Miten siitä tuli tapa?
21
Toivepostaus!
Multa kysytään usein, että miten saan treenimotivaation ylläpidettyä tai miten treenaamisesta ja terveellisestä ruuasta on tullut mulle osa arkea. Viime viikolla kyselin blogin facebook-sivulla toivepostaus-aiheita. Siellä eräs teistä lukijoistani esitti toiveen, että kertoisin miten sain treenin ja ruuan sovitettua arkeeni, miten siitä tuli tapa.
No nyt kerron. 🙂
Kolme vuotta sitten, en osannut aavistaa joskus vielä kirjoittavani suhteellisen suosittua treeniblogia ja näyttäväni erilaisia jumppaliikkeitä lehden sivuilla.
Vuoden 2012 alussa kun aloitin taas treenaamaan vähän säännöllisemmin, olin ihan täynnä tarmoa.
Olin juuri aloittanut pt-koulun ja perustanut blogin. Että nyt piru vie lähtee. Ja lähtikin.
Se, että treeni on tänä päivänä osa arkea ja mä oikeasti rakastan mennä salille tai tanssitunnille. Tai tekemään kehonpainotreenejä ja temppuilemaan pää alaspäin Märskyn hot-alueelle – se on työn ja tuskan takana. Ihan rehellisesti.
Kyllä mä alussa olin innoissani ja jaksoin hutkia ja potkia itseäni eteenpäin. Mulla oli myös rinnalla muutamia hyviä ystäviä joiden kanssa treenattiin yhdessä ja mentiin yhdessä kohti terveellisempää tulevaisuutta. Myös tietysti mun mieheni oli tässä mukana ja tukena.
Nää seikat auttoi tosi paljon. Jos kotona olis ollut sellainen kumppani, joka olis vähät välittänyt mun tavoitteistani parempaan elämänlaatuun, olis retkahduksia tapahtunut enemmän ja sille polulle olis ollut helpompi jäädä. Jos kukaan mun ystävä ei olis lähtenyt mun kanssa salille tai ottanut ennen ja jälkeen -vertailukuvia, olis motivaatio voinut loppua aiemmin.
Siispä sanon ensimmäiseksi syyksi tämän kaiken onnistumiselle samanhenkisen seuran ja tukea antavan perheen.
Jos olet muuttamassa elämäntapojasi terveempään suuntaan – hankkiudu seuraan, joka haluaa samaa.
Paljon hikea, paljon lihaskipua, paljon hikeä ja paljon lihaskipua.
Sitä tää on ollut. Aluksi se oli siistiä, sitten se ei meinannut napata yhtään. Mutta periksiantamattomuudella ja halulla onnistua muuttumaan oli niin valtava, että se kantoi yli. Lisää hikeä ja lihaskipua ja sitten siitä alkoi tykätä.
Nykyään mä oikeasti rakastan sitä tunnetta kun kroppa on väsynyt treenin jälkeen. Hiki valuu ja lihaksissa tuntuu siltä ettei ne ois voineet antaa enää enempää. Mä oon oppinut tykkäämään myös haasteista. Mun mielestä on ihana yrittää jotain liikettä tai lajia, jota en osaa. Katon esim. instagramista jotain makeita kehonpainotreeniliikkeitä ja yritän perästä. Vaikka se näyttäisi vaikealta, haluan yrittää. Kun onnistun, innostun. Kun epäonnistun, otan seuraavan liikkeen.
Enää ei oo viikkoa jolloin en treenaisi, ellen pidä kevyttä viikkoa välillä. Joskus tämän muutoksen alussa mietin, että miten muka joku voi rakastaa treenaamista. Miten joku voi muka olla ihan huonona jos ei pääse treenaamaan. Nyt ymmärrän. Se mahtava fiilis minkä treeni tuo mukanaan on niin mahtava, että siihen jää koukkuun.
Muistan joskus lukeneeni jostain, että urheilu on monille ”vain uusi riippuvuus”. Ennen on oltu riippuvaisia kossukolasta ja röökistä – nyt hiestä ja lihaskivusta. 😉 Mutta olkoon niin. Mielummin mä olen niistä riippuvainen.
Vaikka totta puhuakseni, mä rakastan myös löhöilyä. Mun mielestä on ihana maata sohvalla peiton alla ja syödä jotain hyvää ruokaa ja kattoa telkkaria. Ja silloin tällöin napostella vähän irtokarkkeja. 😉
Koska ajattelen monissa asioissa, että keskitie on paras tie ja kaikista ääripäistä on helpoin horjahtaa – ajattelen sitä myös ruokavalion kanssa.
