Mulla on tällä hetkellä elämässäni pari sellaista asiaa, jotka meinaa painaa mun pään niin alas, että sitä on vaikeeta nostaa. Harmitus on suuri ja tekis mieli vaan nukkua. Ei nähdä ketään.

Silti mä en vaan nuku ja kyllä yritän nähdä kavereita. Pakotan itteni miettimään muita ja iloisempia asioita.
Huomaan myös, että vaikka mulla olis nyt syytä käpertyä hetkeksi vaan itsesäälin pariin ja tirauttaa kyynel tai pari, niin mä rupeenkin miettimään miten muut jaksaa. Huolehtimaan, että miten mun veli jakselee, onko äidillä hyvä olla, onko mun mieheni onnellinen ja entäs mun parhaat ystävät, pitäisikö niiltä kysellä nyt just tähän väliin vähän niiden huolia. Että ei ainakaan tarttis miettiä niitä omia huolen aiheuttajia.

Eilen meillä oli sovittu FitFashion-kollegoiden kanssa brunssi. Ihana Marissa kutsui meidät hänen työpaikalleen brunssille alunperin. Mutta hän tulikin valitettavasti kipeäksi. Päätettiin silti muiden paikallepääsevien kanssa yrittää saada vielä jostain pöytää. Ja saatiinkin.
Aamulla mä mietin, että mä perun osallistumiseni. En jaksa nähdä ketään. En tuttuja enkä tuntemattomia. Että mä jään vaan kotiin ja oon surullinen.
Mutta sitten kuitenkin päätin, että lähden. Saan muuta ajateltavaa ja nään ihania ihmisiä, myös muutamia joita en ollut aiemmin tavannut ”irl”.

Saatiin ihmeen kaupalla varattua pöytä Arabianrannan Dylanista. Dylanin sunnuntaibrunssi on tosi suosittu, joten oltiin onnenpekkoja että saatiin vielä niin lyhyellä varoitusajalla pöytä.
Pöydät notkuivat taas tosi hyviä herkkuja ja mä odotin heti alusta asti tota jälkkäripöytää eniten. 😉 Ensin kuitenkin pääruokaa.

Oli ihan hirmu hauskaa höpötellä tyttöjen kanssa! Omat murheet todellakin unohtuivat. Nauru kaikui ja oli kivaa kuulla kaikkia kokemuksia niin bloggaamisesta kuin salitreenistä kuin selfien ottamisesta! 😉 😀
Kun sitten oikein kunnolla oltiin päästy vauhtiin jutustelussa, niin brunssi päättyikin ja lähdettiin vielä ottamaan parit ryhmäkuvat läheiseen puistoon.

Hauskaa oli! Toivottavasti pian saadaan taas porukkaa kasaan ja ehkäpä seuraavalla kerralla meitä on vielä isompi rivi koossa. 😉

Me käytiin lauantaina Tuukan kanssa kiertelemässä vähän ympäri Helsinkiä, hakemassa parista paikasta meidän luomutuote-varaukset. Kananmunia Mayors Gymiltä ja jauhelihaa, leipää ja tuorepastaa Tuoretorilta.
Mietittiinkin, että kuinka ekologisia me nyt sitten ollaan kun ajetaan autolla ympäri Helsinkiä hakemassa luomutuotteita.. 😉

Tehtiin lauantaina ihan perus jauhelihakastiketta tuosta luomu jauhelihasta. On se jännä miten erilainen koostumus siinä on. Oli hyvää!!
Ja illalla keitettiin parit luomukananmunatkin.
Niidenkin koostumus on ihan erilainen kuin ”normimunien”. Jotenkin täyteläisempiä ja maistuvampia.

Eilen iltapäivällä tein meille sitten lasagnen siitä tuorepastasta ja lopusta jauhelihasta.
Pistän reseptin tähän, niin voin sitten itsekin täältä hakea määrät kun seuraavan kerran teen tätä uudestaan. Tuli nimittäin aivan sika hyvää. Tuukkakin sanoi, että jopa parempaa kuin Italiassa syöty lasagne. 😉

Ainekset:
– 500 g jauhelihaa (luomu)
– 2 sipulia
– 3 valkosipulin kynttä
– 2 tomaattia
– 2 rkl tomaattipyre
– 3 rkl tomaattipastakastike

Juustokastike:
– 5 rkl juokseva Oivariini
– 1 dl vehnäjauho
– 8 dl rasvaton maito
– 2/3 juustoraastepussista
– mausteet (mustapippuri, merisuola, soija)

Ainekset laitoin vuokaan niin, että ensimmäinen pohjakerros ei ollutkaan pastalevy, vaan juustoraastekerros. 🙂 Sitten päälle pastalevyjä, jauhelihamössä ja juustokastiketta niin monta kerrosta kun aineksia riitti.

