vaan kaveri voi olla jonkun toisen lapsi. Miusta on myös ihanaa, että kun on yksi lapsi, niin hän saa jakamattoman huomion vanhemmiltaan.
Voin ainakin omalta kohdaltani ainoana lapsena tunnustaa, etten ole koskaan ymmärtänyt kaivata elämääni sisarusta. Vasta aikuisiällä heräsin koko asiaan, kun ihmiset ihmettelivät että enkö ollut yksinäinen lapsena. No en todella ollut! ? Pikemminkin opin jo varhain että en välttämättä tarvitse koko ajan jotakuta ympärille pörräämään ja itse oli tekemistä keksittävä joskus. Tärkeintä on että vanhempien kanssa välit on kunnossa, ja että on kavereita – kaveria kun siitä sisaruksestakaan ei aina saa, vaikka niin olisi toive. Toki jokaisen kokemukset ainoana olosta erilaisia, mutta näin ainakin omalla kohdalla ? Omien lapsien määrä on jokaisen henkilökohtainen asia, ja kaikki ratkaisut ovat ihan hyvä hyviä.
Kiitos Monna aiheen nostamisesta esille. Meillä on Emman ikäinen poika ja painimme samojen kysymysten äärellä. Nyt vasta alamme toipua yli 2 vuotta kestäneistä horror öistä joten se luonnostaankin laittaa miettimään onko meistä enää nyt 35 ja 40 vuotiaina tähän uudestaan. Nautimme nyt tästä ajasta kun poika alkaa olla entistä itsenäisempi ja osaa ilmaista itseään.
Minulla on 7v nuorempi sisko jonka kanssa olemme lähentyneet kovasti lasten myötä. Ajatus siitä, että pojallani ei ole sitä sisaruksen tuomaa turvaa ja rakkautta tuntuu sydämessä.
Kommentteja kuulee vähän väliä asiasta ja se ei tietenkään pitäisi kuulua kenellekkään mutta kovasti siitä ollaan kiinnostuneita. Aloitin kesällä uudessa työpaikassa joten se omalta osaltaan luo painetta olla yrittämättä toista.
Vaikea aihe kaikenkaikkiaan ja jokaiselle perheelle tulisi suoda rauha ja kunnioitus omasta valinnasta.
Heippa Monna! Mulla on itselläni kolme siskoa ja nyt omassa perheessä kolme lasta. Lapsena en kokenut sisarusta sen ihmeellisempänä kuin muitakaan leikkikavereita. Riideltiin kyllä enemmän. Nyt aikuisena olen huomannut että sisko on kuitenkin tullut muita ystäviä läheisemmäksi luottoystäväksi. Uskon, että jollain toisella tuon saman kolon täyttää itse löydetty sydänystävä.
Tutkimuksissa on todettu, että vastoin ennakkoluuloja yksilapsisen perheen lapsista tulee empaattisempia ja toiset huomiovampia johtuen siitä että vanhemmilla on enemmän aikaa käytettävänä lapsen kanssa. Tämä siis tilastollista, empaattisia suurperheen lapsia on varmasti hyvin paljon. ☺️ Mutta ei siis sen puolesta huolta.
Mun mielestä äidille suurin hyöty monilapsisuudesta on se, että osaa ottaa itsensä suhteen vähän rennommin. Yksilapsisen perheen äiti on helposti suorittaja. Lapsiluvun kasvaessa on ainakin itse on osannut olla arjelle armollisempi. Kaikenkokoiset perheet on hyviä. ?
Tuo todentotta kolahti: ollaanko lapselle velkaa sisarus? Kuuluuko hänen sellainen saada? Entä jos hänestä tulee yksinäinen? Meillä siis yksi 6v lapsi ja koko pienen ikänsä ollaan juuri näiden ajatusten kanssa painittu. Asia ei välttämättä ole edes niin että haluaisimme toisen lapsen, vaan ehkä enemmän juuri antaa se sisarus. Tuntuu jotenkin hassulta, jopa väärältä. Ja jaksaisiko raskausaikaa ja vauva-aikaa enää. Olemme yli 30v molemmat myös. Ja ensimmäinen lapsi saatiin hoitojen avustamana. Joten olisiko edes mahdollista saada toinen. Voimmeko saada vielä toisen terveen lapsen. Tämä on tosi vaikea aihe johon ainakaan meillä ei ole vieläkään vastauksia. Kiitos että kirjoitit.
