Joulu ja pienoinen joululoma on antanut aikaa ajatella. Ottaa perspektiiviä asioihin.

Profiilikuviani

Joulupäivänä makoilin illasta sohvalla ja katselin telkkaria, kännykkä oli äänettömällä keittiössä, käden ulottumattomissa. Telkkarista ei tullut mitään kovin hääviä ja makoilinkin vain selälläni ja katselin ympäriinsä ja mietin. Jotenkin todella konkreettisesti ja jopa hieman huvittavasti tuli silmieni eteen kuva toisesta maailmasta. Siitä pienestä kuuden tuuman maailmasta. Kuinka me ihmiset olemmekin niin riippuvaisia siitä. Miten se pieni litteä värkki meidän käsissämme tuntuu niin uskomattoman tärkeältä ja ilman sitä tuntuu orvolta. Tuntuu kuin kädestä puuttuisi jotain.

Siitä ruudusta katselemme sitä toista maailmaa. Toista todellisuutta.
Se todellisuus ei ole valhetta, eikä epäaitoutta. Mutta se on jotenkin silti erilaista. Siellä on aitoutta ja siellä on kamalasti myös sitä epäaitoutta. Siellä tapahtuu paljon ja sen maailman seuraamisesta ollaan riippuvaisia. Huomaamatta tämä toinen todellisuus, eli tämä ihan oikea elämä tässä meidän ympärillämme hämärtyy ja jää varjoon.

Kahden todellisuuden raja hämärtyy. Se raja hämärtyy, että millä on oikeasti väliä.
Itse kamppailen tällä hetkellä kovastikin kahden eri mielipiteen kanssa. Toisaalta tykkään tästä kaikesta, bloggaamisesta ja instagram-maailmasta. On kiva jakaa kuvia ja postauksia, niiden avulla saada ihmiset liikkumaan, motivoitumaan, kiinnostumaan terveemmistä elämäntavoista, antamaan aihetta ajattelemiseen, miettimään elämän arvoja jnejne… Toisaalta enenevissä määrin ahdistaa kuvien jakaminen nettiin. Eilen julkaisemani joulupostaus tuntui samaan aikaan kivalta ja ahdistavalta. Oli ihana laittaa kivoja kuvia meidän joulusta ja kertoa pientä pintaraapaisua siitä. Toisaalta tuntui ahdistavalta, miksi ihmeessä laitan kuvia meidän perheen joulusta nettiin?! Miksi?!

Siinä toisessa, kuuden tuuman maailmassa käyttäydytään eri tavalla.
Siellä ollaan kavereita ihmisten kanssa keitä ei tunneta. Siellä tykkäillään kuvista ja saatetaan jopa kommentoida jotain iloista ja mukavaa. Siltikään kadulla törmätessä kaveruus ei ole voimassa. Kuuden tuuman maailmassa diskataan kavereita nurkkaan, kun ei enää jonkun kaverin jutut kiinnosta tai se kaveri ei ole tarpeeksi hyvä omaan piiriin. Kun joku kaveri ei enää kelpaa, otetaan toinen kaveri ja tykätään siitä. Iloisten ja mukavien kommenttien sekä tykkäysten lisäksi siellä lauotaan kovilla panoksilla suoraan päähän ja sydämeen. Loukataan ja pahoitetaan toisten mieliä.

Ihmisillä on somen kautta niin paljon keinoja olla ilkeitä, joskus jopa tietämättään. Joskus ja valitettavan usein tietäen ja tarkoituksella. Asiat, joita ei sellainen ihminen tiedä joka ei käytä somea päivittäin on esimerkiksi yhtäkkinen ignooraaminen. Seuraamisen lopettaminen instagramissa, yhtäkkinen tykkäämisten lopettaminen jne..

Someriippuvaisuus on jumalattoman yleistä. Harva sen myöntää, mutta niin se vaan on. Toki on yksilöitä, joita ei some kiinnosta, mutta kyllä se enemmistö on jota se kiinnostaa niin pirun paljon. Niin paljon, että se toinen todellisuus jää varjoon. Että se mitä instagramissa tai snapchatissa tapahtuu on muka tärkeämpää kuin se mitä siinä ympärillä tapahtuu ihan juuri siinä hetkessä ja ihan juuri siinä vieressä. Kosketeltavissa.
Oletteko nähneet niitä kuvia, mistä on otettu kännykät pois käsistä? 

Eric Pickersgill – Removed

Kirjoitin elokuussa jutun ”Leikitäänkö yhdessä?” Siinä pureudun enemmän siihen kuvamuokkaus-asiaan. Mutta kirjoitin siinäkin pienen pätkän, joka on oikeastaan tätä samaa asiaa.

