Riippuvainen.
6
”Riippuvuuden vaikutus elämään vaihtelee hyödyllisestä ja elämää
ylläpitävästä terveestä riippuvuudesta
haitalliseen riippuvuussairauteen.”
***
Mietittiin tuossa jokin aika sitten mieheni kanssa, että ollaanko me oltu riippuvaisia joskus jostain elämämme aikana. Piti miettiä ihan tosi tarkasti, että miten on asian laita. Tulin siihen tulokseen, että en ole ollut. Tai niin ainakin väitin itselleni.
Riippuvuus on toki aika iso sana, mutta toisaalta siihen on helppo sortua. Monestihan me ihmiset olemme jollain tapaa riippuvaisia asioista. Mutta sitten onkin se raja, onko se tervettä ja hyödyllistä riippuvuutta vai onko se sairaus, joka rajoittaa elämää. Se voi olla hiuksenhieno raja. Usein ajatellaan, että riippuvuutta tunnetaan jotain ainetta kohtaan. Vaikkapa alkoholia, tupakkaa tai huumeita. Mutta riippuvuutta voi tuntea niin montaa asiaa kohtaan. Voi olla riippuvainen huomiosta, liikunnasta, somesta, seksistä, pelaamisesta jne..
Mielestäni se, että jos jokin asia vaikeuttaa ja haittaa jollain tapaa normaalia arkea, ei enää ole tervettä riippuvuutta. Kun mietin omaa treenaamistani pari vuotta taaksepäin, jolloin olin juuri päässyt treenin makuun oikeasti – ettei se enää ollut pakkopullaa – tuntuu määrät ehkä aika isoilta. Olinko silloin kääntänyt juhlimiskierteen treenaamiskierteeksi? Mutta oliko se riippuvuutta? En tiedä.
Joka tapauksessa silloin 2013 treenasin joillain viikoilla jopa kymmenen kertaa. Se ei näin jälkeenpäin katsottuna ole mielestäni normaalimäärä ihan tavalliselle treenaajalle. Eri asia on urheilijat, jotka treenaavat lajikohtaisesti, treenejä voi olla arkisin päivässä kahdet ja viikonloppunakin vielä. Mutta omaksi huvikseen treenaaminen yli kymmenen kertaa viikossa on määrällisesti todella paljon. Mietinkin nyt, että miten aika on riittänyt.
Jouduinko silloin kieltäytymään jostain kivasta jutusta sen vuoksi, että olin menossa salille? Oliko mieheni yksin kotona odottamassa, kun olin taas treenaamassa? Vai treenasiko hänkin niin paljon, että se tuntui itsellekin sopivalta määrältä? Oliko kaikki ystäväni siihen aikaan himotreenaajia ja siksi ei herännyt pienintäkään kysymystä, onko tämä ihan ok?
Jos ihan rehellisesti katson tuota meininkiäni tuolloin, voin sanoa ettei se haitallinen riippuvuus treenaamista kohtaan ainakaan kovin kaukana ollut. Nyt treennaan noin viisi kertaa viikossa ja sekin on kohtuullisen paljon. 🙂 Mutta aikaa jää silti paljon muuhunkin.
Oletteko te huomanneet omassa tai jonkun ystävän, läheisen, kaverin käytöksessä riippuvuutta jotain asiaa kohtaan? Voiko siitä sanoa toiselle? Entä jos se onkin ihan hallinnassa, eikä se haittaa elämää mitenkään?
Tällaisia pohdintoja täällä tällä kertaa. 😀
***
Aurinkoista sunnuntaita!! <3
6 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Moi, oon miettiny monesti ostavani tuollaiset kompressiohousut, mutte miten on näkyykö noista 2xu housuista läpi esim. kyykätessä?
Mustista ei mun mielestä näy 🙂 Mulla on ollut myös lilat, niin niistä ehkä vähän näkyi. 😀
Olen itse ajatellut omasta treenaamisestani jälkeenpäin samallalailla. Innostuin salista 2012 vuoden lopussa ja 2013 vuonna kävin salilla 4-6 kertaa viikossa. Tähän päälle ainakin 2 kertaa vkossa aerobista liikuntaa. Silloin se ei tuntunu epänormaalilta, mutta jälkeenpäin kun asiaa on ajatellut niin olin kyllä todella pakkomielteinen ja addiktoitunut saliin, liikuntaan ja ruokavalioon. Jätin väliin alkoholin juhlista (mikä nyt ei ole paha asia) mutta ns. minun sen aikainen normaalielämä kyllä kärsi. Aikataulut tehtiin niin että salille ja lenkille pääsi.
Nykyään tyydyn hyötyliikuntaan ja 2-4 kertaa viikossa kahvakuulailuun kotona.
Monestihan se menee just niin, että sillä hetkellä kun menee vähän överiksi asiassa kun asiassa, sitä ei tajua. Jälkeenpäin sitten. 🙂
Hyvä, että oot löytänyt nyt mukavan rytmin itselles.
Mä voin myöntää, että oon ollut riippuvainen liikunnasta. Silloin se ei tietenkään tuntunut menevän arkijuttujen tai muiden menojen päälle, mutta jälkikäteen kun ajattelee, niin oikeastaan kaikesta tuli kieltäydyttyä tai lähdettyä aiemmin, koska ”piti treenata tai syödä terveellisesti”. Tuota kesti ehkä pari vuotta, jonka jälkeen pidin usean kuukauden tauon kaikesta liikunnasta ja aloitin ikään kuin uudelleen 😀 Huomaan, että nyt liikunta ja muu elämä on oikeasti balanssissa eikä päästä meinaa heti katketa verisuoni, jos etukäteen tehtyjä treenisuunnitelmia joutuu muuttamaan. Näin se on kaiken muunkin kanssa, en mä töissäkään ala räyhätä, jos jostain syystä dedikset liikkuu, vaikka se voikin olla ikävää. Mut eihän sille mitään voi. Miksi tein sitten niin oman ”vapaaehtoisen ja mukavan” harrastukseni kanssa…..
Jeps.. Kuulostaa tutulta. 😀 Ja eihän sitä tosiaan silloin tajunnut.
Hienoa, että nyt oot löytänyt balanssiin liikkumiseen, eikä verisuoni katkea jos et pääsekään. 😀