..on venyttely.

Mä oon ihan armottoman laiska venyttelemään.
Tiedän kuinka se auttaisi kehoa voimaan paremmin ja palautumaan treeneistä. Mutta silti, se jää liian usein pois. Liian usein ajattelen, että en mä nyt jaksa venytellä – teen sen sitten vaikka kotona illalla. jepjep..
Kun juttelen asiakkaitteni kanssa, tiedän heidän olevan yhtä laiskoja venyttelemään. Se taitaa olla yleinen oire. Ja tottahan toki minä asiakkaitani läksytän huonosta venyttelystä ja kehoitan siinä parantamaan.

Mutta välillä suutarin lapsella ei oo niitä kenkiä.. tai miten se nyt menikään. Ehkäpä suutarilla itsellään tässä tilanteessa.

Kävin tänään aamusta aerial yogassa, se oli yin-tunti – paljon venymistä siis. Ai että sentään. Teki hyvää, mutta teki myös pahaa. Joissain asennoissa missä muu porukka tunnilla oli ”levossa”, mä kiemurtelin tuskissani kun sattui niin paljon.
Ehkä pitäisi tehdä sitä siis useammin.. Koskakohan mä opin. Tai millä houkuttimella?!

Tiedättekö kun motivaatio ei jonkun asian suhteen ole korkealla, niin sitten se ei ole. On löydettävä joku syy millä saada se motivaatio nousemaan. Mutta jos tuntuu hyvältä näin, eikä mun venyttelyn vähyys vaikuta treenien laatuun, niin mikä olis motivaattori? Kertokaa te mulle! 😉

Joka tapauksessa päätin nyt ympätä edes kerran viikkoon jonkun ohjatun venyttelytunnin, koska en jaksa venytellä yksin. 😀 Tuleepahan sitten edes kerta viikkoon tehtyä sekin asia kunnolla.

***
Onko siellä lukijoissa muitakin laiskoja venyttelijöitä?
Tai toisaalta, jos joku on super venyttelijä –
kerro meille kaikille vinkkisi!!
Mikä motivoi venyttelemään?

xoxoxo
Monna

Toivepostaus!

Multa kysytään usein, että miten saan treenimotivaation ylläpidettyä tai miten treenaamisesta ja terveellisestä ruuasta on tullut mulle osa arkea. Viime viikolla kyselin blogin facebook-sivulla toivepostaus-aiheita. Siellä eräs teistä lukijoistani esitti toiveen, että kertoisin miten sain treenin ja ruuan sovitettua arkeeni, miten siitä tuli tapa.

No nyt kerron. 🙂

Kolme vuotta sitten, en osannut aavistaa joskus vielä kirjoittavani suhteellisen suosittua treeniblogia ja näyttäväni erilaisia jumppaliikkeitä lehden sivuilla.
Vuoden 2012 alussa kun aloitin taas treenaamaan vähän säännöllisemmin, olin ihan täynnä tarmoa.
Olin juuri aloittanut pt-koulun ja perustanut blogin. Että nyt piru vie lähtee. Ja lähtikin.

Se, että treeni on tänä päivänä osa arkea ja mä oikeasti rakastan mennä salille tai tanssitunnille. Tai tekemään kehonpainotreenejä ja temppuilemaan pää alaspäin Märskyn hot-alueelle – se on työn ja tuskan takana. Ihan rehellisesti.

Kyllä mä alussa olin innoissani ja jaksoin hutkia ja potkia itseäni eteenpäin. Mulla oli myös rinnalla muutamia hyviä ystäviä joiden kanssa treenattiin yhdessä ja mentiin yhdessä kohti terveellisempää tulevaisuutta. Myös tietysti mun mieheni oli tässä mukana ja tukena.
Nää seikat auttoi tosi paljon. Jos kotona olis ollut sellainen kumppani, joka olis vähät välittänyt mun tavoitteistani parempaan elämänlaatuun, olis retkahduksia tapahtunut enemmän ja sille polulle olis ollut helpompi jäädä. Jos kukaan mun ystävä ei olis lähtenyt mun kanssa salille tai ottanut ennen ja jälkeen -vertailukuvia, olis motivaatio voinut loppua aiemmin.

Siispä sanon ensimmäiseksi syyksi tämän kaiken onnistumiselle samanhenkisen seuran ja tukea antavan perheen.
Jos olet muuttamassa elämäntapojasi terveempään suuntaan – hankkiudu seuraan, joka haluaa samaa.

Paljon hikea, paljon lihaskipua, paljon hikeä ja paljon lihaskipua.
Sitä tää on ollut. Aluksi se oli siistiä, sitten se ei meinannut napata yhtään. Mutta periksiantamattomuudella ja halulla onnistua muuttumaan oli niin valtava, että se kantoi yli. Lisää hikeä ja lihaskipua ja sitten siitä alkoi tykätä.

Nykyään mä oikeasti rakastan sitä tunnetta kun kroppa on väsynyt treenin jälkeen. Hiki valuu ja lihaksissa tuntuu siltä ettei ne ois voineet antaa enää enempää. Mä oon oppinut tykkäämään myös haasteista. Mun mielestä on ihana yrittää jotain liikettä tai lajia, jota en osaa. Katon esim. instagramista jotain makeita kehonpainotreeniliikkeitä ja yritän perästä. Vaikka se näyttäisi vaikealta, haluan yrittää. Kun onnistun, innostun. Kun epäonnistun, otan seuraavan liikkeen.

