Saavuimme New Yorkiin keskiviikkona 17.kesäkuuta. Kello oli noin puoli kahdeksan ja oltiin aika väsyneitä koko päivän matkustamisesta Miamista NYC:iin. Matka sinällään meni hienosti, Miamin lentokentällä kaikki meni nappiin, lento meni loistavasti ja matka New Yorkin pienemmältä La Guardian lentokentältä hotelillekin sujui kivasti. Vaikkakin metrossa iltasella matkustaminen itseäni täällä kuumottikin aika lailla.

Kun saavuttiin sitten hotelliimme Radisson Martinique Broadwaylle, iloinen respan setä kertoi ettei meillä ole varausta… Voi h***etti!!!

Siinä sitten aikamme setvittyämme saatiin onneksi vielä huone, joka oli yksi viidestä jäljellä olevista huoneista koko isossa hotelissa. Ainoa ongelma tässä oli vain se, että tämä huone olisi vapaa vasta torstaista lähtien. Koko hotelissa oli siis ke-to välille yksi ainoa vapaana oleva huone: sviitti penthouse-kerroksesta.

Eipä auttanut itku markkinoilla, joka siis kirjaimellisesti purkautui kyllä ulos silmistäni… Otettiin tämä huone ja menetettiin ”muutama” satanen ylimääräistä lomabudjetistamme. Mutta onni onnettomuudessa, respan iloinen herra lupasi tavallisen huoneen hinnalla tämän sviitin käyttöömme koko viikon ajaksi. 🙂

Väsyneenä perillä penthousessa.

***

Miamin jälkeen New York tuntuu todella isolta ja todella meluisalta. Kirjoittelen teille vielä yhden postauksen kotiinpalattuamme, jossa meinaan vähän vertailla Miamia ja New Yorkia. Täytyy sanoa, että näin muutaman päivän New Yorkia nähneenä en tänne ihan heti takaisin halua. Kyllä on todella paljon nähtävää ja makeita juttuja, mutta rehellisesti sanottuna tämä ei tunnu niin ihmeelliseltä paikalta. Kyllä esim. Barcelona voittaa omassa matkakokemusrepertuaarissa NYC:n mennen tullen. Mutta makuja on monia. 🙂 New York on ollut mulle sellainen paikka jo kauan, missä oon aina halunnut käydä ja todella kovasti tätä reissua odotin. On siis älyttömän kiva kun nyt on saanut kokea tämän cityn, mutta jotenkin tuntuu vähän siltä kuin olisi odottanut jotakin enemmän.

Tässä kuitenkin hieman kuvia (osa 1) mitä täällä on jo nähty. Teen vielä toisen New York-postauksen myöhemmin. 🙂 Sillä kuvia on otettu paljon. 😀 😉

Hotellimme sijaitsee ihan Empire State Buildingin vieressä ja parin korttelin päässä Time Squarelta. Time Square on ihan hasardi paikka! 😀 Ihan hulluna ihmisiä ja siis oikeasti niin paljon porukkaa ja autoja ja kaikenmaailman kaupustelijoita ja illemmalla kaikenmaailman narkkaria pyörimässä, että heikompaa vois hirvittää. 😉

Me ollaan tehty kaikki matkat kävellen. Ollaan haluttu nähdä myös välimatkat, eikä vaan istua maan alla etappien välit ja nähdä sitten vain jotkin nähtävyydet. Jalat on iltaisin aika väsyneenä, mutta ainakin uni on tullut helposti. 🙂 Ja siis mä en oikeasti halua kauheasti matkustella metrolla.. Juurikin tänne tullessamme Tuukka kertoi kuinka hänen eräs asiakas oli joutunut muutama kuukausi sitten kokemaan metroryöstön täällä. Kaksi aseistautunutta miestä oli tullut metrovaunuun ja aseilla uhaten ryöstäneet koko porukan kahden aseman välissä. Metroissa on kyllä vartijat, mutta ne eivät uskalla tulla tällaisissa tilanteissa väliin.. Jeps. Tietenkään tämä ei ole kovin yleistä, mutta ei se ainakaan mua houkuttele metrotunneilleihin.

