Mä olen aloittanut tanssiharrastuksen 6-vuotiaana. Ensimmäinen lajini oli show-jazz. Tanssin sitä pari vuotta Tanssivintillä Mindyn opeissa. Sitten siirryin johonkin ”räyheempään” ja aloitin Marco Bjurströmin opeissa disco-tunnit ja hiphopin.
Myös Tino Singh ehti olla mun opettaja showtanssissa. 😉

Nyt vanhemmalla iällä mukaan on tullut myös lattarit. Oon jopa kisaillut niissä. 🙂
Tanssimassa oon käynyt nyt lähivuosina High Heelsillä, Dance.fi:llä, Etnofitneksellä ja StepUpilla. Sen lisäksi aina kun vain pääsen käyn ihanan Konstan tanssitreeneissä, jotka on aina sellaisia reilu kahden tunnin sessioita. 🙂

Eilen pääsin pitkästä aikaa Konstan tunnille.

Konstan tunneilla on ihan huikee tunnelma aina. Sieltä saa hulluna energiaa ja iloa.
Eilen meillä oli lajeina locking, hiphop, salsa, son ja jive.
Ensin kuitenkin lämmiteltiin ja venyteltiin vähän.

Sitten siirryttiin eri lajien pariin. Ensin hoppia ja salsaa.

Sitten sonia, lockingia ja vikaksi vielä jiveä.

Twistaamista opeteltiin myös lattian poikki. Oli äijämäistä ja neitimäistä twistausta. 🙂
Voitte ehkä päätellä kumpi oli kumpaa. 😉

Mulla heräs taas niin kova tanssikuume eilisestä!!
Nyt mä haluan ottaa kyllä tanssin taas mun jokaviikkoiseen elämääni. Tekis mieli aloittaa ehkä joku uus laji..
Onko teillä ideoita? 😉
Harrastaako teistä joku tanssia?

Loistavaa maanantaita!
Puspus ♡

Monesti tuntuu, että suomalaisten on vaikeeta ottaa kohteliaisuuksia ja kehuja vastaan. Aina vähätellään, että no en mä nyt oikeen ees ja no tää nyt vaan on tällanen ja vaan vahingossa vähän pudotin painoa ja opin hyppimään päälläni. Ei tää juuri mitään ole. Ja samalla vähän kengänkärjellä piirtää maahan ympyrää, katse visusti maassa.

Myös oma kehonkuva voi olla virheellinen ja itseltä tai omalta kropalta vaaditaan ehkä jotain liikaa. Ja mihinkään ei olla tyytyväisiä. Siksi myös ne kehut joita joskus saa on vaikeeta ottaa vastaan avoimesti. Moni ottaa jonkun kehun vittuiluna. Joku toinen taas ajattelee, että se nyt vaan länkytti jotain, varmaan sanoo tollee kaikille.

Multa toivottiin postausta, jossa käsittelisin omaan kehoon terveellisesti suhtautumista.
Mua on myös monesti ”kiitelty” siitä, että suhtaudun omaan vartalooni normaalisti ja tervejärkisesti. Joten mun on toki helppo tästä asiasta kirjoittaa omasta näkökulmasta.
Valmennan asiakkaitani päivittäin treenin parissa, mutta pt:n työhön kuuluu myös vähintään puolet sitä henkistä valmentamista. Ja juurikin sen oman kehonkuvan hakemista ja hyväksymistä. Tai niiden opettelua.
Joten sitäkin kautta tämä asia on mulle hyvin lähellä.

Mutta mulla itselläni ei aina oo ollut normaali ja terve suhtautuminen omaan vartalooni.
En oo myöskään osannut ottaa niitä kehuja vastaan.

Mä oon puhunut viimeisen puolen vuoden aikana paljon siitä sisäisestä rauhasta ja omasta hyvinvoinnista henkisesti. Ja siitä, että miten tärkeetä se ajatuksen voima on.
Tää postaus on mun mielestä jatkumoa niille kaikille.

Nuorempana mä olin ihan hukassa kroppani kanssa. Olin suht hoikka ja kapea vyötärö. Rinnat mulla kasvoi varmaan ekana meiän luokan tytöistä, sekös vasta ihmetytti. Poikia toisella tapaa ja tyttöjä ärsytti.
Mua hävetti.
Käytin mun isän kauluspaitoja ja Ponkesista ostettuja löysiä poikien farkkuhaalareita.
Lukiossa otin sitten ehkä vähän takas tästä ja käytinkin mahdollisimman pieniä ja avoimia toppeja ja lyhyitä hameita. Ja pari vuotta eteenpäin pyörin niissä samoissa releissä Studio 51:sen vipissä. 😉

Mutta ei se, että käytin siirryin isän kauluspaidoista kireisiin toppeihin mitenkään ollut parantunut sitä mun oman kehon kuvaani. Omassa pienessä päässäni.
Hain vaan kauheasti hyväksyntää ja sainkin sitä sitten miesten puolelta. Kropan suhteen.
Vuosien mittaan kroppa muokkaantui eri muotoihin ja muutama vuosi sitten mulla oli ”vähän” pyöreämpi kroppa. Kuten olen täälläkin näissä ennen ja jälkeen-postauksissa kuvittanut.