Enää ei oo viikkoa jolloin en treenaisi, ellen pidä kevyttä viikkoa välillä. Joskus tämän muutoksen alussa mietin, että miten muka joku voi rakastaa treenaamista. Miten joku voi muka olla ihan huonona jos ei pääse treenaamaan. Nyt ymmärrän. Se mahtava fiilis minkä treeni tuo mukanaan on niin mahtava, että siihen jää koukkuun.
Muistan joskus lukeneeni jostain, että urheilu on monille ”vain uusi riippuvuus”. Ennen on oltu riippuvaisia kossukolasta ja röökistä – nyt hiestä ja lihaskivusta. 😉 Mutta olkoon niin. Mielummin mä olen niistä riippuvainen.

Vaikka totta puhuakseni, mä rakastan myös löhöilyä. Mun mielestä on ihana maata sohvalla peiton alla ja syödä jotain hyvää ruokaa ja kattoa telkkaria. Ja silloin tällöin napostella vähän irtokarkkeja. 😉

Koska ajattelen monissa asioissa, että keskitie on paras tie ja kaikista ääripäistä on helpoin horjahtaa – ajattelen sitä myös ruokavalion kanssa.
Mulla ei oo koskaan ollut mitään ihmedieettiä, vaan aina oon syönyt tavallista ruokaa. Tarpeeksi usein, tarpeeksi paljon ja tarpeeksi monipuolista. Ja välillä jos mieli tekee suklaata, oon sitäkin syönyt. Tai niitä mun rakastamia irtokarkkeja. 😉

Mä sanoisin, että toinen syy miksi tämä on onnistunut on periksiantamattomuuteni ja kolmas syy on se keskitie.
Koska silloin kun tavoitellaan jotain pysyvää muutosta on ne ihmedieetit ja nopeat muutokset harhaa. Niillä voi jaksaa kituutella kuukauden tai jopa pari, kilot saattaa tippua nopeammin – mutta entäs kun palaa normaaliin ruokaan? Vähintään puolet kiloista tulee takaisin.
Pitäis muistaa ajatella, että jos ei oo mitään kisadieettiä tai ns. ”oikeeta syytä” syödä jotenkin erittäin poikkeavasti – se ei tuu kestämään.
Samoin treenaamisen kanssa, jos oikeasti haluaa pysyvän elämäntapamuutoksen pitää miettiä, että tyyli on sellainen jota jaksaa sitten ylläpitää koko elämän. 🙂

Ei kukaan jaksa punnita ruokia tai syödä kaalikeittoa koko ikäänsä. Ei kukaan jaksa treenata 12 kertaa viikossa loputtomiin.
Aina ja varsinkin alussa voi ottaa spurtteja ja pyrähdyksiä, kiihdyttääksen sillä muutosta. Mutta taustalla pitäis olla sellanen ruokavalio ja treenipohja, että sitä on helppo ylläpitää. Sellainen josta on helppo tehdä tapa. 🙂

Mutta pitää muistaa, että se mikä toimii jollekin ei toimi kaikille. Mulle tämä toimii. Joku toinen taas tarvii sitä ehdottomuutta ja tiukkoja ja rajoja. Silti sanoisin, että niin ei pysty elämään loputtomiin. Monia juttuja voi toki ja haluaakin jättää elämästään pois, joillekin se voi olla sokeri joillekin alkoholi. Se jää pois, koska se tuntuu hyvältä niin. Elämänlaatu ja oma vointi on parempi.

Mulle sopii se, että mä en tee itselleni mitään lopullisia kieltoja tyyliin: ei enää ikinä alkoholia, ei enää ikinä karkkia, pelkkää treeniä ja superfoodeja. Mä mielummin kuuntelen itseäni kun oon sen kerta oppinut. Jos tuntuu hyvältä kerran viikossa syödä vähän karkkia, sen teen. Jos joskus kerran kolmessa kuukaudessa on joku tilaisuus missä tekee mieli ottaa vähän skumppaa ja napanderia, sen teen.
Mutta oon oppinut olemaan myös ilman, koska se tekee mulle hyvää. Mä tiedän ettei mulle tuu hyvä olo jos syön päivittäin karkkia tai juon alkoholia joka viikonloppu. Voin silloin huonosti, niin henkisesti kun fyysisestikin.

Motivaatio mulla säillyy samoista syistä. Tiedän voivani nyt hyvin ja myös näyttäväni hyvältä. En halua takaisin siihen kroppaan ja pääkoppaan, minkä kanssa taistelin joka päivä mitä laittaa päälle ja mitä syödä ja mahaan sattui ja olo oli väsynyt ja en pitänyt itsestäni. Oon niin tyytyväinen ja iloinen nyt, mulla on henkisesti kevyt olla ja se on parasta.

***
Miten siitä tuli tapa?
Pistäen hanttiin silloin kun tekee mieli lopettaa.
Etsimällä ne omat treenimuodot, joita lähtee tekemään innosta soikeana.
Kuuntelemalla omaa kroppaa ja pääkoppaa.
Etsimällä virikkeitä ympäriltä.
Kulkemalla keskitietä.