Muuton yhteydessä tuli tavaroita pakkaillessa vastaan pari vuotta vanha lehti nimeltään Fitbody. Kyseisessä lehdessä oli haastattelu musta ja mun kuva kannessa. Muistan, että olin silloin kansikuvasta ja muutenkin koko jutusta fiiliksissä. Olisin toki vieläkin kansikuvatyttönä olemisesta ja lehtihaastattelusta. Mutta kun mä nyt katsoin noita kuvia siinä artikkelissa ja Fitbodyn kannessa, en oikein meinannu tunnistaa itseäni. Enkä tarkoita pelkästään ulkokuorta.

Varsinkin tuo ensimmäisen aukeaman kuva herätti mussa vahvoja mietteitä. Kun katson kuvaa, nään jotenkin tyhjän katseen. Leveän hymyn kyllä, mutta tyhjän katseen. Jotenkin jopa vähän surullisen katseen.

Mä oon ollut tuolloin kyllä oikeasti onnellinen, mutta jotenkin mä oon tainnut hakea paikkaani silti. Jos ihan rehellisesti sanon, oon silloin kovasti katsonut monia ihmisiä ylöspäin ja halunnut jotenkin olla heidän tasollaan. Yhtä kaunis, yhtä treenattu, yhtä suosittu. Oon ihaillut monia ja ajatellut, että jos mäkin teen jotain tuon tyylistä, niin mäkin oon hyvä. Oon tehnyt kaiken kyllä ihan omalla tyylillä ja Monna-tvistillä, mutta nyt mietin olisko ihan kaikkea tarvinnut tehdä? Olisko vähemmälläkin yrittämisellä pärjännyt?

Nyt kun istun täällä ihanan hiljaisessa ja rauhallisessa kodissamme mun olo on tosi hyvä. Mulla on kaikki tosi hyvin ja oon varmasti onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Huomaan, että mun kroppa on alkanut taas toimimaan – jonkinlainen stressi on pois. Aineenvaihdunta pelaa, ei väsytä koko ajan ja otsakin vähän kukki pari päivää – ihan kuin puskien pois viimeisiä rippeitä stressistä.

Mulla on jotenkin tosi rauhallinen ja seesteinen olo. Sellainen, että tässä mun on hyvä just näin. Vaikka pari vuotta sitten mun kroppa on ollut ulkoisesti huikeassa kunnossa, en oo ollut silloin tyytyväinen siihen(kään). Vaikka mulla on nyt pehmeämpi kroppa ja pari kiloa painoa enemmän kuin vuonna 2016, oon onnellisempi. Ei oo sellainen fiilis, että koko ajan pitäisi rynnätä sinne ja tänne ja olla mukana siellä ja täällä. On luottavainen ja turvallinen olo näin. Mä riitän ja oon hyvä just näin.

Tottakai välillä, kun nään vaikka instagramista videoita tai kuvia jostain aamujumppa-tapahtumista tai kaikenlaisista lanseeraus- ja pr-tilaisuuksista, mietin miksen mennyt mukaan vaikka sain kutsun. Että miksen tehnyt aikaa kalenteriin ja hypännyt sieltä tänne ja täältä sinne. Silti samaan aikaan tiedostan, että ei mun tarvi. Välillä on kiva käydä ja tavata kollegoita samalla, mutta ei mun tarvi olla koko ajan joka paikassa.

Mun prioriteetit on vaan muuttunut ihan päälaelleen. Ennenkin oon arvostanut kotona olemista ja rauhaa, mutta nykyään arvostan ne tärkeimmiksi. Aiemmin tärkeimpiä asioita on ollut ulkonäkö ja vaikka vaikeata onkin myöntää: se mitä muut on ajatelleet musta. Välitän vieläkin ulkonäöstä, mutta se mitä muut ajattelee musta on jäänyt hyvin vähäpätöiseksi asiaksi.

