Paluu synnytyssaliin
12
Toivepostaus
”Olisitko halunnut tehdä postauksen 4kk synnytyksen jälkeen?
Millaisia ajatuksia se herättää nyt? Uskaltaisitko lähteä mukaan synnyttämään uudestaan?
Olisi ihana lukea tällaista postausta. Varsinkin kun monet sanoo, että sitä ei muista enää samalla tavalla ja aika ns. kultaa muistot.”
Emman syntymästä on nyt melkein viisi kuukautta. Aika on ehkä hieman kullannut muistoja, mutta ei ne millään tapaa vielä ainakaan kiillä.
Pelkäsin synnytystä jossain vaiheessa aika paljonkin. Kävin pelkopolilla puhumassa asiasta ja keskustelin myös ystävieni kanssa, jotka olivat synnyttäneet. Pelko hälveni, mutta ei kadonnut kokonaan. Minullahan oli kaksi pelkoa synnytykseen liittyen. Ensimmäinen oli se pahin, että napanuori kiertyisi vauvan kaulan ympärille ja vauva olisi hengenvaarassa. Toinen oli se, että joutuisin käymään läpi ns. ”molemmat tavat”. Eli, että synnytys etenisi hyvin pitkälle normaalisti, mutta joutuisin sitten hätäsektioon tuon napanuora-asian vuoksi. No mitenkäs sitten kävikään?
Molemmat pelkoni kävivät toteen. Napanuora oli kiertynyt Emman kaulan ympärille ei vain kerran, vaan kaksi kertaa. Jokaisella supistuksella Emman sydänäänet laskivat todella paljon. Synnytyksen annettiin kuitenkin mennä eteenpäin omalla painollaan. Sain epiduraalit ja spinaalipuudutukset, sain ilokaasua ja vaikka mitä. Supistukset olivat todella kivuliaita. Oksensin kivusta kolme kertaa. Epiduraali onneksi helpotti ja sitten nukahdinkin. Synnytys eteni hiljalleen yön aikana, kohdunsuu aukeni ja Emma laskeutui alaspäin. Silti jokaisella supistuksella ne sydänäänet laskivat edelleen.
Kun olin jo 9 senttiä auki ja odotimme vain sitä vaihetta, että aloittaisin ponnistamisen, tuli lääkäri huoneeseen ja kertoi, että nyt lähdetään leikkaussaliin. Toinen pelkoni kävi toteen, olin edennyt alatiesynnytyksessä lähes ponnistusvaiheeseen, mutta sitten minut kiisattiin kiirelliseen sektioon. Emman sydänäänet olivat laskeneet muutamaan otteeseen liian alas. Oli pakko toimia.
Kun minua kuskattiin leikkaussaliin, mietin samanaikaisesti, että onpa ihanaa saada vauva ulos masusta turvallisesti. Että onpa hienoa, kun täällä on tällaisia ammattilaisia töissä, jotka osaavat arvioida milloin on tehtävä nopeitakin ratkaisuja lapsen hengen turvaamiseksi. Samalla mietin, että voi harmi. Olin jo niin lähellä ponnistusta, olin jo kärsinyt ne kamalat supistukset, ponnistus olisi ollut enää se piste i:n päälle. Mietin, että peloistani huolimatta olisin kuitenkin halunnut loppujen lopuksi synnyttää alateitse. Kuitenkin vauvan turvallisuus ja henki oli tärkeintä tietysti, joten leikkaussalia kohti mentiin hyvillä mielin.
Salissa minut puudutettiin vatsasta alaspäin. Tuukka pääsi leikkaussaliin mukaan, onneksi. Hän istui vieressäni ja piti kädestä. Minua oksetti ja tärisin holtittomasti, puudutusaine kuulemma teki sen. Vatsani aukaistiin ja tunsin, kuin sieltä nostettiin iso möhkäle pois. Mitään ääntä ei kuulunut, mutta en tajunnut sitä siinä täristessäni. Tuukka tajusi.
