Kirjoitin noin vuosi sitten postauksen Lapsiasiaa. Moni teistä sen onkin lukenut ja sen perusteella perheenlisäys-uutinen olikin monelle teistä lukijoistani yllätys. Jos et ole lukenut tekstiä, voit lukea sen ennen tätä, mistä kirjoitan nyt. Se mitä nyt kirjoitan, on erittäin henkilökohtaista ja olen tähän asti ollut sitä mieltä etten halua tästä kertoa ikinä julkisesti. Nyt kuitenkin haluan.

Toisin kun muutama teistä on nyt kommentoinut, en ole koskaan sanonut etten halua ikinä lapsia. Olen pohtinut asiaa blogissani ja miettinyt sitä, että voiko elämä olla onnelista myös ilman lapsia. Sitä pohdin tuossa vuosi sitten kirjoittamassani postauksessa. Ja sitä, kuinka monesti olen saanut aikuisikäni aikana kuulla kysymyksen, että koska teille tulee lapsia.

Olen aina tykännyt lapsista. Tein monta vuotta töitä lasten parissa ja se oli yksi antoisimmista työkokemuksista, lasten välittömyys ja aitous oli jotain pakahduttavan ihanaa. Varsinaista vauvakuumetta en ole tainnut silti koskaan kokea. Olen usein miettinyt, varsinkin nuorempana, että kyllä haluan lapsia, mutta en ole koskaan ollut varma onko halu lähtenyt minusta itsestäni vai yhteiskunnasta tai kaveripiiristäni tai vanhemmistani.

Tasan kaksi vuotta sitten, keväällä 2014 koin jotain sellaista mitä en olisi halunut kokea. Olimme päättäneet jättää ehkäisyn pois jo aiemmin ja katsoa mitä maailma tuo tullessaan. Mitään ei kuulunut moneen kuukauteen. Maaliskuun lopussa 2014 tein kuitenkin vihdoin positiivisen raskaustestin. Olin innoissani. Kun tein raskaustestin tiesin heti, että lapsi on oikeasti sellainen asia, minkä haluan. Haluan olla äiti, haluan rakentaa perheen Tuukan kanssa.

Into piukassa kerroimme asiasta muutamalle. Äidilleni, veljelleni ja parille tärkeimmälle ystävälle. Mutta enempää emme haluneet vielä hehkuttaa ennen kuin olisimme käyneet neuvolassa. Muutama viikko piti siis odotella, että pääsemme ultraan katsomaan kaiken olevan kunnossa. Aika kului hitaasti. Viikkoa ennen neuvola-aikaa aloin vuotamaan. Maailma romahti ja mietin vain, että miksi näin piti käydä.

Soitin Kätilöopiston päivystykseen ja sieltä kehotettiin tulemaan käymään. Sydän rinnasta melkein ulos pamppaillen menimme. Paikanpäällä tapahtui se mitä eniten pelkäsimme. Ultraäänessä kohdusta ei löytynyt sydänääniä, eikä sikiötä. Olin kyllä raskaana, mutta sikiö oli jatkanut matkaansa kohdun ulkopuolelle. Sikiö löytyi toisesta munanjohtimesta.

Sain samalla kerralla pistoksen persuksiini, jolla keskeytettiin sikiön kasvaminen munanjohtimessa. Sen kasvu olisi ollut hengenvaarallista minulle. Munanjohdin ei ole venyvää kudosta ja kasvava sikiö siellä olisi voinut koitua jopa kuolemakseni. Minun käskettiin olla treenaamatta ja tekemättä töitä. Lähdimme kotiin ja itkin. Monta päivää. Satutti niin kamalasti, että meiltä otettiin jotain pois, vaikka se olisi ollut juuri se asia mitä olisimme niin kovasti tahtoneet.

Meille sanottiin, että kesän lopussa aikasintaan saisi sitten yrittää uudestaan. Sitä ennen olisi käytettävä ehkäisyä. Koko tämä asia harmitti meitä molempia niin paljon, että jätimme koko lapsiasian taka-alalle. Meillä oli Gere ja meille oli tulossa Pimu. Ne olisivat meidän lapsiamme. Rupesimme elämään siinä ajatuksessa, että meistä ei tule ihmislapselle vanhempia. Välttelimme seksiä ovulaatioiden aikana. Emmekä oikeastaan kuitenkaan puhuneet asiasta. Se oli liian herkkä aihe.

