”Tiedättekö, kun me ei olla tultu tänne elämään toistemme elämää, vaan meidän omaa tarinaamme. Tarinaa, jonka joka ikinen saa kirjoittaa uudelleen, aloitttaa alusta, kumittaa ja taas kirjoittaa. Ja kun siinä tarinassa me saadaan kaikki päättää itse.”

Näin kirjoitti 17-vuotias Jemina omassa blogissaan, postauksessa Sinä päätät. Mielestäni tämä oli niin hienosti sanottu, että halusin lainata tämän häneltä. Kiitos Jemina, että linkkasit postauksesi minulle. <3 Tähän ajatukseen kun ihan jokainen keskittyisi siellä omassa pääkopassaan! Tämän pohjalle voi rakentaa  paljon!

Mietin sitä, kun kirjoitin miltä näyttää 165cm ja 73kg, että olisinko näin tyytyväinen ja lempeä itselleni, jos raskauskiloja olisikin jäänyt reilusti? Mietin myös, että tuliko postauksestani jotenkin jeesusteleva, koska kyllä minua edelleen kiinnostaa myös ulkonäkö – se ei vain ole enää prioriteetti nro 1. Mutta kyllä minä tykkään näyttää hyvältä edelleen. Mietin, että onko se jotenkin huono asia, jos välittää omasta ulkonäöstään vielä äitinäkin? No ei todellakaan ole! Mietin, että muokkaisin edellistä postaustani ja kirjoittaisin siihen, että edelleenkin tykkään treenata MYÖS sen vuoksi, että kroppani näyttäisi hyvältä. Ajattelin sitten kuitenkin, että kirjoitan tämän uuden postauksen.

Olen miettinyt, että miksi ihmisiä suututtaa se, että toinen treenaa peppu pyöreäksi -tavoite mielessään? Miksei se olisi ihan yhtä hyvä tavoite kuin terveempi ja hyvinvoivempi keho? Olen miettinyt, että miksi ihmisiä suututtaa se, että imettääkö joku toinen lyhyemmän aikaa kuin hän itse? Miksi se, että toinen antaa sormiruokaa ja toinen sosetta on kummaltakaan tai kummankaan omalta lapselta pois? Jos yksi äiti pystyy imettämään ja toinen ei, miten kummankaan ratkaisu on toiselta pois?

Olen miettinyt, että ne asiat jotka eivät vaikuta muiden elämään haitallisesti ovat juurikin niitä meidän omia tarinoitamme, joita voimme itse kirjoittaa. Ja sitten vaikka kumittaa ja kirjoittaa eri tavalla uudestaan jos niikseen tulee. Kun meistä kukaan ei ihan oikeasti ole täällä elämässä kenenkään muun elämää, on ihan hassua pahoittaa mieltänsä toisten ratkaisuista. Jos yksi tykkää treenata sixpäkki kiiluen ajatukissaan ja toinen miettien hyvinvointia, kummatkin tekevät omalla tavallaan eikä kummankaan ratkaisu vaikuta toisen treenaamiseen millään tavalla. Vai vaikuttaako? Jos yksi haluaa asua keskustassa kerrostalossa ja toinen maaseudulla omakotitalossa, eihän kummankaan ratkaisut vaikuta toisen elämään mitenkään. Vai vaikuttaako?

Minkä vuoksi me ihmiset olemme niin hanakoita arvostelemaan toisten tekemiä ratkaisuja? En vain ymmärrä sitä. Se, että ystäväni treenaa tavoitteellisesti fitness-kisoihin ja minä en osaisi kuvitellakaan itseäni siellä lavalla – ei tee kummankaan ratkaisua paremmaksi tai huonommaksi. Se ei myöskään vaikuta meidän ystävyyteemme. Jos ystäväni antaa lapselleen sormiruokaa ja minä haluan soseuttaa bataatit ja porkkanat ja syöttää lusikalla – ei tee kummankaan ratkaisusta parempaa tai huonompaa.