Me ollaan myös täällä New Yorkissa treenailtu ja tosiaan kävelty n.20km per päivä. 😉 Ollaan sen turvin otettu myös aika rennosti syömisten kanssa. Päivisin on tullut syötyä salaatteja aika paljon, mutta iltaisin ollaan hotellihuoneessa kyllä naposteltu vähän suklaata. Haha. 😀

***

Tässä New Yorkin juttuja osa 1. 🙂 Lisää tulee sitten varmasti vasta Suomeen palattuamme. Huomenna tai ylihuomenna mennään jokiristeilylle ja nähdään myös sitten Vapaudenpatsas ja ollaan taas uusia kokemuksia rikkaampia.

Mutta kyllä mun täytyy myöntää, että oma koti ja oma sänky jo vähän houkuttelee. 🙂 <3

Puspus ja toivottavasti kaikilla oli ihana juhannus! <3

Noin kaksi vuotta sitten me saimme yhteydenoton Opaskoirakouluta.  Olimme hakeneet vapaaehtoiseksi hoitokodiksi pienelle opaskoiran pennulle.
Toukokuun lopussa meille ilmoitettiin, että nyt on syntynyt kahdeksan pentua ja niistä yksi olisi meille varattuna. Pentue oli G-pentue ja me tiedettiin, että meille tulee uroskoira. Saimme valita nimen. Ehdotimme Gonnaa, mutta selvisikin opaskoiran töissä jo olevan parivuotinen Gonna. Samaa nimeä ei siis voinut antaa. Opaskoirakoululta ehdotettiin Gereä, se kuulosti hauskalta ja sillä mentiin.

Kesäkuussa, hieman ennen juhannusta päästiin moikkaamaan pentuja ja pitämään Gereä ekan kerran sylissä. Meille sanottiin, että Gere on vähän ujo ja aika kiltti poika.
***

Heinäkuussa 2013 haettiin tämä pieni musta pallero meille kotiin.
Autossa se läähätti ja ulisi ja minä yritin parhaani mukaan Gereä rauhoitella.

Kotona Gere sai heti oman lelun ja se tuhisi menemään pitkin Haagan kotiamme. Ja me perässä Tuukan kanssa, kamerat ja kännykät vilkkuen.
Aika pian meille selvisi, että tämä pieni taapero ei todellakaan ole ujo. Sosiaalinen luonne alkoi pulputa hyvin pian pintaan ja joka ikinen vastaantulija (koira, kissa, lapsi, aikuinen, pyörä tai auto) oli äärimmäisen kiinnostava ja parasta ikinä.

Me mennä viipotettiin Geren perässä ja voi että kun oltiin iloisia tuosta pienestä ja riehakkaasta kaverista. Vaikka se herättikin yöllä pissalle ja kakkaili ihan ympäriinsä kotona ja hajotti vähän kenkiä ja seiniä ja kaikenlaista.

Pikkuhiljaa pikku pallerosta kasvoi vähän isompi pallero ja sosiaalisuus vaan lisääntyi. Sillä riemulla ja energialla ei ollut rajaa kun joku ihminen edes vähän kiinnitti häneen huomiota. Kaikki koirat oli kavereita, tai ainakin Geren mielestä olisi ollut. 😉 Ja kaikki ihmiset oli ihania, myös ne jotka ei välittänyt kovasti koirista tai Geren märistä pusuista.
Me tehtiin alusta asti niin, että Gere oli mukana mahdollisimman monessa. Että se saisi sen pentuvaiheen, ennen mahdollisia opaskoiran tehtäviä elää iloista ja parasta mahdollista elämää. Jos joku meidän ystävämme ei ole nähnyt Gereä, se on ihme.