Saman asian äärellä olen itsekin tässä ollut, meillä 9kk tyttö. Olin ennen tytön syntymää ajatellut, että meille TULEE kaksi lasta aikanaan. Mutta eipä tämä ensimmäinenkään ollut itsestäänselvyys, melkein kaksi vuotta häntä yritettiin ja tutkimuksissakin jo käytiin. Lopulta lakattiin yrittämästä (olin jo ottanut hormonipistoksia tuloksetta) ja tyttö ilmoitti tulostaan. Alkuraskaus ei ollut helppo, pahoinvointia ja väsymystä 2-3 kk. Olen itsekin liikunta-alalla töissä eikä tuo aika ollut todellakaan helppoa (näin jälkikäteen ajateltuna olisi sairausloma ollut varmaankin ihan paikallaan). Loppuraskaus sujuikin sitten hyvin ja synnytyksessäkään ei pitänyt olla mitään ongelmia. Sain kuitenkin syvät sisäiset repeämät, joista toipuminen oli hidasta ja kivuliasta. Sairaalassa en meinannut päästä sängystä ylös, mies auttoi minua pukeutumisessa ja pienikin kävely kostautui pahempina kipuina. Kahteen kuukauteen en pystynyt istumaan ja söin kipulääkkeitä. En pystynyt kivuiltani nauttimaan vauvasta, tietenkin takaraivossa jyskytti myös ajatus pystynkö koskaan palaamaan liikunta-alalle.
Kaikesta kuitenkin selvittiin, olen toipunut lähes ennalleni ja päässyt takaisin liikunnan pariin. Mutta mieltä on jäänyt kalvamaan ajatus mahdollisesta seuraavasta raskaudesta/lapsesta; mitä jos alkuraskaus onkin yhtä vaikea, miten jaksan hoitaa silloin myös tyttöäni? Mitä jos synnytyksessä käy samoin, palaudunko enää ennalleni? Onko toinen lapsi sen ”arvoinen”, että menetän mahdollisesti kykyni tehdä töitä liikunta-alalla? Jaksetaanko toista vauvavuotta, riittääkö meistä kahdelle? Yhden kanssa elämä olisi jotenkin niin paljon helpompaa, mutta ollaanko me itsekkäitä jos ei edes yritetä tytölle sisarusta?
Kiva lukea muidenkin ajatuksia aiheesta. Jokainen perhehän nämä asiat päättää itse eikä kenelläkään pitäisi olla asiaan nokan koputtamista. Meillä jokaisella on omat taustamme ja tarinamme näissä asioissa, joten kyselyt ”millon teille tulee toinen lapsi?” voivat olla hyvin loukkaavia ja satuttavia, vaikka ne kyselyt olisikin tarkoitettu hyvällä.
Mä oon 28-vuotias nainen, enkä ollut viime vuotta aiemmin koskaan edes ajatellut, että edes haluaisin ikinä lapsia. Nykyisen kumppanin kanssa kuitenkin väistämättä tulee ajattelleeksi, että entäpä jos sittenkin. Tämä kuitenkin tapahtuisi useamman vuoden päästä, jos silloinkaan – eihän sitä koskaan tiedä saako sitä ensimmäistäkään. Väistämättä mietin, että tuleeko siinä heti sisäinen paine tehdä lapselle sisarus, tuleeko sisäinen paine antaa tai yrittää antaa hänelle sisarus. Koska lähtökohtaisestikaan en halua kuin ehkä yhden lapsen. Itselläni on sisko, jota ilman kasvaminen olisi ollut erilaista, ja vaikeaa kuvitella toisenlaista maailmaa. Myös miehelläni on kaksi siskoa, eikä lähipiirissäkään ole yksilapsisia perheitä. Koen, että sisareni on minulle tärkeä, tärkein ihminen maailmassa ja uskon, että se syntyy juuri sisarussuhteesta, minusta tuntuu, että olemme täällä maailmassa toisiamme varten. Ja pelkäänkin, että potentiaalinen yksi lapseni jäisi ilman tuota kokemusta, vaikka voihan se sisarussuhde jäädä myös hyvin etäiseksi.
Niin, ehkä pointti tässä oli se, että vaikka minulla ei ole edes lasta suunittelussa kuin ajattelun tasolla, mietin jos sitä, kuinka en halua toista lasta, vaikka minun kuuluisi haluta. Niin omituista.
Pointti taitaakin olla, että sisaruusuhde voi olla uskomaton side, joka kantaa läpi elämän, ja joka voi opettaa uskomattomia asioita, tai sitten se voi jäädä melko neutraaliksi. Ehkä haluaisin haluta useamman lapsen, mutta en halua, koska en ole varma siitä ensimmäisestäkään.
Kiintoisa aihe ja mielenkiintoisia kommentteja täällä ja IG:ssä. En ole äiti, mutta olen yli kolmekymppinen ainoa lapsi. En ole koskaan osannut kaivata sisaruksia, toki minullakin on huoli siitä, että mitäs kun vanhemmat vanhenee, selviänkö siitä? Minusta vanhemmat eivät ole velkaa lapselle mitään, koska eihän kukaan ole määritellyt, että ainoana lapsena olisi jotenkin kurjaa.. Itse olen saanut nauttia serkkujen ja ystävien seurasta lapsena, ja he ovat elämässäni edelleen vahvasti.
