Meinasin etten ottaisi tähän kantaa, mutta kyllä mun nyt kuitenkin on avattava sanainen arkkuni tälläkin kertaa. Moni on varmasti lukenut Essena O’Neillin tempauksesta somen suhteen. Jos joltain on jäänyt tämä välistä, voi sen lukea vaikkapa TÄSTÄ artikkelista. 

Tässä juttua siis omalta kantiltani. Kirjoitan taas ajatuksenvirtana ja tekstiä voi tulla pitkältikin. Istu alas ja lue ajatuksella. Tässä hetkessä. Ilman, että välissä käyt instagramissa tai facebookissa tai snapchatissa.

Hassua on se, että jo vajaa vuosi sitten kirjoitin tästä aiheesta postauksen. Tai ainakin hyvin läheltä tätä samaista asiaa. Silloin mua ärsytti, siitä ote tässä:

Tää kyseinen ärsytys ei liity mun bloggaamiseen. Tai ehkä vähän siihenkin..
Mutta ennenkaikkea se liittyy siihen, että mua ärysttää kun joistain blogeista mun mielestä paistaa läpi sellanen yrittäminen. Yritetään olla jotenkin tosi fiinejä ja parempia kuin muut. Mä selailin pitkästä aikaa jotain muita blogeja kuin näitä mun rakkaiden FF-kollegoiden blogeja, siis muista portaaleista ja bloggerista. Ja sit mä kiukustuin.

Kun mä vähän sitten hengitin ja mietin, että mitä mä nyt tässä oikein kiukuttelen niin tais löytyä taas syy ihan sieltä omasta pääkopasta.
Ja siis tän ärsytyksen pohjallahan on selkeesti se, että mä ite vähän taitaisin haluta olla parempi bloggaaja. Siis ihan rehellisesti. Mä haluaisin, että mun blogissa ois vaan sellasia super hienoja, kauniisti valotettuja ja sommiteltuja kuvia. Että mun aamiaisjugurttikuva olis kuin suoraan jostain aamiaisjugurttikirjasta ja että mun salitreenikuvat olis jokainen ihan pirun hieno ja kunnon järkkärillä otettu. Ja että mulla olis sellasia kauheen hienoja lauseita ja viisaita juttuja.

Mähän voisin alkaa tekee sellaisia. Mikäs siinä. Mutta äh. En mä jaksa. Mä jatkan tällä samalla tuulesta temmatulla tyylilläni. Hyvinhän tää on tähänkin asti menny.

Oon taas miettinyt, että pitäisiköhän munkin enemmän miettiä minkälaisia kuvia laitan esim. instagramiin, että pitäisikö niiden olla yhteensopivia keskenään jotta mun ig-feedini näyttäisi kauniilta ja sulavalta.
Mutta tiedättekö, en jaksa.
Välillä mun tekee mieli laittaa sinne mustavalkoisia kuvia ja välillä värillisiä. Välillä kuvia omasta pärstästä ja välillä koiran pärstästä. Joskus sumeita ja epätarkkoja salikuvia ja joskus siirtää järkkäriltä suoraan kaunis ja hyvin valoitettu kuva sinne. Ja joo, mun ig-feedini ei todellakaan ole mitenkään siisti. Mutta vaikka pieni osa musta haluaisi sen olevan siloiteltu ja tarkkaan harkittu, suuri osa musta haluaa sen olevan edelleen INSTAgram. Kuvia hetkestä, ei niin suunniteltua.

IG-feedini, kaukana sulavasta ja yhteensopivasta.

En osaa oikein esittää mitään muuta. En jaksa. En ehdi.
Elän hyvin paljon tunteella ja hetkessä. Olen spontaani ja ehkä jopa välillä vähän haavoittuvasti annan itsestäni ulos juuri kaiken sen mitä olen. Ja näin teen myös blogini ja instagramini kanssa.

Toki käsittelen kuviani minäkin. Varsinkin niitä blogiin laitettavia. Lisään valoa ja väriä. Mutta photoshoppia mulla ei ole, enkä sitä halua hankkia.

Onhan se oikeasti ihan todella hurjaa miten paljon ihmiset käyttävät aikaa yhden kuvan julkaisemiseen instagramissa. Ihan oikeasti! Miten siitä on tullut monille ihmisille yksi tärkeimmistä asioista, että onko instagram-feed täydellinen, onko jokainen kuva tarkoin harkittu ja keräähän se mahdollisimman monta tykkäystä?

Onko näistä kolmesta joku paras? Minkä niistä päädyin laittamaan IG:hen?

Se, että otetaan samasta tilanteesta monta kuvaa ja valitaan sitten niistä paras on varmasti monelle normaalia. Niin mullekin. Jokainen tietää muutaman hyvän kuvakulman, joista otettuna kuva onnistuu suurimmalla todennäköisyydellä.
Noista kolmesta kollaasin kuvasta valitsin oikeanpuolimmaisen julkaistavaksi. Kaksi muutakin oli ihan hyviä, mutta päädyin kolmanteen ja laitoin sen IG:hen. Näin siis jonkin verran vaivaa ja käytin muutaman minuutin aikaa kuvan valintaan. Mutta että olisin ladannut ensin kuvan koneelle, käsitellyt sitä jollain kuvanmuokkausohjelmalla ja vasta sitten lisännyt IG:hen olisi ollut mun mielestä liiallista ajankäyttöä ja vähäistä järjenkäyttöä.