Gerestä kasvoi läheisyydestä pitävä, mutta kuitenkin hyvin myös yksin selviävä koira. Kun lähdettiin kotoa töhin, Gere jäi monesti tuijottelemaan ikkunaan. Mutta sitten se meni makoilemaan sohvalle tai johonkin ja odotteli rauhassa kunnes tultiin kotiin. Ja silloin tietysti ilo oli ylimmillään. Varsinkin Tuukan suhteen. Gerestä kasvoi ”iskän poika”, kuten ollaan keskenämme asiasta vitsailtu. 🙂

Gerestä tuli oikein vesipeto ja veteen mentiin oli se lämmintä tai ei.
Kesällä 2014 Gere sai pikkusiskon nimeltä Pimu. 🙂 Päätettiin ottaa sille kaveri vähäksi aikaa ja toisaalta haluttiin myös vähän ”turvata” omaa selustaamme, että sitten jos Gerestä tulisi opaskoira emme jäisi ilman koiraa.

Gere otti Pimun vastaan kuin oman pennun. Se huolehti siitä, pesi sitä ja antoi sen tulla lähelle.
Pimu rakasti nukkua Geren vieressä. Välillä Gerelle tuli vähän kuuma, kun Pimu painautui viereen tai meni päälle nukkumaan.. 😀

Joulukuussa 2014 koitti sitten se hetki mitä oltiin pelätty. Kiinnyttiin reilun vuoden aikana Gereen paljon kovempaa mitä ikinä oltiin uskottukaan. Joulukuun alussa vietiin Gere Opaskoirakoululle testeihin. Se tuntui kuin olisi sydän revitty rinnasta. Pieni Gere-poika, surullisilla isoilla silmillään tapitti siinä ja ihmetteli, että mitä me oikein nyt itketään.

Pimukin ihmetteli, että mihin se isoveli nyt oikein lähti.
Gere oli reilun viikon testeissä ja sitten me saatiin puhelu. Gere olisi tulossa meille maitojunalla takaisin vielä puoleksi vuodeksi. Kuulemma aikuistumaan.. 😉

Gere juuri kotiinpalanneena vähän ennen joulua.

Puoli vuotta saatiin siis lisää aikaa tämän hurmurin kanssa.
Aina se ei tietysti ollut ihan pelkkää hurmosta vain. Gere osasi olla ”vaativa lapsi”. Herätys tikkana joka aamu 5,30, päälle makaamaan ja haukkumaan. Gerestä kasvoi paljon vaativampi koira kuin vaikkapa Pimusta. Kun Pimu osaa leikkiä myös itsekseen, Gere vaati aina huomiota.

Toukokuussa 2015 Gere sitten vietiin uudelleen testeihin.
Tällä kertaa kävi niin, että testit meni läpi ja koulutus opaskoiran vaativiin tehtäviin alkoi.
Maanantaina 8.6 Gere lähti sitten koulutukseen. Taas pääsi itku. Luopuminen rakkaasta perheenjäsenestä jo toistamiseen.

Kerran vielä me saadaan nauttia Geren seurasta, se nimittäin pääsee koulusta ekalle lomalle jo heinäkuussa. Ja on sitten meidän seurana koko heinäkuun.
Elokuussa koittaa sitten se viimeinen luopuminen, luopuminen rakkaasta jo kolmatta ja tällä kertaa viimeistä kertaa. Sinä päivänä en aio tehdä töitä, sillä tiedän ettei silloin kyynelvirta tyrehdy hetkessä.

Opaskoiria tarvitaan, se on hieno työ.
On myös hienoa, että ihmiset auttavat ja ovat vapaaehtoisia hoitokoteja näille ihanille koirille. Mutta sen kyllä sanon, että mun sydän ei kestä tällaista enää toiste.
Gere antoi meille todella paljon ja opetti myös. Gerestä tuli aivan hurjan rakas, kuin oma lapsi. (vaikkei mulla niitä lapsia olekaan)
Eniten surettaa, että mitä jos Gere ei ymmärrä miksi se annetaan pois? Mitä jos se luulee, että me ei enää haluttu pitää sitä? Osaako koira edes ajatella niin? Ehkei.

On vain luotettava siihen, että Gere saa upean kodin ja rakastavan emännän tai isännän.

Ikävä tulee olemaan suuri. Niin kovin suuri.