Mä aina silloin tällöin selailen mun vanhoja kuvia instagramista. On hauska kattoa mitä kaikkea on puuhannut, koirien kasvamista, meiän puuhailuja perheenä, hiusvärien ja mallien muuttumista, tyttöjen iltoja ja treenikuvia.

Luin eilen juurikin instagramista yhden mun mammatutun postauksen, jossa hän kertoi jo haaveilevansa treenijutuista sitten vauvan syntymän jälkeen. Mulla oikein heräsi siitä kuvasta into. Siis treeni-into!

Oon huomannut, että mulla on hävinnyt sellainen kova into treenaamiseen tässä raskauden aikana. Oon toki treenannut jonkin verran, mutta se on ollut vähän sellaista, että ”treenaanpa nyt vähän etten ihan fläsähdä”.. Ja oon miettinytkin, että mitä jos se into ei tuu enää takas edes sitten joskus ens vuoden puolella. 😀 Että jos pullat ja karkit maistuu sohvalla lötköttelyn rinnalla niin paljon, että ei enää tää pt treeneihin kaipaile. Haha. 😀

Mutta eilen tajusin, että hitto vie mähän ihan kaipaan niitä omia treenejäni. Sitä, että hiki valuu ja pistän peliin ihan kaiken. Se tunne treenin aikana ja treenin jälkeen on ollut mulle ihan huumetta. Ja nyt huomaan, että vitsi mä kaipaan sitä taas! Se on aika ihana huomata. Vaikka varmasti tässä vielä raskauden aikana ja sitten synntyksen jälkeen tuleekin nämä kaipuut ja innot vielä aaltoilemaan moneen otteeseen. Silti tiedän nyt, että treenaamisesta tuleva hyvä olo niin henkisesti kuin fyysisestikin on mun juttu.

Mun täytyy myöntää, että mä olen nimittäin vähän pelännyt sitä ”vanhan Monnan” takaisintuloa. Sitä, että treeniin lähteminen on ollut pakkopullaa ja oikeasti tekisi vain mieli maata sohvalla peiton alla, katsoa telkkaria ja syödä irtokarkkeja. Olen ajatellut, että se on jossain tuolla niin syvällä mussa, ettei se lähde pois koskaan ja että nyt se on ottanut taas vallan.

Sen vuoksi on ihan oikeasti ilo ja helpotus huomata, että omat vanhat treenikuvat ja sen fiiliksen muisteleminen motivoi jo nyt ihan satasella jatkamaan sitten kun keho on siihen valmis synnytyksen jälkeen. Parasta onkin huomata, että voi olla itse itsensä motivaattori. Tietää ne lajit mistä nauttii, muistaa ihan omakohtaisesti sen uskomattoman hyvän voittajafiiliksen treenien jälkeen ja tietysti se peilikuvakin hymyilyttää.

Nyt tuntuu, että on taas vähän väsyneempi kausi menossa tässä raskaudessa ja tekisi tosi paljon mieli ottaa päikkäreitä ja mennä hirmu aikaisin nukkumaan. Tällä viikolla en ole itse treenannut yhtään, ei ole vain huvittanut.

Se energinen olo mikä treenin jälkeen tulee, on yksi isoista asioista mitä odotan. Ja se energiamäärä, mikä treeneistä ja hyvästä ruuasta tulee kokonaisuudessaan, se on ihanaa. En tykkää olla väsynyt ja vain möllöttää. Se energinen Monna, sitä kaipaan. Saan varmasti kaivata vielä jonkin aikaa, koska tuskin vähäiset ja pätkittäiset yöunet pikkuisen Vauva Pursiaisen kanssa energiamäärää lisää ainakaan. 😉 Mutta se, että muistan tuon tunteen ja se motivoi!!

Päivä, jolloin tein positiivisen raskaustestin. 🙂

Mutta nyt kuitenkin mennään vielä tällä vähäisemmällä treenaamisella ja laiskemmalla fiiliksellä jonkin aikaa. Ja sekin on ok. 🙂

Ihanaa viikonloppua kaikille! <3

Nyt mennään tällä. 🙂

Monet teistä tietävät, että olen parin viime vuoden aikana puhunut täällä blogissa paljon itsensä hyväksymisestä ja armollisuudesta itseä kohtaan, niin henkisesti kuin fyysisesti. Että omaa peilikuvaa pitäisi oppia rakastamaan oli se sitten minkälainen tahansa. Ensin pitäisi oppia rakastamaan peilikuvaansa ja vasta sen jälkeen lähteä sitä muokkaamaan, jos siinä muokkaustarpeita näkee.