Muutenkin olen miettinyt sitä somen alituista läsnäoloa. Latasin snapchat-sovelluksen itselleni pari viikkoa sitten. Olen sinne lisäillyt muutamia snäppejä, mutta koko ajan mulla on takaraivossa ollut sellainen olo etten oikein meinaa ymmärtää sitä. Sitä, että on koko ajan ”saatavilla”. Ihmiset tietävät toistensa menoista ja puuhista niin kamalan paljon nykyään somen vuoksi, että tuntuu ihan sellaiselta ähkyltä välillä. Ja olenkin ajatellut poistaa snapchatin käytöstä nyt heti alkumetreillä.

On pelottavaa katsoa kuinka sosiaalinen media menee normaalin kanssakäymisen edelle. Kun katselee ihmisiä kaupungilla, kaikki tuijottaa kännykkää. Jopa niin paljon ettei nähdä eteensä, törmätään toisiin. On hurjaa katsoa kuinka ystävät kahvittelevat saman pöydän ääressä ja silti molemmilla on kännykät kädessä.
Mihin on katoamassa se oikea kanssakäyminen? Tekeekö nykyään lapset ja nuoret sitä, että mennään kaverin ovelle soittamaan ovikelloa ja kysymään, että leikitäänkö yhdessä?

Eilen tyttöjen pikkujouluissa meillä oli kaikilla kännykät käsilaukuissa.

Mä oon päättänyt, että mielummin sata lasissa elän tätä elämää juuri näin, kuin että joutuisin koko ajan jarruttelemaan ja esittämään jotain muuta. Pidän instagram-feedini juuri sellaisena sekamelskana kuin se on. Samoin blogini. Miksi täällä somessa yrittäisin olla jotain muuta mitä olen? Ei se toimisi.

Kannustan ihmisiä olemaan oikeasti sitä mitä on. Toki someen jokainen haluaa laittaa sen parhaimman kuvan niistä kymmenestä. Ei siinä ole mitään väärää. Mutta että lähtisi ihan muokkaamaan todellisuutta ajan ja kuvankäsittelyohjelmien kanssa, tekemällä kapeampaa vyötäröä ja muhkeampaa pyllyä, on jotain mihin en kannusta.
Koska eihän kukaan jaksa sellaista ikuisesti. Ei kukaan jaksa aina skarppina vetää vatsaa sisään ja miettiä onko tämä paras kuvakulma ja onko se valotus oikea ja olenko nyt tarpeeksi sliipattu.

PUS! Aitoa ja mukavaa isänpäivää kaikille!

TOIVEPOSTAUS

Haluaisitko oppia päälläseisonnan? Päälläseisonta on hyvää keskivartalotreeniä ja kehonhallinnan harjoittelua. Tässäpä multa muutama vinkki sen tekemiseen. 🙂

A. Käy matolle polvilleen, laita kyynerpäät lattiaan ja sormet yhteen tehden niistä kolmion. Tämän kolmion kärkeen tulee pääsi myöhemmin. Nosta nyt kämmenet siihen, missä kyynerpääsi olivat. Eli kolmion alakulmien kohdalle. Yritä ajatella purirstavasi kyynerpäitä kylkiä päin, jotta saat otettua voimaa ojentajista. Nosta sitten polvet lattiasta irti ja pistä pää käsistä hieman etupuolelle, kolmion kärkeen.

B. Lähde tallustamaan varpailla kohti käsiä, samalla nostaen lantiota ylöspäin ja peppua kohti kattoa. Nosta sitten hitaasti varpaat irti lattiasta ja tuo polvet/reidet vatsaan. Jännitä keskivartaloa tiukasti, jotta saat tukea liikettä varten sieltä.

Tämä on jo riittävä vaihe alussa. Voit hyvin harjoitella siis tätä kunnes siihen tulee rutiinia ja jalkojen nostaminen puoliväliin tuntuu tukevalta. Kun sitten olet tässä saanut jo varmuutta, voit kääntää itsesi seinää vasten. Eli tee tähän astiset vaiheet samoin, mutta selkä seinää vasten. Tämä luo yleensä ”turvan tuntua” ja uskaltaa suoristaa jalat ylös asti, tietäen seinän olevan vastassa jos meneekin yli.

C. Tuo itsesi lähelle seinää. Suorita vaiheet A & B ja lähde sitten hitaasti tuomaan jalkoja kohtisuoraan ylös. Jännitä vatsalihakset ja purista jalkoja yhteen, purista myös pakarat tiukaksi, tukea saat myös sieltä. Jotta saat ylhäällä jalat suoraksi, mieti työntäväsi lantiota eteenpäin.

Harjoitus tekee mestarin! Joten toistoja toistojen perään niin päälläseisontakin alkaa pian sujumaan. 

Hauskoja treenejä! 🙂

<3