Onko naivia ajatella, että haluaa elää tehden vain mukavia asioita?

Varsinkin silloin jos elämän aikana on tapahtunut isoja menetyksiä ja asioita, joista ei toivu ihan vaan päivässä. Onko silloin ihan ok ajatella, että mä elän täällä vain kerran, mä haluan tehdä vain asioita mistä nautin? Mun mielestä se on ok.

Mä olen pikkuhiljaa oppinut luopumaan niistä asioista mitkä tekee surulliseksi. En mene enää paikkoihin missä en viihdy tai minne lähteminen ahdistaa. Yritän suunnitella kalenterini niin, että mulla on työn lisäksi aikaa itselleni, perheelleni ja ystävilleni. En ota kalenteriin enää niitä asioita mitä en halua tehdä. Luovuin säännöllisestä kk-palkkaisesta työssäkäynnistä, koska halusin alkaa tekemään työtä mistä oikeasti tykkään ja minne on joka päivä ihana lähteä.
Tietysti on hommia, mitkä ei ole ihan niitä ”toppen”-juttuja. Mutta jos pääsääntöisesti niin työ- kuin vapaa-aikanakin pystyisi tekemään asioita mistä nauttii ja mistä tulee hyvä mieli, niin eikö se olisi ihanaa? Eikö se olisi hyvää elämänlaatua?

Mä oon lähiaikoina kirjoitellut tosi paljon kaikkia näitä mun mietteitäni.
On ollut laihduttamisesta, alkoholista, itseensä tyytyväisyydestä, itsensä hyväksymisestä jne..
Tää on kyllä niin jatkumoa näille kaikille asioille.

Mä oon myös miettinyt lähiaikoina enemmän ja enemmän sitä, että pitäisköhän mun kouluttautua ”lifecoachiksi”. Mulle on nyt ihan viimeisen kuukauden sisällä tultu sanomaan eri tahoilta, että mä olisin hyvä siinä hommassa.
Mua on aina kiinnostanut ihmisen mieli. Ja sen voima. Ajatuksen voima. Miten valtava voima on pelkällä ajatuksella ja sitä kautta asioihin suhtautumisella.
Asiakkaitteni kanssa nyt jo ilman lifecoach-titteliä pyrin keskustelemaan paljon, kysymään miten asiakas voi, mitkä on fiilikset, missä motivaatio kulkee. Haluan aina painottaa sitä, että myös näissä elämäntapamuutoksissa isoin voima on pään sisällä. On uskottava itseensä. Kyllä ne treenit sujuu aina, mutta mitä jos usko itseensä ja tekemisiinsä katoaa? Tai yhtäkkiä ei enää muistakaan, että miksi hitossa alun alkujaan palkkasikaan pt:n?
Ennen kuin asiakas ehtii alkaa pohtimaan näitä asioita, mä yritän ottaa kiinni. Huomaan helposti jos asiakkaan motivaatio lähtee laskemaan.

Se, että tekee asioita mistä itse nauttii ja mistä tulee hyvälle mielelle pätee mun mielestä myös näihin elämäntapamuutoksiin.
Jos joskus asiakas alkuhaastattelussa vastaa mulle kysymykseen ”miksi sä halusit lähteä pt:n kanssa hommiin”, että no kun mun mies vähän huomautteli mulle mun kiloista. Niin silloin mä vihellän pelin poikki heti. Yksikään ihminen ei voi onnistua elämäntapamuutoksessa jos se halu sen tekemiseen ei lähde itsestä.
Silloin jos sellaista halua ei ole, niin voikin miettiä, että onko edes mitään syytä muuttaa tämänhetkisiä elämäntapojaan? Ehkä ne onkin jo ihan kunnossa. Ainakin fiftysixty. Tai jopa vähän enemmän. Sen verran, että on itse tyytyväinen.

Mä uskon, että elämänlaatu paranee jos tekee pääosin niitä asioita joista tykkää. Silloin pienet ja vähän isommatkin karikot on helpompi ylittää. Kun pohja on kunnossa.
Toki välillä ne karikot voi olla niin isoja, että tarvitaan muiden tukea tai joskus jopa ammattilaisen. Mutta jos muutenkin elämä olisi pelkkää piikkipuskassa tarpomista, niin vastoinkäymiset tuntuisivat varmasti vielä kamalammilta. En tiedä. En mene vannomaan tai yleistämään.

Onko teistä siellä lukijoissa kukaan lifecoach? Tai käynyt sellaisen pakeilla?
Onko omassa elämässä asioita mitä saatte tehdä, mitkä tekee teidät onnelliseksi?
Toivon, ettei kukaan kirjoita tähän, että ”niin no vähän vaikeeta se on olla koko ajan onnellinen, kun lapsi itkee ja kakkaa on vaipoissa ja koti on sotkuinen ja kauheesti töitäkin tekemättä”.
Olkaa onnellisia, että teillä on niitä itkeviä ja paskovia lapsia – kaikki eivät voi saada lapsia.
Olkaa onnellisia, että teillä on se sotkuinen koti – kaikilla ei ole kotia ollenkaan.
Olkaa onnellisia, että on niitä tekemättömiä töitä – kaikilla ei ole töitä.

Mulla on tällä hetkellä elämässäni pari sellaista asiaa, jotka meinaa painaa mun pään niin alas, että sitä on vaikeeta nostaa. Harmitus on suuri ja tekis mieli vaan nukkua. Ei nähdä ketään.