Sitten aloin treenaamaan taas ja tällä kertaa vähän erilaisilla tavoitteilla. Tällä kertaa jätin kaalikeittodieetit muiden käytettäväksi ja aloin treenaamaan säännöllisesti ja tarkkailin syömisiäni. Mutta en kituuttanut. Söin ihan normaaleita raaka-aineita, tummaa leipää, kalkkunaviipaleita, juustoa, tomaattia, kurkkua, salaattia, voita, jauhelihaa jne jne.
Välillä pidin myös herkkupäiviä.

Pikku hiljaa aloin katsomaan itseäni peilistä uusin silmin. Voin paremmin. Olin energisempi ja (vielä) iloisempi. Ja siluetti miellytti enemmän.
Samoihin aikoihin aloin kirjottamaan blogia. (josta on muuten kohta tasan kaksi vuotta)
Mua oikeesti hävetti laittaa tänne jotain kuvia mun mahasta ja löysästä pienestä pepusta. Mutta laitoin. Ajattelin, että mä haluan näyttää ihmisille, että tää on lähtökohta ja tästä meen eteenpäin. Sinnikkäästi. Hitaasti, mutta varmasti.

Ja mä menin. Nyt mä olen tässä ja olen oppinut hyväksymään mun vartalon.

Pitkä tie siis.
Itseltä ei kannata vaatia liian nopeita muutoksia, ei fyysisesti eikä henkisesti.
Oma kroppa muokkaantuu jokaisella eri tahtiin. Myös pää tulee mukana eri tahtiin. Joillain nopeammin, joillain hitaammin.

Se että saa terveen suhtautumisen omaan kroppaansa ei oo muuta kuin opettelun paikka. Pakottamalla se ei tapahdu, tai kenenkään toisen käskystä.
Oma vartalo pitää hyväksyä sellaisena kuin se on. Kirjoitinkin joku aika sitten siitä, että oma vartalo pitää ensin hyväksyä ennen kuin siihen voi alkaa tekemään mitään muutoksia.
Jos haluaa timmimmän vatsan tai pyöreämmän pepun, niin sekin on ihan ok. Ei se ole väärin.
Treenattu vartalo voi aina vähän paremmin kuin huonossa kunnossa oleva vartalo.

Paljon puhutaan nyt myöss bikini fitneksen terveellisyydestä ja päivitellään sen kaikkea kamaluutta nuorten tyttöjen silmissä. Mä en ihan allekirjoita noita kauhisteluita. Kaikissa urheilulajeissa on ääripäitä, niin tässäkin lajissa. Toki ulkonäkökeskeinen laji voi viedä helpommin radaltaan jonkun vähän herkemmän ihmisen. Kisojen jälkeen se oma keho ei enää miellytäkään kun rasvaprosentti on vähän suurempi kuin kisapäivänä.
Myös kovat kisadieetit on tiukkoja ihmiskeholle, mutta oikean valmennuksen alla nekin on ihan turvallisia. (mitään mistään enempää tietämättä)

Oikeastaan summa sumarum; oma keho pitää opetella hyväksymään. Myös pienine virheineen.
Ne just tekee jokaisesta persoonallisen ja toivoisinkin niin kovasti, ettei kaikki haluaisi sopia samaan muottiin.
Itse ajattelen nykyään, että mitä sitten jos kaikissa kuvissa ei piirry kauniisti vatsalihasten ääriviivat? Että oikeesti mitä sitten? Miksi mun keho olisi kaunis vasta sitten tai vain silloin?
Mä oon sitä mieltä, että se on kaunis nyt. Vaikka välillä maha vähän pämpöttää jos on tullu syötyä jätskiä. 😉 Niin silti. Se on mun keho. Mun oma vartalo. Mulla on niitä vain yks ja mä haluan kohdella sitä hyvin ja tykätä siitä.

Me vietettiin mökillä yksi yö Tuukan kanssa ja oli ihana irtautua vähäksi aikaa tästä kaupunkimeiningistä. 🙂
Tuukka juoksi eilen Helsinki Half Marathonin ja sen jälkeen kaarrettiin kohti mökkiä.
Mä kävin kannustamassa äidin kanssa Tuukka ja käytiin myös Lorna Janen ystävämyynnissä. 🙂
Niin ja kävinhän mä tekemässä pirun hyvän treeninkin aamulla. Hihi!
Tässä vähän koostetta eri temppuhommista mitä taas väänsin. Kylläpä oli taas hartiat ja selkä kipeenä..

Sitten käytiin uimahommissa ”koko perheen voimin”. 🙂 Olipa ihanaa uiskennella järvessä ja saunoa. Ja siis kertakaikkiaan, mä lämmitin saunan!! 😀 Uskokaa tai älkää!

Jos joku tulee tänään tai huomenna, tai ihan koska vaan tässä tulevaisuudessa sanomaan teille, että vitsit kun näytät hyvältä, tai ihana paita sulla, tai onpas sulla komee hauis. tms.tms.
Niin hymyilkää takaisin ja sanokaa kiitos. Ihan leuka pystyssä vaan. Tee ootte ihan itte sen hauiksen kasvattanu ja ne paidat ostanu. Jos oot karistanut kiloja, ole ylpeä tuloksesta ja nauti omasta vartalostasi.
Hyväksy oma kroppa ja rakasta sitä!

Niin mäkin teen!
pus <3

Ja nyt mä lähen tanssitreeneihin! Soon moro!
puspus 😉