Umppu kirjoitti hyvän postauksen pari päivää sitten, siitä kuinka hän rakastaa omaa vartaloaan. Rakastaa vaikka siinä olisi pari raskausarpea tai vähän jaloissa selluliittia. Rakastaa silti ihan täysillä. Luin sitä juttua ja mietin miten ihanasti sanottu. Miten ihanasti Umppu ajattelee itsestään.

Olen ollut yllättävän tiukka itselleni raskauden myötä. Tai siis sille omalle peilikuvalleni. Se on ihan yllättänyt minut itsenikin. Ennen raskautta ihan tosissani joka päivä ajattelin peilikuvaani katsoessani, että olen siihen tyytyväinen. Vaikka olikin huonompia päiviä tai turvonneita hetkiä, mutta silti en koskaan katsonut itseäni peilistä ja ajatellut, että hyi.

Nyt kehonkoostumuksen muuttuessa ja vatsan kasvaessa olenkin sitten yllättänyt itseni peilin edestä miettimästä, että voi sentään. En silti edelleenkään ole ajatellut, että hyi. Mutta kehonkuvan muuttumista on ollutkin yllättävän vaikea sulattaa.

Tiedän, että moni äiti siellä ajattelee kuinka voin sanoa näin. Tai kuinka voin ajatella näin. Kuinka itsekäs olen kun mietin vain peilikuvaani, vaikka sisälläni kasvaa uusi elämä ja kohta meidän elämämme mullistava pieni rakkauspakkaus. Mutta en itse ajattele näillä kahdella asialla olevan merkitystä toisilleen. Tai niiden mitenkään kumoavan toisiaan. Samaan aikaan kun olen ollut liian ankara omalle peilikuvalleni, olen ihan yhtä paljon odottanut tulevaa pienokaista, ihan yhtä paljon oppinut jo nyt rakastamaan sitä, kuin jos en olisi miettinyt peilikuvaani.

Tuon Umpun jutun luettuani kuitenkin jotain kliksahti päässäni. Tajusin jotenkin hyvin konkreettisesti sen, että niinpä niin – hitto vieköön minäkin rakastan vartaloani. Edelleen. Tunsin oikein sellaisen kuohun sisälläni, että jumankaude nyt minä aion nauttia tästä.

Aion olla armollisempi itselleni. En tuomitse itseäni, vaikka en palautuisikaan raskaudesta niin nopeasti kuin jotkut fitnesstähdet maailmalla. Annan itselleni aikaa palautua, haluan mennä pehmeästi ja rauhallisesti eteenpäin synnytyksen jälkeen. En kiirehdi tai aseta mitään aikatavoitteita, että tuohon ja tuohon mennessä kilojen pitää olla poissa ja vatsan taas litteä. Tiedän, että voin silti olla uskottava työssäni – vaikka vartaloni onkin käyntikorttini. Ei minun tarvitse näyttää muutama kuukausi synnytyksen jälkeen yhtä kireältä kuin viulunkieli.

Haluan valmistaa itseäni näillä ajatuksilla jo nyt siihen palautumisvaiheeseen. Vaikka ajatukset vauvan syntymän jälkeen ja varmasti myös sitä ennen heittävät häränpyllyä vielä miljoona kertaa, haluan jo nyt opettaa itseäni olemaan armollisempi itselleni.

Haluan kulkea peilin ohi niin nyt kuin tulevaisuudessakin ylpeänä. Katsomaan itseäni yhtä hyväksyvästi ja rakastavasti kuin ennenkin. Olkoon rasvaprosentti suurempi tai pienempi ja vaikka vatsa löllyisi hetken kuin tyhjä kengurun pussi. Haluan aina muistaa sen, että ulkokuori on vain ulkokuori. Sisällä on se itsevarmuus. En halua ikinä olla se äiti, joka katsoo itseään peilistä ilkkuen ja halveksuvasti, samalla kun pieni tytär katsoo vierestä ja ottaa mallia. Haluan opettaa lapselleni alusta asti rakkauden ja hyväksynnän itseään kohtaan.