Uunissa lasagne kypsyi n.30min 200-asteessa. Kun oli noita tuorepastalevyjä, niin ei ollut niin pitkäkestoinen valmistus kuin tavallisessa lasagnessa. Samperi kun oli hyvää!!

Mukavaa viikkoa kaikille!
Mä yritän ajatella, että kaikella on tarkoituksensa. (vaikkei just nyt siltä tunnu) Kaikki nämä pettymykset vahvistaa. (vaikka nyt tuntuu, että miks mun pitää oppia niin moni asia pettymysten kautta, enkö mä oo jo ihan tarpeeks vahva) Joillekin ihmisille asiat tapahtuu helposti ja moni asia tulee tarjottimella. Tällöin ei osaa edes ajatella miltä se tuntuu, kun joutuukin (taas kerran) pettymään.
Mulle on tällä hetkellä ihan v*tun sama sataako tuolla lunta vai paistaako aurinko. Ne on pieniä asioita. Ei ne vaikuta mihinkään, oikeasti.
Mä toivon vaan, että mulle tapahtuis lähiaikoina jotain positiivista. Ettei tarttis taas ajatella, että no kaikesta oppii ja tällekin oli varmasti tarkoituksena.

Näin mulle eräs oikeinkin kohtelias ja hyväkäytöksinen vanhempi herra tokaisi viime viikolla eräässä uimahallissa..

Multa on useamman kerran toivottu, että kirjoittaisin tatuoinneistani. Nyt kirjoitan. 🙂

Tatuoinnit herättää edelleen ihmetystä. Ehkäpä suurimmaksi osaksi nimenomaan vanhemman sukupolven parissa.
Se on mun mielestä tavallaan hassua, koska tatuoinnit on kuitenkin niin hirmuisen yleisiä.
Nykyään on jopa harvinaista jos jollain ei oo tatuointia. 😀

Mä oon ottanut mun ensimmäisen tatuointini 18-vuotiaana, pienen kukan selkään.
Sain mun muutamalta ystävältä synttärilahjaksi lahjakortin tatuointiliikeeseen.
Mua jännitti aivan pirun paljon. Mä astelin Duck’s Tattoo-nimiseen tatuointiliikkeeseen, joka silloin sijaitsi Kalevankadulla. Mulla oli yksi lahjakortin antajista mukana, tukena.
Siellä mut vastaanotti iso kalju mies. Oikein niinku perinteinen stereotypia tatskaajasta. 😉 😀
Ja sekös mua pelotti vielä vähän enemmän. Ja jotenkin hävetti. Siis se, että mä otan nyt tollaisen 2cm x 2cm kuvan. No eihän sitä tietysti olis pitänyt hävetä.
Olin piirtänyt itse tuon pienen kukan. Vähän niinku gerberan. 🙂
Toisen tatuoinnin otin myös samaisessa paikassa. Vajaa vuosi ekasta tatuoinnista otin tämän.
Olin päättänyt, että haluan kiinalaisen kirjaimen. Aika pienen. Käsivarsi oli mielessä paikan suhteen.
Tatuoija oli myös sama kuin ekalla kerralla ja yhdessä katsottiin mikä kirjain olisi kiva. Mä ihastuin kirjaimeen, jonka merkitys oli ”open-minded”. Se oli suomennettu siihen kirjaan, että ”laaja- avarakatseinen”. No sekös jos mikä sopi jo silloin kuvaamaan mun maailmankatsomusta.

Käsivarsi paikkana oli todella kivuton. Ja siitähän syntyi sitten mun tatuointirakkauteni. Halusin pian jo uuden. Kolmannen.
Kolmas kuva oli tuo perhonen. Kukan viereen.
Ystäväni Linda oli silloin töissä Tampereella eräässä tatuointiliikkeessä. Halusin tällä kertaa mennä ottamaan kuvan naiselle ja vielä tutulle sellaiselle.
Matkustettiin yhdessä parin kaverin kanssa Tampereelle ja mä astelin Lindan pakeille. Kerroin Lindalle, että haluaisin perhosen. Olin hahmotellut jotain kuvaa ja Linda piirsi siitä oman näkemyksensä ja ihana perhonen koristi pian mun oikeaa lapaluutani.
Tällöin olin parikymppinen.