Mulla ei oo koskaan ollut mitään ihmedieettiä, vaan aina oon syönyt tavallista ruokaa. Tarpeeksi usein, tarpeeksi paljon ja tarpeeksi monipuolista. Ja välillä jos mieli tekee suklaata, oon sitäkin syönyt. Tai niitä mun rakastamia irtokarkkeja. 😉
Mä sanoisin, että toinen syy miksi tämä on onnistunut on periksiantamattomuuteni ja kolmas syy on se keskitie.
Koska silloin kun tavoitellaan jotain pysyvää muutosta on ne ihmedieetit ja nopeat muutokset harhaa. Niillä voi jaksaa kituutella kuukauden tai jopa pari, kilot saattaa tippua nopeammin – mutta entäs kun palaa normaaliin ruokaan? Vähintään puolet kiloista tulee takaisin.
Pitäis muistaa ajatella, että jos ei oo mitään kisadieettiä tai ns. ”oikeeta syytä” syödä jotenkin erittäin poikkeavasti – se ei tuu kestämään.
Samoin treenaamisen kanssa, jos oikeasti haluaa pysyvän elämäntapamuutoksen pitää miettiä, että tyyli on sellainen jota jaksaa sitten ylläpitää koko elämän. 🙂
Ei kukaan jaksa punnita ruokia tai syödä kaalikeittoa koko ikäänsä. Ei kukaan jaksa treenata 12 kertaa viikossa loputtomiin.
Aina ja varsinkin alussa voi ottaa spurtteja ja pyrähdyksiä, kiihdyttääksen sillä muutosta. Mutta taustalla pitäis olla sellanen ruokavalio ja treenipohja, että sitä on helppo ylläpitää. Sellainen josta on helppo tehdä tapa. 🙂
Mutta pitää muistaa, että se mikä toimii jollekin ei toimi kaikille. Mulle tämä toimii. Joku toinen taas tarvii sitä ehdottomuutta ja tiukkoja ja rajoja. Silti sanoisin, että niin ei pysty elämään loputtomiin. Monia juttuja voi toki ja haluaakin jättää elämästään pois, joillekin se voi olla sokeri joillekin alkoholi. Se jää pois, koska se tuntuu hyvältä niin. Elämänlaatu ja oma vointi on parempi.
Mulle sopii se, että mä en tee itselleni mitään lopullisia kieltoja tyyliin: ei enää ikinä alkoholia, ei enää ikinä karkkia, pelkkää treeniä ja superfoodeja. Mä mielummin kuuntelen itseäni kun oon sen kerta oppinut. Jos tuntuu hyvältä kerran viikossa syödä vähän karkkia, sen teen. Jos joskus kerran kolmessa kuukaudessa on joku tilaisuus missä tekee mieli ottaa vähän skumppaa ja napanderia, sen teen.
Mutta oon oppinut olemaan myös ilman, koska se tekee mulle hyvää. Mä tiedän ettei mulle tuu hyvä olo jos syön päivittäin karkkia tai juon alkoholia joka viikonloppu. Voin silloin huonosti, niin henkisesti kun fyysisestikin.
Motivaatio mulla säillyy samoista syistä. Tiedän voivani nyt hyvin ja myös näyttäväni hyvältä. En halua takaisin siihen kroppaan ja pääkoppaan, minkä kanssa taistelin joka päivä mitä laittaa päälle ja mitä syödä ja mahaan sattui ja olo oli väsynyt ja en pitänyt itsestäni. Oon niin tyytyväinen ja iloinen nyt, mulla on henkisesti kevyt olla ja se on parasta.
***
Miten siitä tuli tapa?
Pistäen hanttiin silloin kun tekee mieli lopettaa.
Etsimällä ne omat treenimuodot, joita lähtee tekemään innosta soikeana.
Kuuntelemalla omaa kroppaa ja pääkoppaa.
Etsimällä virikkeitä ympäriltä.
Kulkemalla keskitietä.
21 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Voin niiiiin samaistua noihin siun fiiliksiin! 🙂
Ei sitä ennen ois tajunnu, miten hyvä olo liikunnasta ja oikeesta ruokavaliosta tulee.
Tosin miun lähipiirissä ei ole oikeastaan ketään, joka tätä hommaa tajuis. Kaikki on vähän sellasia ”syön mitä tekee mieli/mitä sattuu” ja liikuntakii on…noh…sitä ei juurikaan ole..
Mut kovasti oon taistellu ja eteenpäin mennää! Onneks sie oot niin huikeen energinen ja oot jakanu sitä myös tänne blogiin, niin sekin piristää (etenkii tän juuri alkaneen flunssan keskellä..)
http://sanzureenaa.blogspot.com/
Niinpä! 🙂 Mutta ihanaa kun nyt voi samaistua niihin fiiliksiin.