Se on vapauttavaa. Jotenkin mä oon ymmärtänyt sen, että millään muulla ei oo merkitystä kuin omalla perheelle ja ystävillä. Mun ei tarvi miellyttää ketään enää. Se on ihanan helpottavaa. Mun ei tarvi olla samanlainen / samankaltainen kuin joku muu. Parastahan tässä maailmassa on nimenomaan se, että me jokainen voidaan ja saadaan olla uniikkeja yksilöitä.

On ihana huomata, kuinka elämä ja vuodet tuo lisää varmuutta ja rauhaa. Oman lapsen myötä mulla on itsevarmuus lisääntynyt, se ei oo tuonut mukanaan pöyhkeilevää oman egon julistusta maailmalle, se on pistänyt jalat maahan, sydämen paikalleen ja elämänarvot kohdilleen.

Oon myös ymmärtänyt sen ettei mun tarvi enää suorittaa äitinä olemista, toisin kuin Emman ollessa parin kuukauden ikäinen. Oon just se paras mahdollinen äiti mun lapselle, vaikka joku muu äiti tekis oman lapsensa kanssa eri tavalla kuin minä.

Kuka mä oon nyt? Mä oon aikuinen, äiti, leijonaemo, ulkonäöstään välittävä nainen ja vaimo. Sitä mä oon. Mä oon iloinen siitä, että oon oppinut asioita ja ehkä kulkenut välillä leveällä hymyllä, mutta surullisella katseella. Elämä on oikeasti rikkaus ja sen aikana oppii mielettömän määrän asioita. Virheitä voi tehdä, mutta niistäkin oppii. <3

Kaupallinen yhteistyö: JYSK.fi

Nyt meillä on ruokapöytä!! Hahahaa! Siis meillähän ei oo ollut kolmeen vuoteen ”oikeaa” ruokapöytää. Mannerheimintien väliaikaisessa kodissa meillä oli niin pieni keittiö, että sinne ei pöytää mahtunut. Myöskin olohuoneen pohja oli sellainen ettei siihen oikein haluttu änkeä ruokapöytää.

Ilmarinkadulla Töölössä meillä oli vaan iso kulmasohva ja olohuoneen pöytä, syötiin sohvalla, lautaset sylissä. Haagassa Poutuntiellä asuessa meillä oli keittiönpöytä, mutta käytettiin sitä tosi harvoin. Sielläkin tuli istuttua sohvalla ja syötyä siinä telkkaria katsellessa.

Ruokailuryhmä: OMME P160 valk. + 4 KALVEHAVE valk.

Nyt meillä sitten on sellainen, siis ruokapöytä! 😀 Ja niin super ihana sellainen, että tekee mieli istua sen ääressä ihan joka hetki. Tuolit on myös niin hyvät, että niissä on oikeasti mukava istua. Oonkin tehnyt töitä nyt keittiönpöydän ääressä muutosta lähtien, vaikka työpöytä onkin jo paikallaan työhuoneessa.

Me mietittiin Tuukan kanssa ennen muuttoa, että minkälaista pöytää me halutaan. Kummallakin oli mielessä ensimmäisenä valkoinen. Kun löydettiin Jyskistä valkoinen kiiltäväpintainen pöytä, oli meiän helppo tehdä päätös samantien!

Ruokapöytään kuului kuin sattumalta nämä tuolit, joiden tyylisiä olin ihastellut mm. instagramissa eri ihmisten kodeissa. <3 Tän ruokailuryhmän valinta oli siis todella helppo päätös. Katottiin muutamia muitakin vaihtoehtoja, mutta oikeastaan mikään ei tuntunut / näyttänyt enää niin kivalta (yhtään miltään 😉 ) verrattuna tähän.

Tästä ruokailuryhmästä on muuten btw reilu 100€ alennusta vielä 14.helmikuuta asti! TÄSTÄ pääset ihastelemaan tätä kyseistä ryhmää.

***

Mitä ootte mieltä? Eikö oo ihana?! Mun mielestä tää on ihan täydellinen! 🙂