Seuraava, neljäs tatuointi oli mun toisen kämppiksen kanssa ”kaveritatuointi”. Otetiin samanlaiset sydämet. Tai itse asiassa molemmat piirsi oman sydämen, jonka lävisti nuoli. Se oli vähän niinkun ”läppä”. Että otetaan tollaset. Ja mehän otettiin.
Meidän yhteinen ystävämme Ville teki silloin tatuointeja, hän tuli meille kotiin rustaamaan nämä sydämet ihoomme.
Mä olin muka jo ihan konkari ja mua ei pelottanut yhtään.
Tatuointia ottaessa kuitenkin pyörryin. 😀 Luulin olevani kovempi jätkä kun olinkaan. 😉

Viides tatuointini oli tähtikuvio mahaan. Olin piirtänyt tämän kuvion itse ja kävin sen ottamassa Punavuoressa jossain tatuointiliikkeessä. En enää muista mikä sen paikan nimi oli.
Tää taisi olla eka tatuointi, joka oikeesti vähän sattuikin. Mitä alemmas mentiin sitä enemmän se tuntui. Makasin pää alaspäin sellaisessa ihme penkissä. 😀

Sitten olikin seuraavan kaveritatuoinnin aika.
Otin hyvän ystäväni kanssa Tikun ja Takun. Tai oikeestaan ne oli ne RescueRangersin jäbät. 😉 Hyvin pieni kuva kylkeen. Mutta oli paha. Kylki oli jo tuolloin kipeä paikka. Muistan kuinka se kipu säteili jostain kohin ihan varpaisiin asti.

Seitsemäs tatuointi oli isälleni omistettu.
Isäni poismentyä tiesin jo heti, että halua jonkun tatuoinnin ottaa hänen muistolleen.
Kun vihdoin keksin, että mitä se olisi pääsin Saran neulan alle. Sara oli juuri ostanut omat tatuointivälineet ja teki harjoituskuvia itselleen ja muutamille ystävilleen.
Sain käteein Pappa-tekstin. Kutsuttiin isäämme Papaksi. <3

Seuraava, kahdeksas tatuointi oli Helinä-Keiju niskaan. Senkin otin Saran luona.
Olen aina tykännyt Helinä-Keijusta. Se on mun mielestä jotenkin herttainen hahmo ja vielä kun se liittyy ”ikuisesti lapsi”-tarinaan, Peter Paniin. 🙂
Muokattiin siitä kuitenkin ”mun värinen”. Niskaan tatuointi myös sattui jonkun verran, plus siihen liittyi ihana pikku lisä, tatuointikoneen surina korvan juuressa. Välissä tuntui siltä, että ois porattu suoraan kalloon. 😀

Yhdeksäs tatuointini oli tikku-ukot jalkapöytiin. Tän idean sain kun selailin silloisessa työpaikassa erästä vaatekatalogia. Siellä oli tyttö, jolla oli jalkapöydissä kuvat. Ihastuin siihen paikaan. Piirsin itse ukkelit ja kävelin taas Saran luokse.
Olin kuullut, että jalkapöydät on kivuliaat paikkana. Mutta halusin kuitenkin. 🙂
Ihanat niistä tuli! Mutta kerran pari jouduttiin kuvanteot keskeyttämään ja vähän puhaltelemaan. Meinas olla pyörtyminen taas lähellä. 😀

Sitten kymmenes tatuointi oli ensimmäinen iso kuvani.
Se oli sulka reiteen. Tämän teki taasen ihana Linda. Linda piirsi kauniin sulan ja yhdisti sinne vielä nuotteja, kuvaamaan vähän mua.
Tää on mun yksi lempi tatuoinneista edelleenkin. <3

Yhdestoista kuvani oli timantit käsivarteen. Olin ajatellut vain yhtä isoa timanttia. Linda ammattilaisena kuitenkin ehdotti, että laitettaisiinko kolme. Hän oli piirtänyt kauniit timantit ja teki kuvansiirron mun käteeni ja avot! En enää hetkeäkään epäillyt, että pitäisikö niitä sittenkin olla vain yksi.

Kahdestoista tatuointini oli My Little Pony käsivarteen. Itse asiassa käsivarressa oli jo ennestään teksti ”Wish it, Dream it, Do it”, jonka Sara oli tatuoinut. Eli tämä ponihan oli siis jo kolmastoista kuvani. Sitä kehiteltiin Lindan kanssa parilla kerralla sitten vielä vähän isommaksi ja loppujen lopuksi siitä tuli ”puolikas hiha”.

Viimeisin tatuointini on isoin kaikista ja kaikkein kivuliain.
Senkin Linda on mulle tehnyt. Hän myös suunnitteli koko kuvan. Pyysin vain, että kuvasta näkyisi mulle rakkaat asiat: tanssi ja musiikki.
Kuva tehtiin neljässä erässä. Ensin tehtiin vain ääriviivat. Sitten sitä väritettiin kohta kohdalta. Joka kerta kuvaa tehtiin n.3-4h. Sitten iho alkoi olla aina niin kipeä, ettei pystynyt enää jatkamaan.

Ja sitten vihdoin valmiina se näyttää tältä:
On niiiiiin super kaunis!!! <3

Mitä te tykkäätte tatuoinneista? Onko teillä niitä paljon? Vaiko ei yhtään? 🙂