Ja onneksi on treeniblogeja, niin voi niistä hakea sitten sitä motivaatiota ja ”vertaistukea”.
…paitsi yks miun ystävä on miun kautta löytäny terveellisen ruuan ja liikunnan ilon, mutta se rontti asuu kauempana nii voijaa jakaa näit juttuja pääosin facebookissa 😀
Mut on sekin erittäin hyvä tapa! 🙂
Mahtavaa tekstiä jälleen kerran! 🙂 Itellä liikunta on ollu aina osana arkea, ihan pienestä pitäen, joten en oo joutunu näkemään kovinkaan paljon vaivaa treenimotivaation säilyttämisessä. Treenaaminen on <3. Ainoo este tässä mun elämäntavassa on se, etten osaa syödä kohtuudella herkkuja vaan tosi monesti vedän överit. Ilman pystyn elämään tosi hyvin ja se tuo mulle hyvää oloa. Kuitenki kaipaan ihan oikeita herkkujakin silloin tällöin, joten lauantaina päätin (taas yhden läskeilypäivän jälkeen) pitää herkkupäivän kerran kuussa. Silloinki pyrin kohtuuteen, mutta ei kuitenkaan oo niin vakavaa jos lähteeki vähän lapasesta, kun kyse on yks päivä kuukaudesta.
Kiitos ihanasta blogista!
Kiitos Anita! 🙂
Kerran kuussa pidettävä herkkupäivä on tosi maltillista ja ”suositeltavakin” tapa. Mielummin kerta kuussa järjen kanssa kun joka päivä vähän tai sitten pari kertaa viikossa överit.. 🙁
Hyvä postaus! Tälläsiä on kiva lukea. Toivottavasti tälläsiä postauksia on mukava kirjoittaa, toivoisin tälläsiä jatkossakin… Näistä tulee hyvä fiilis, kun tajuaa että Monnakin on vain tavallinen ihminen ja kamppailee samojen asioiden kanssa kun me muutkin. Jos lukee aina vaan postauksia superfoodeista, reeneistä ja täydellisestä elämästä, niin tulee aika helposti itelle tosi huono olo. Alkaa syyllistään itteensä siitä miks ite sortuu tai ei aina jaksa reenata, kun blogi maailmassa kaikki jaksaa ja ei sorru. Faktat kehiin! Se on parasta! Tulee kaikille hyvä mieli :))) oot kyllä huisi nainen! Hyvä esikuva!
Kiitos Lillamyy! 🙂 Joo, on tällaisia kiva myös kirjoittaa!
Mä todella olen ihan yhtä tavallinen ihminen kuin kuka tahansa muukin.
Ja faktat pöytään! Se on paras tapa, rehellisyys ennen kaikkea.
Minulla siitä tuli tapa kun tajusin, että päänsäryt ja niskajumit oikeasti vähenevät urheilun myötä. Alkuun minäkin jouduin pakottamaan itseni salille ja lenkille, liikunnasta nauttiminen tuli kuvioihin vasta paljon myöhemmin. Nyt varsinkin lenkkeily tuntuu jo tosi ihanalta ja rentouttavalta, mutta kyllä se sohva yhä edelleen meinaa aika usein houkutella puoleensa… onneksi on aivot, jotka kertovat kumpi vaihtoehto milloinkin on parempi 😀
Loistava konkreettinen osoitus siitä miten hyvää liikunta voi tehdä. 🙂
Joskus vuosia sitten kun joku puhui siitä, että oikeasti nauttii treenaamisesta, mä mietin että sen on pakko esittää tai huijata itseään tai sitten mä oon vaan totaalisen tyhmä ja laiska. Mutta sitten siskon puolipakottamana aloin käymään kuntosalilla ja jossain vaiheessa mä vaan tajusin, että treenihän oli kuin olikin KIVAA. Ei ollut ainoastaan hyvä olo sen jälkeen vaan sen aikana. Yhtäkkiä mä halusin salille. Ja sama homma kävi juoksun kanssa. Ja spinningin. Jossain vaiheessa ylipäänsä liikkumisen kanssa, mä aloin oikeasti nauttia juuri tuosta tunteesta mitä säkin Monna kuvasit. En itse ainakaan osaa tarkkaan sanoa mikä muutoksen aiheutti, ehkä kehittyminen, uskaltaminen, rajojen kokeilu, endorfiinit, omien lajien löytyminen… Ja nyt sitten mietin, että kuinkakohan moni luulee että esitän tai huijaan itseäni tai mikä vielä kamalampaa, pitää itseään huonona tai laiskana. Kun eihän se sitä tarkoita jos ei (vielä?) jaa samoja fiiliksiä. Mun ystäväpiiristä ei nimittäin juurikaan löydy ihmisiä, jotka jakaisi tän saman aidon liikunnan ilon :/ Ainoastaan yksi ja se asuu kaukana. Ehkä siksi mä aina seikkailenkin lukemassa erilaisia treeniblogeja niin saa ikään kuin jonkun kanssa jakaa tätä intoa 🙂 Kiitos kivasta blogista!