Muutenkin olen miettinyt sitä somen alituista läsnäoloa. Latasin snapchat-sovelluksen itselleni pari viikkoa sitten. Olen sinne lisäillyt muutamia snäppejä, mutta koko ajan mulla on takaraivossa ollut sellainen olo etten oikein meinaa ymmärtää sitä. Sitä, että on koko ajan ”saatavilla”. Ihmiset tietävät toistensa menoista ja puuhista niin kamalan paljon nykyään somen vuoksi, että tuntuu ihan sellaiselta ähkyltä välillä. Ja olenkin ajatellut poistaa snapchatin käytöstä nyt heti alkumetreillä.

On pelottavaa katsoa kuinka sosiaalinen media menee normaalin kanssakäymisen edelle. Kun katselee ihmisiä kaupungilla, kaikki tuijottaa kännykkää. Jopa niin paljon ettei nähdä eteensä, törmätään toisiin. On hurjaa katsoa kuinka ystävät kahvittelevat saman pöydän ääressä ja silti molemmilla on kännykät kädessä.
Mihin on katoamassa se oikea kanssakäyminen? Tekeekö nykyään lapset ja nuoret sitä, että mennään kaverin ovelle soittamaan ovikelloa ja kysymään, että leikitäänkö yhdessä?

Pian tämän kirjoituksen jälkeen poistin snapchatin käytöstäni. Poistin myös kuvia instagram-tililtäni ja vähensin uusien kuvien lataamista sinne. Nyt kun olen vähentänyt kuvien lisäämistä, olen huomannut tulleeni vielä kauemmas siitä latauspaljoudesta. Mietin, että onko tätä ja tätä kuvaa todella tarpeellista jakaa vai ei. Mitä siitä kukaan saa irti tai motivoiko se oikeasti yhtään ketään? Toki edelleen laitan kuvan tai joskus jopa kaksi päivässä, mutta kun ennen laitoin jopa kuusi kuvaa päivässä instagramiin, sen lisäksi päivitin blogia ja pistin vielä videoita snapiin, niin kyllä alkoi jo vähän ahdistamaan somepaljous omassa elämässä. Tuli oikeasti pyörryttävä olo. Että minkä ihmeen vuoksi minä näitä pirun kuvia tänne ja tonne niin paljon lataan?
Ähky. Minulle tuli ähky.

Tässä pitkin syksyä ja ehkä jopa koko vuoden aikana on paljon puhuttu sosiaalisen median vaikutuksesta ihmisiin ja  sen some-maailman aitoudesta.
Mä olen moneen otteeseen miettinyt, että mitä olen mieltä niistä jutuista. Paljon on ollut kaikenlaisia tempauksia somea vastaan ja varsinkin siitä aitoudesta on puhuttu ja kirjoitettu mielinmäärin. Niin minäkin. En kuitenkaan ole osannut ottaa täysillä kantaa puolesta tai vastaan. Sillä mielestäni se, että jollakin on silikonit tai ripsipidennykset eivät tee hänestä epäaitoa. Eikä sekään tee epäaitoa jos haluaa laittaa sen parhaimman kuvan itsestään someen. Aitouden ja epäaitouden tekee jotkin muut seikat.

Kauneusihanteet vääristyvät, se on selvä. Varsinkien nuorempien tyttöjen silmissä, mutta myös poikien. Ja toki myös meidän ei enää niin nuorten silmissä. Instagram on täynnä kuvia, joissa iho on virheetön, ryppyjä ei ole edes viisikymppisillä, ei finnejä murrosikäisillä. Kuvanmuokkausohjelmia on satoja ellei tuhansia ja sitten siihen päälle vielä jotain kamalia meikkisovelluksia, josta nappia painamalla tulee sotamaalaus kasvoille. Ei se ole ihme, että hämärtyy se todellisuus tässäkin asiassa.

***

Mutta onhan sosiaalisessa mediassa, siinä toisessa todellisuudessa toki paljon hyvääkin. Siellä voi saada uusia ystäviä, siellä voi kertoa mielipiteitään järkevästi, siellä voi tehdä töitä ja markkinoida omia töitään. Kyllähän sosiaalinen media yhdistää ja siellä on monta toimivaa kanavaa, jotka on hyviä.
Kunhan vaan muistaisi välillä ottaa sitä perspektiiviä näiden kahden todellisuuden välille.

SOME – CONNECTING PEOPLE
vai
SOME – DISCONNECTING PEOPLE

Meidän joulu alkoi oikeastaan jo tiistaina 22.pvä.
Silloin laitettiin Tuukan kanssa sähköposteihimme autoresponderit päälle ja aloitettiin joululoma. ♡
Samana iltana kävin joulukonsertissa veljeni ja hänen kolmen ystävänsä kanssa.
Siitä alkoi meidän joulu. ♡

Keskiviikkona puuhasteltiin kotona, lököteltiin ja otettiin rennosti. Tuukka teki lanttu-, bataatti- ja porkkanalaatikot ja minä tein hyvänmielen joulusiivousta. 🙂