Me ihan oikeasti elämme täällä vain omaa elämäämme, omaa tarinaamme. Jokainen saa itse päättää oman tarinansa sisällön. Ja jos se sisältö ei satuta muita henkisesti tai fyysisesti, on se todella hyvä sisältö. Eikö vain?

Rauhallista ja ihanaa sunnuntaita kaikille! <3

Piia Pajunen kirjoitti reilu viikko sitten postauksen, miltä näyttää 156cm ja 61kg. Jonka jälkeen Umppu kirjoitti oman versionsa ja sitten vielä Mansikkapilvi omansa. Mielestäni kaikki postaukset olivat ihan huippuja! 🙂 Jo silloin ajattelin, että minäkin voisin kirjoittaa omani. Miltä näyttää 165cm ja 73kg?

Tässä tulee sitten taas rehellistä ajatusta tuutin täydeltä. Näppäilen kirjainta toisen perään ja suollan ajatukseni suoraan tähän.

Joku teistä ehkä näki instagram-päivitykseni keskiviikkona. Kirjoitin siihen näin:

Muistan miettineeni raskauden vikoina päivinä, kun painoa oli kertynyt reilut 20kg ja vaakalukema alkoi ysillä, että kuinkahan kauan palautuminen ”vanhoihin mittoihin” vie kohdallani aikaa. Mietin myös, tulenko koskaan olemaan saman kokoinen tai näköinen, kuin ennen raskautta. Nyt kilot on lähes tippuneet kokonaan, 2kg painoa nyt enemmän. Katson itseäni peilistä todella erilaisin silmin. En arvostele itseäni pepun koon tai timmin vatsan perusteella. Armollinen on varmasti se kuvaavin sana. Kun katson nyt itseäni peilistä, olen lempeä itselleni. Se on hienoa, että palautuminen on tapahtunut suhteellisen pian kohdallani. Mutta en jollain tapaa koe siitä mitään hurjaa riemuvoittoa! Olen tyytyväisempi kroppaani nyt, kuin silloin ennen raskautta. Vaikka se onkin pehmeämpi. Jollain tapaa rakastan vartaloani nyt enemmän. Lempeästi. ?

Tuohon samaan aikaan, raskauden loppuvaiheessa mietin, että en tule julkaisemaan enää mitään kuvia – jossa vatsani näkyy. Sillä siihen oli tullut raskausarpia. Mietin sitä ihan tosissani. Mietin, että en halua näyttää julkisesti löysää vatsanahkaani tai niitä raskausarpia. No, nyt arvet ovat haalentuneet ja vatsanahka kiristynyt. Se on kiva asia, mutta se ei merkitsekään enää mitään hurjaa hyväksymisen tunnetta kroppaani kohtaan. Arpia on edelleen, mutta se ei ole asia, joka tekisi itselleni pahanmielen tai saisi katsomaan itseäni halveksuen peilistä.

Olen rehellisesti sanoen yllättynyt siitä, kuinka nyt ajattelen vartalostani. Sitä on jopa vähän vaikea selittää. Nyt oikeastaan huomaan, että vielä viime vuonna ajattelin loppujen lopuksi kuitenkin aika pinnallisesti vartalostani. Nyt se, että pääsen taas kevään mittaan treenaamaan on enemmän henkinen asia. On se toki ollut sitä ennenkin, olen nauttinut treenaamisesta ihan älyttömästi. Mutta silloin kuitenkin olen treenannut MYÖS ulkonäkö mielessäni. Pakaroita pyöreämmäksi ja vatsaa timmimmäksi. Nyt tuntuu, että ihan oikeasti tärkeintä on kropan toimivuus ja liikkumisesta tuleva hyvänolon tunne.

Nyt kun kävelen peilin ohi, minulla on tämä rakas ihanuus sylissäni useasti. Peiliä tulee katsottua, että ”hihiii kukas se siellä kurkistaa?” ja sitten nauretaan yhdessä. Kun seison peilin edessä yksin, näen onnellisen, hyvinvoivan naisen. Äidin. Monnan. En katso sitä, että alavatsani pömpöttää tai peppu ei ole ihan yhtä terhakka kuin ennen. Olen jopa hieman hämilläni siitä, miten lempeästi ajattelen nyt itsestäni. Ja silti, pidän itseäni edelleen kauniina ja viehättävänä naisena.