Kohdun ulkoisen toteamisen jälkeen minä jouduin ravaamaan kerran viikossa Kätilöopistolla tarkistuttamassa, että onhan raskaushormonitasot laskusuuntaiset koko ajan. Siellä katsoin vatsa pystyssä kulkevia onnellisen näköisiä naisia ja miehiä heidän rinnallaan. Katkeruus nosti päätään. Minun oli vaikea olla ystävieni läsnä, joilla oli pieniä lapsia. Ajan kanssa tunteet kuitenkin haalistuivat ja kaikki oli taas kuin ennen tätä.

Viime vuoden kesällä 2015 kuitenkin otimme asian uudestaan puheeksi. Mietimme, että mitä haluamme. Sillä hetkellä me molemmat olimme sitä mieltä, että nyt on hyvä näin. Ihan vain kahdestaan ja koirien kanssa. Emme edelleenkään ottaneet ehkäisyä käyttöön, välttelimme vain ovulaation aikana lähestymästä toisiamme.. 😉

Helmikuun lopussa 2016, kun kuukautiseni olivat myöhässä, tiesin olevani raskaana jo ennen kuin testin. Raskaus tuli meille yllättäen. Mutta olimme tietysti onnellisia asiasta. Tällä kertaa kuitenkin pelko oli taustalla vahvana. Mitä jos se ei tälläkään kertaa ole kohdun sisällä? Kohdun ulkoiset raskaudet kun tuppaavat uusiutua. Entä jos tulee keskenmeno? Tämän aiemman kokemuksemme vuoksi pääsimme varhaisultraan jo viikolla 7 ja taas sydämet rinnasta ulos pamppailen odotimme vuoroamme Kätilöopiston käytävällä. Tällä kertaa kätilö löysi heti sydänäänet, sekä sikiön ihan oikeasta paikasta, kohdun sisältä. Olimme huojentuneita. <3

Nyt raskausviikot on 14+3, kriittisimmät viikot ovat siis takana ja toisessa ultrassa näkyi terve pieni sikiö. Juuri oikean mittainen ja kaikki raajat, aivot ja selkärankakin kehittyneenä. Olemme erittäin onnellisia. Silti pelko siitä, että mitä jos tämäkin otetaan meiltä pois nostaa päätään melkein päivittäin. En vieläkään uskalla täysin rinnoin olla onnellinen, sillä pelkään jos niin teen, vedetään matto jalkojeni alta pois.

Siksi tämä pieni tyyppi täällä masussa tuntuukin nyt oikein extrasti tärkeältä. <3

Kiitos kuvista Emmi! <3

Ajattelin ensin, että pyydän jo heti kättelyssä anteeksi jos tällä kirjoituksella käyn sorkkimaan jollekin täysin pyhää asiaa. Mutta sitten ajattelin, että en. Tämä on mun kirjoitukseni aiheesta, joka on puhuttanut ja mietityttänyt muutaman vuoden ajan. Joka edelleen mietityttää, enkä tiedä onko siihen olemassa oikeaa vastausta, luultavasti ei.

***

Lapset – nuo elämän tarkoitus, suola ja sokeri. Vaiko sittenkään?

Mulla ei ole koskaan ollut erityisemmin mitään vauvakuumetta.
Oon aina kyllä tykännyt lapsista paljon. Mulla on kummipoika ja omien nuorempien serkkujeni lapsenlikkana ja seurana oon ollut paljon. Myös kaverien ja ystävien lapset on kaikki ihania. Vedin aikoinaan lasten uimakouluja ja rakastin pitää niitä, koska lapset ovat todella aitoja. Osaan olla lasten kanssa luontevasti ja on kiva välillä heittäytyä ”lapsen tasolle” leikkimään ja olemaan.
Silti en koskaan ole tuntenut varsinaista vauvakuumetta, ainoastaan koiravauvakuumetta. 😉

Ystävät, perhe, tuttavat, asiakkaat, koulukaverit, työkaverit ja jopa tuntemattomat tulevat kysymään, että no
koskas teille tulee lapsia?

Mielestäni kysymys on erittäin erittäin henkilökohtainen, eikä kenenkään tulisi olettaa kaikkien edes hankkivan lapsia. Entä jos jollain pariskunnalla olosuhteet ei anna periksi lapsen saamiselle – joko geneettiset tai sitten lakisääteiset olosuhteet. Tai mitä jos elelee sinkkuna ja tulee painetta siitä, että pitäisi löytää sopiva kumppani – ihan jo sen vuoksi kun tässä pikkuhiljaa tuo biologinen kello tikittelee… Miltä tuntuu tällaisesta ihmisisestä se, että tietyn iän tai naimisiinmenon jälkeen aletaan tivaamaan koska koska koska?