Illemmalla käytiin haudoilla. Se on kuulunut aina jouluperinteisiimme, kuten monilla suomalaisilla. Joko aattona tai aatonaattona käydään viemässä kynttilät sukulaisten haudoille. Me käydään aina vaarini ja mummini haudalla, sekä isäni haudalla. Niin tänäkin vuonna.
Aattoaamu meillä alkoi kahdeksan aikoihin. Heti tietysti Joulupukin Kuumalinja päälle ja sitten koirien kanssa lenkille. Aattoaamu oleskeltiin kahdestaan koirien kanssa ja annettiin toisillemme pienet paketit. Vaikka oltiinkin sovittu lahjattomasta joulusta, haluttiin kuitenkin jotain pientä toisillemme antaa. Siispä tehtiin yhden paketin sääntö. 😉 Olihan se nyt mukava jouluaattona yhdet paketit toisillemme antaa. Niin ja tietysti koirille..

Mun paketista löytyi tuo ihana valkoinen ja super pehmeä aamutakki. Sitä olin vähän vihjaten toivonutkin.. 😉 Koirat sai pari nakkia pakettiin käärittynä.

Oltiin sovittu, että menemme äidin, Tuukan ja koirien kanssa veljeni Jussin luokse syömään pientä lounasta ja riisipuuroa. Katsomaan Lumiukko ja Joulurauhan julistus. Sinnepä siis tiemme vei hieman ennen puoltapäivää. Sitä ennen jouluvaatteet päälle ja hiuksiin punainen rusetti. 🙂
Lumiukko, riisipuuro ja Joulurauhan julistus – ne on kolme asiaa, jotka on ollut aattona meidän perinteenä niin kauan kuin muistan. ♡ Jos jostain syystä ei joulufiilis ole jonain vuonna tullut, niin viimeistään Lumiukon pärähtäessä pyörimään on joulufiilis noussut kuin aaltona läpi kehon. ♡

Jussin luota mahat täynnä lähdimme kohti Tuukan vanhempien kotia. Koukkasimme Kaivarin kautta, oli niin uskomaton ilma jouluaatoksi. Aurinko paistoi ja ruoho vihersi. Käppäilimme koirien kanssa meren äärellä hetken ja nähtiin myös skootterilla ajava joulupukki. 😉

Neljän aikoihin saapui sitten koko juhlaväki Tuukan vanhempien luokse. Jouluaattoa meitä oli viettämässä minun ja Tuukan lisäksi äitini Taina, veljeni Jussi, appivanhempani Paula ja Matti, tätini Leena ja serkkuni Minni, sekä äitini miesystävä Reijo. Niin ja kolme koiraa; Gere, Pimu ja Tara. ♡

Alkumaljojen jälkeen käytiin alkupalapöydän kimppuun. Jaettiin ruokailu selkeästi tänä jouluna kolmeen osaan. Alkuruokien jälkeen pidettiin pieni tauko ennen kuin siirryttiin laatikoiden ja kinkun pariin. Ja sitten vielä tauko ennen kuin syötiin jälkiruuat. ♡

Jouluaatto oli jotenkin ihanan rento. Höpöteltiin niitä näitä, tehtiin salapoliisiarvoituksia ja pelattiin Mitä, missä, milloin -tietovisaa.
Ruokahommatkin oltiin jaettu, Jussi teki mm. super herkullisen kakun, Tuukka laatikot, Paula kinkun ja rosollin jnejne.. Kenellekään ei siis jäänyt vastuulleen koko pottia ja sillä varmasti vähennettiin jokaisen joulustressitasoja.. Ja se jos mikä oli mahtava juttu.

Sain joulukeksirasian, jossa oli kuulemma Monna kannessa. 🙂

Kun sitten oli vierähtänyt melkein seitsemän tuntia näissä merkeissä, lähti osa porukasta kotia kohti nukkumaan. Myös minä painelin tässä välissä vällyjen väliin. Jäimme tänä vuonna Tuukan vanhempien luokse yöksi. Oli ihana tavallaan jatkaa joulua vielä sillä tapaa. ♡
Joulupäivänä sitten oli mukava herätä sieltä ja syödä aamupalaa yhdessä. Joulupäivä meni hyvin rennoissa meiningeissä. Yökkäri päällä koko päivän, välillä päikkäreitä ottaen kukin vuorollaan, välillä telkkarista jouluohjelmia katsoen. Välillä jouluruokia syöden ja välillä koirien kanssa leikkien.

Vasta illalla lähdettin sitten kotia kohti.

Oli kyllä aivan ihana joulu kokonaisuudessaan. Tuli kyllä otettua rennosti niin syömisten kuin muutenkin olemisen kanssa. Ihanaa. Tänään vielä meinataan jatkaa samalla rennolla meinigillä ja sitten huomenna piilotetaan jäljellejääneet suklaat ja painutaan salille. 😉

***

Toivottavasti teilläkin on ollut ihanat joulunpyhät tähän asti! ♡