Olen tammikuusta asti katsonut vähän tarkemmin mitä pistän suuhuni. Olen edelleen meidän Muutos-valmennuksessa mukana ja yritän pitää herkuttelun viikonlopuissa. Tällä viikolla olen kuitenkin syönyt tiistaina berliininmunkkia ja keskiviikkona irtokarkkeja ja eilenkin taisi jotain mennä. Ja varmasti menee myös viikonloppuna. 😀 En kuitenkaan ahdistu herkuttelusta. Mielestäni elämässä pitää kuitenkin nauttia asioista ja jos nautintoa tuo jonain päivänä herkuttelu ja toisena päivänä salitreeni ja kolmantena päivänä joku muu juttu, niin sitten pitää mennä niiden mukaan. Ei pipo tiukalla 24/7 voi elää onnellisesti. Tai ainakaan minä en voi.

Silti tämän vuoden puolella painoa on tippunut nelisen kiloa. Tämä on oikein todella hyvä esimerkki siitä, että kun kokonaisuus on kunnossa, voi silloin tällöin löysätä. Jos syö 80% ajasta järkevästi, tarpeeksi paljon ja terveellisesti – voi 20% ajasta ottaa vähän rennommin.

Mielestäni kokonaisuuteen pitäisi aina kiinnittää eniten huomiota kaikissa asioissa. Kenenkään terveyteen tai hyvinvointiin ei vaikuta yksittäiset asiat niin paljoa, kuin kokonaisuus. Jos syö päivittäin pikaruokaravintoloissa, ei liiku muuta kuin omalla autolla, syö karkkia useita kertoja viikossa ja alkoholiakin kuluu usein – on kokonaisuus jo sen verran epäterveellinen, että varmasti näkyy niin vartalossa kuin henkisessä hyvinvoinnissa. Jos syö 80% ajasta terveellisesti, liikkuu edes muutamia kertoja viikossa ja herkuttelee silloin tällöin, on kokonaisuus jo aivan toista luokkaa. Se, että ostaa spirulinaa ja BCAA-kapseleita ja luulee pelkästään niitä syömällä saavansa terveellisen ja hyvinvoivan vartalon – on homma pielessä. Yksinään mikään superfood ei vaikuta kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Eikä myöskään se, jos herkuttelee silloin tällöin.

Mutta nyt ajatukset näköjään meni jo seuraavaan aiheeseen.. 😀

***

Olen ihan hurjan onnellinen. Elämä tuntuu ihanalta. Se tuntuu ihanalta, koska meillä on tällainen maailman ihanin pieni tyttö elämässämme, meillä on ihanat koiramme, meillä on Tuukan kanssa toisemme. Ihanat isovanhemmat ja muu lähiperhe. Onnellisuuteeni ei vaikuta se, kuinka paljon vaakalukema näyttää tai onko minulla raskausarpia. Joka aamu kun herään, vaikka yöllä olisin nukkunut vain pari tuntia, olen ihan älyttömän onnellinen. Kun me täällä hääräämme pienen perheemme kanssa aamutoimia, jompi kumpi käy koirien kanssa ulkona, jompi kumpi vaihtaa Emmalle vaipat ja pesee pyllyn, jompi kumpi keittää kahvit ja tekee smoothiet ja sitten vain istuskellaan olkkarissa koko perheen voimin ja katsotaan aamu-tv:tä. Niinä hetkinä tuntuu siltä, että mikään ei voisi olla paremmin. <3

Ihanaa viikonloppua kaikille!! <3

Tässä vielä Piian, Nooran ja Umpun kirjoituksiin linkit:

• Piia Pajunen – Miltä näyttää 156cm ja 61kg?
• Mansikkapilvi – Miltä näyttää 169cm ja 70kg?
• Umppu – Miltä näyttää 155cm ja 61kg