Mitä jos päättääkin olla hankkimatta lapsia? Haluaa elää ilman niitä? Sitten on itsekäs. Oikeastiko?! Miten ihmeessä joku voi väittää niin?
Se on ihan älyvapaata hommaa. Jos joku toinen haluaa lapsia saa hän haluta, mutta jos joku toinen ei halua lapsia saa hän olla haluamatta – eikä kumpikaan ole itsekäs.

Kyse on niin jumalattoman isosta asiasta, että kenellään toisella ei saisi olla oikeutta puuttua siihen. Ei kukaan äiti saisi halveksua sellaista naista, josta ei koskaan tule äitiä. Ei kukaan äiti saisi sanoa, että sinä et tiedä elämän tarkoitusta kun sinulla ei ole lapsia. Ei kukaan äiti saisi väittää, että vasta lapsien saamisen jälkeen tietää mitä elämä ja rakkaus on.
Miksi lapsettomat olisivat huonompiarvoisia tai juurikin niitä itsekkäitä? Miksi he eivät voisi tietää mitä rakkaus tai onnellisuus tai elämä on?

Miksi lapsien saamisesta on tehty normi? Tai sanotaanko niin, että miksi se yhä on normi? Ennen muinoin se on ollut suvun jatkamista. Lapsien saaminen ja suvun jatkaminen kuului olennaisena osana avioliittoon. Osalle se tarkoitti myös työvoimaa pellolle tai muihin kotitöihin. Mutta entä nykyään? Maailma rupeaa olemaan jo ylikansoitettu, eikä kukaan enää hanki lapsia sen vuoksi, että tulisi rahaa perheeseen (ainakaan hyvinvointivaltioissa) tai poika sitten jatkaisi tätä meidän tilan pyörittämistä.

Mitä jos lapseton ihminen sanoisikin, että on itsekästä hankkia lapsia jo täynnä olevaan maailmaan? Sekös vasta suututtaisi. Mutta he joilla on lapsia, he saavat kyllä nimitellä ja halveksua heitä joilla lapsia ei ole.

***

Juttelin kerran erään tuttavani kanssa lapsiasiasta. Hän miehensä kanssa on myös saanut kuulla jo vuositolkulla, että koskas teille tulee lapsia? No mitenkäs nyt kun olette jo tuon ikäisiäkin?
Sanoin hänelle silloin, että tuollainen utelu on aivan järjettömän epäkohteliasta. Eihän kukaan puolituttu, tai läheinenkään mene kyselemään toiselta vaikkapa hänen seksielämästään. No mitenkäs teillä nyt tuo seksi sujuu? Montako kertaa viikossa? Onko miehelläsi kuinka iso kalu? Mitenkäs tuo suihinotto? Entä kuinkas teillä nyt sujuu seksi kun olette jo tuon ikäisiäkin?

Eikö kuulostakin hassulta? Tai ainakin hyvin tökeröltä?

***

Tiedän, että vaikkapa oma äitini tai anoppini ei tarkoita kyselemisellä mitään pahaa. Eikä sitä kyselyä toisaalta ole enää ollut. Mutta se, että vuosien mittaan joka paikasta ja suunnasta tulee kyselyä ja ystäväpariskunnat vieressä saavat lapsia – se luo paineita ja se jollain tapaa meinaa ohjata omiakin mielipiteitä. Haluanko minä lapsia sen takia, että haluan äidiksi? Vai haluanko lapsia sen vuoksi, että äitini ja anoppini saavat olla isoäitejä? Hankinko lapsia siksi, että kaikilla muillakin on? Onko se väärin jos ei halua lapsia? Vai haluaako niitä sittenkin? Mitä jos nyt ei hanki lapsia, kaduttaako se joskus? Jos olosuhteet eivät ole suoneet lapsia, pitäisikö siihen asiaan vain tyytyä? Entä jos laki ei anna periksi saada lapsia? Mitä jos ei ole kumppania kenen kanssa hankkia sitä lasta?

Voiko elämästä nauttia täysin rinnoin ilman lasta? Voiko olla epäitsekäs lapseton?