Haha! 😀 Mä mietin joskus ihan samaa!! Että ”toi vaan esittää” tai on jotenkin muuten vaan sekasin. 😀 😀
Ja sullekin sanon, että onneksi on treeniblogeja. 🙂 Niistä voi sitten hakea intoa ja jakaa sitä myös.
Pakko vielä lisätä, että vaikka sitä nykyään onkin ”niin sekaisin” että oikeasti nauttii tunteesta kun hiki virtaa ja lihakset huutaa hallelujaa, niin ei sekään sitä tarkoita, että aina sinne salille huvittaisi lähteä 😀 Välillä ei nappaa yhtään vaikka rankan duunipäivän jälkeen, mutta kun päättänyt että menee, niin sitten sitä vaan menee ja harvemmin katuu. Ja jos katuu, niin ajattelen että sitä fiilistä on hyvä kuunnella ja miettiä onko muistanut huolehtia riittävästä levosta tai ruoasta. Oon samaa mieltä sun kanssa myös tuosta keskitiestä, ehdottomuus voi joskus olla hyvä kropalle mutta ei yleensä mielelle 🙂
Olen samaa mieltä kanssasi, Monna! Meillä on juuri nyt alkuvuodesta huomattu käytännössä, miten puolison tuki on tärkeää. Mieheni oli hieman ”unohtunut” sohvaperunaksi. Kannustin ja vähän tuuppasinkin häntä liikkeelle. Nyt hän on upeasti saanut treenivireestä kiinni ja minäkin saan uutta virtaa hänen innostuksestaan
Ihana kuulla! 🙂 Ja loistavaa, että kannustat ja vähän ehkä hellästi tuuppasitkin! 😉
Niin hyvin sanottu!
Upee blogin pitäjä, ilman että on tavoitteena mennä johkii kisoihin. Ei meillä kaikilla ole se tavoitteena, jotka yrittää pitää ittsestään huolta.
Tuo maalaisjärjen käyttö, kannatan =) Kohtuudella kaikkea, ei kannata kieltää jokaista ruokaa/asiaa. Kuten lillamyy kirjoitti, tulee itselle huono olo jos blogin pitäjällä on liian täydellistä kaikki. Ei herkkuja, ei sortumisia, aina vaan kaikki luistaa hyvin ruoasta treeneihin.
Sulla on Monna huippu elämän asenne =) =) Aurinkoa päiviisi <3
Oi kiitos kovasti Juuli! <3
Joo, maalaisjärki on erittäin tärkeä asia oppia. Oon ehdottomasti sitä mieltä. 🙂
Aurinkoa myös sun päiviisi. <3
Voi luoja ku mullaki olis joskus se päivä, kun huomaisin, että oon saanu liikunnan elämäntavaksi. Mä en vaan osaa sitä..en sitte en millään ja tiedän paremmin ku hyvin, että se on justiin musta itestä kiinni eikä kenestäkään muusta. Jonain kauniina päivänä en enää tee noita luettelemiasi asioita (inhoa kroppaani, pode turvonnutta oloa, ole pahoinvoiva). Ei tarvis edes suurta muutosta tehdä kun sais vaan tossua toisen eteen. Oon niin LAISKA…ja hyvä kehittelemään tekosyitä. Plaah. Mutta kuule, kiitos kun kirjotit tuon tekstin ja todistit, ettei upeaan kroppaan ja hyvinvoivaan mieleen tarvita ihmedieettejä!
Haha! 😀 Tarpeeksi kauan kun sitä tekee, tulee siitäkin tapa.
Mutta todellakaan ihmedieettejä ei tarvita!! 🙂
Vau onpa söpö hikinen virnistys toi keskimmäinen kuva!! 😉
Millon teillä on taas mt trainingin inbodymittaus päivä? Semmonen olis tosi kiva saada uudestaan kun en silloin päässyt viimeksi. Vai voiko teille sinne tulla tekemään maksua vastaan ihan muuten vaa. En oikein tiedäkkään mistä muualta saisin mitattua ellei ole jonkun suuren kuntokeskuksen jäsen :/
Hihi. 🙂
InBody-mittauspäivä pidetään varmasti tuossa toukokuussa seuraavan kerran.
Jos haluaa mennä sitä ennen, niin yhteys vaan Crossfit Satamaan. 🙂 Laite on siellä.