Silti mä en vaan nuku ja kyllä yritän nähdä kavereita. Pakotan itteni miettimään muita ja iloisempia asioita.
Huomaan myös, että vaikka mulla olis nyt syytä käpertyä hetkeksi vaan itsesäälin pariin ja tirauttaa kyynel tai pari, niin mä rupeenkin miettimään miten muut jaksaa. Huolehtimaan, että miten mun veli jakselee, onko äidillä hyvä olla, onko mun mieheni onnellinen ja entäs mun parhaat ystävät, pitäisikö niiltä kysellä nyt just tähän väliin vähän niiden huolia. Että ei ainakaan tarttis miettiä niitä omia huolen aiheuttajia.

Eilen meillä oli sovittu FitFashion-kollegoiden kanssa brunssi. Ihana Marissa kutsui meidät hänen työpaikalleen brunssille alunperin. Mutta hän tulikin valitettavasti kipeäksi. Päätettiin silti muiden paikallepääsevien kanssa yrittää saada vielä jostain pöytää. Ja saatiinkin.
Aamulla mä mietin, että mä perun osallistumiseni. En jaksa nähdä ketään. En tuttuja enkä tuntemattomia. Että mä jään vaan kotiin ja oon surullinen.
Mutta sitten kuitenkin päätin, että lähden. Saan muuta ajateltavaa ja nään ihania ihmisiä, myös muutamia joita en ollut aiemmin tavannut ”irl”.

Saatiin ihmeen kaupalla varattua pöytä Arabianrannan Dylanista. Dylanin sunnuntaibrunssi on tosi suosittu, joten oltiin onnenpekkoja että saatiin vielä niin lyhyellä varoitusajalla pöytä.
Pöydät notkuivat taas tosi hyviä herkkuja ja mä odotin heti alusta asti tota jälkkäripöytää eniten. 😉 Ensin kuitenkin pääruokaa.

Oli ihan hirmu hauskaa höpötellä tyttöjen kanssa! Omat murheet todellakin unohtuivat. Nauru kaikui ja oli kivaa kuulla kaikkia kokemuksia niin bloggaamisesta kuin salitreenistä kuin selfien ottamisesta! 😉 😀
Kun sitten oikein kunnolla oltiin päästy vauhtiin jutustelussa, niin brunssi päättyikin ja lähdettiin vielä ottamaan parit ryhmäkuvat läheiseen puistoon.

Hauskaa oli! Toivottavasti pian saadaan taas porukkaa kasaan ja ehkäpä seuraavalla kerralla meitä on vielä isompi rivi koossa. 😉

Me käytiin lauantaina Tuukan kanssa kiertelemässä vähän ympäri Helsinkiä, hakemassa parista paikasta meidän luomutuote-varaukset. Kananmunia Mayors Gymiltä ja jauhelihaa, leipää ja tuorepastaa Tuoretorilta.
Mietittiinkin, että kuinka ekologisia me nyt sitten ollaan kun ajetaan autolla ympäri Helsinkiä hakemassa luomutuotteita.. 😉

Tehtiin lauantaina ihan perus jauhelihakastiketta tuosta luomu jauhelihasta. On se jännä miten erilainen koostumus siinä on. Oli hyvää!!
Ja illalla keitettiin parit luomukananmunatkin.
Niidenkin koostumus on ihan erilainen kuin ”normimunien”. Jotenkin täyteläisempiä ja maistuvampia.

Eilen iltapäivällä tein meille sitten lasagnen siitä tuorepastasta ja lopusta jauhelihasta.
Pistän reseptin tähän, niin voin sitten itsekin täältä hakea määrät kun seuraavan kerran teen tätä uudestaan. Tuli nimittäin aivan sika hyvää. Tuukkakin sanoi, että jopa parempaa kuin Italiassa syöty lasagne. 😉

Ainekset:
– 500 g jauhelihaa (luomu)
– 2 sipulia
– 3 valkosipulin kynttä
– 2 tomaattia
– 2 rkl tomaattipyre
– 3 rkl tomaattipastakastike

Juustokastike:
– 5 rkl juokseva Oivariini
– 1 dl vehnäjauho
– 8 dl rasvaton maito
– 2/3 juustoraastepussista
– mausteet (mustapippuri, merisuola, soija)

Ainekset laitoin vuokaan niin, että ensimmäinen pohjakerros ei ollutkaan pastalevy, vaan juustoraastekerros. 🙂 Sitten päälle pastalevyjä, jauhelihamössä ja juustokastiketta niin monta kerrosta kun aineksia riitti.

Uunissa lasagne kypsyi n.30min 200-asteessa. Kun oli noita tuorepastalevyjä, niin ei ollut niin pitkäkestoinen valmistus kuin tavallisessa lasagnessa. Samperi kun oli hyvää!!

Mukavaa viikkoa kaikille!
Mä yritän ajatella, että kaikella on tarkoituksensa. (vaikkei just nyt siltä tunnu) Kaikki nämä pettymykset vahvistaa. (vaikka nyt tuntuu, että miks mun pitää oppia niin moni asia pettymysten kautta, enkö mä oo jo ihan tarpeeks vahva) Joillekin ihmisille asiat tapahtuu helposti ja moni asia tulee tarjottimella. Tällöin ei osaa edes ajatella miltä se tuntuu, kun joutuukin (taas kerran) pettymään.
Mulle on tällä hetkellä ihan v*tun sama sataako tuolla lunta vai paistaako aurinko. Ne on pieniä asioita. Ei ne vaikuta mihinkään, oikeasti.
Mä toivon vaan, että mulle tapahtuis lähiaikoina jotain positiivista. Ettei tarttis taas ajatella, että no kaikesta oppii ja tällekin oli varmasti tarkoituksena.