Miusta on tosi vanhakantaista ajatella, että ainoista lapsista tulisi jotain ihmishirviöitä. Miusta on ainakin kasvanut (omasta mielestä) varsin täysipäinen yksilö. En ole koskaan saanut kaikkea, mitä olen halunnut, päinvastoin, on kasvatettu ansaitsemaan sen, mitä haluaa. Lisäksi ajattelen, että olen saanut tehdä asioita äitin ja iskän kanssa (ydinperhe oli ja on edelleen..), joten oot oppinut remontoimaan, tekemään ruokaa, pilkkomaan puita, siivoamaan jne. Uskon, että suhteet vanhempiin on tiiviitä, ja vanhempi-lapsi-lähtöisiä, sillä ainoan lapsen ei tarvitse ottaa esim. pikkuaikuisen roolia suhteessa sisaruksiin. Mutta se ekstra, mitä olen saanut, on henkinen hemmottelu. Olen saanut jakamattoman rakkauden. Se on parasta, miule on ollut aikaa!
Kuulin joskus nuorena kommentteja, että onhan se helppoa ainoana lapsena.. Kiukutti, koska se ei ole millään lailla lapsen päätettävissä. Äitini sanoi joskus ihanasti, että onhan se fakta, että jokaisella perheellä on x määrä aikaa/rahaa jne. käytettävissä lapsiin ja luonnollisesti ainoa lapsi saa esim. sen lapseen käytettävän ajan jakamattomana.
Hyvä teksti Monna!?Meillä on marraskuussa 3-vuotta täyttävä poika ja olemme mieheni kanssa päättäneet että meille ei enempää lapsia tule(ainakaan suunnitellusti?). Yhden lapsen kanssa kaikki on niin helppoa. Voi lähteä reissuun, harrastaa lapsen kanssa, tarjota kokemuksia ja elämyksiä enemmän kuin useamman lapsen kanssa, koska rahat ja minun ja miehen jaksaminen riittää hyvin yhden lapsen harrastuksiin ja muihin aktiviteetteihin. Lisäksi yhden lapsen saa helpommin hoitoon kuin tappelevat sisarukset? ja meidän perhetutuilla on monilla yksi lapsi ja yleensä me yksilapsiset perheet kokoonnumme viettämään aikaa, jotta lapset saavat leikkikavereita. Elämä on nyt niin ihanan helppoa yhden lapsen kanssa että en uskaltaisi ottaa riskiä hankkimalla toista lasta ja taas kaikki yövalvomiset yms alkaisi alusta. Ja itsekkäästi haluan elämältä muutakin kuin lapsien kaitsemista vaikka he niin ihania ja rakkaita ovatkin❤️
Hei Monna 🙂 mahtavaa, että kirjoitit aiheesta, josta pitäisi puhua enemmän. Meillä on 4.5-vuotias tyttö, joten olemme saaneet kyselyitä paljon muilta, että millos tulee sisaruksia yms. yhtä ihania ”itsestäänselvyyksiä”. Olin melko varma, että en tule koskaan edes haaveilemaan lapsista saati sitte niitä ”hankkimaan”.. no parisuhteen myötä elämä päätti toisin ja nyt tosiaan olemme ihanan pikku neidin vanhempia. Alku oli vauvan kanssa todella haastavaa kun oli läsnä koliikki, olin paljon lapsen kanssa yksin miehen ollessa töissä, öitä valvottiin 4 vuoden ajan yms.. nyt kun tilanne alkaa hieman stabiloitua, en pysty millään kuvittelemaan, että lähtisin moiseen savottaan kovin kummalla uudestaan. Emme usko myöskään, että lapsi olisi täydellinen jos hänellä on sisarus, vaan kyllä myös lapsi ilman sisarusta voi olla onnellinen ja ehjä <3
Ikä, ikä ja ikä. Ikä vaikuttaa ihan oleellisesti ja tosi paljon hedelmällisyyteen, monia asioita enemmän. Moni unohtaa täysin sen, että naisen hedelmällisyys laskee iän myötä, eikä raskaus välttämättä ala yhtä nopeasti, kuin nuorempana tai ala ollenkaan ilman hoitoja tai edes niiden avulla. Vaikka yksilöllisiä eroja on, en missään nimessä miettisi ja odottelisi yli 35-vuotiaana. 40-vuotiaan mahdollisuus saada lapsi ei ole enää kovin korkea. Että kun niitä syitä ”lapsettomuudelle” etsitään, on oleellista katsoa ikää ja ymmärtää sen vaikutus.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/03/26/moni-heraa-lapsitoiveeseen-liian-myohaan-35-vuotta-on-naisen-hedelmallisyyden