Emma vietiin sivupöydälle, johon ympärille kokoontui monta ihmistä. Meni hetki ja sitten kuului parkaisu. Emma ei ollut ensin osannut hengittää itse, vaan hänelle annettiin lisähappea. Sitten tyttö oli hiffannut, että jaahas täällä kuuluu hengittää. 😉
Emma ja Tuukka lähtivät kätilön kanssa takaisin alakerrassa sijaitsevaan synnytyssaliin, minä jäin kiinniommeltavaksi leikkaussaliin. Oli ihan absurdi olo. Että nyt se tyttö on syntynyt, mutta minä en edes nähnyt häntä.
Tuukka oli varmasti ihan yhtä äimänä kuin minä. Hän istua kökötti synnytyssalissa kahdestaan Emman kanssa. Ihan yhtäkkiä hän oli siinä pieni, vain minuutteja vanha vauva sylissään – yksin. Kätilö oli vain sanonut, että painapa tuosta napista jos tulee jotain. 😀
Parin tunnin päästä heräsin heräämöstä, johon Tuukka, kätilö ja rakas pieni vauvamme saapuivat. En oikeasti ihan ymmärtänyt, että se pieni käärö oli meidän tyttömme. Että siinä hän nyt oli tuuhean mustan hiuspehkonsa kanssa. Hänet laskettiin rinnalleni ja minulta vedettiin sairaalan kaunis yöpuku tissin päältä pois ja pistettiin tyttö siihen, että ”noniin nyt kokeillaan sitten imuotetta”.
En saanut nousta sängystä kahdeksaan tuntiin. Minut katetroitiin, makasin sängyssä ja ihmettelin pientä tyttöämme. Olin ihan pöppyrässä ja niin oli myös Tuukka. Siellä me sitten makoilimme perhehuoneessa ja ihmettelimme, että mitä seuraavaksi tapahtuu. En uskaltanut liikahtaa, kun pelkäsin sektiohaavan repeävän.
Vasta nyt reilu 4,5kk synnytyksen jälkeen alkaa kroppa olemaan palautunut, sektiohaava parantunut ja itse synnytyksestäkin tuntuu jo olevan aikaa. Mutta haluaisinko tai uskaltaisinko lähteä nyt synnytykseen uudestaan?
En vielä. Tietysti jos nyt raskaaksi tulisin, ei synnytys olisi ihan tässä lähikuukausina. 😀 Mutta jos nyt ihan tältä istumalta pitäisi päättää, niin en haluaisi lähteä synnyttämään uudestaan. Uskaltaisin kyllä, koska tiedän mitä se voi olla silloin kuin kaikki ei mene ihan nappiin. Se voisi olla tällä kertaa helpompi. Mutta annetaan nyt synnytyssalien hoidella muita äitejä ja vauvoja vielä jonkin aikaa.. 😉
Joka tapauksessa synnytyksestä on loppujen lopuksi hyvä fiilis. En ehkä haluaisi enää samalla tavalla sitä kokea, mutta toisaalta osaavien ammattilaisten käsissä koko synnytyksen ajan ja sen jälkeenkin minulla oli turvallinen olo. En pelännyt kertaakaan, että minulle tai Emmalle sattuisi jotain.
***
Aurinkoa! <3
Lue myös edellinen postaukseni: Uskalla olla!
Kaikki tämän postauksen kuvat: Ossi Pietiläinen
12 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Itse pelkään eniten synnytykseen liittyvää kipua ja alatiesynnytyksessä mahdollista repeämistä. Toki kivun lisäksi huolettaa se mahdollisuus, että jokin menee pahasti pieleen ja vauvan henki on vaarassa. Kuvailit supistuskipuja todella koviksi, mutta oliko se mielestäsi kuitenkin siedettävää kipua? Vai ihan horroria? Voiko sitä verrata mihinkään? Kuulostaa niin kamalalta, kun naiset kuvailevat, että ”likimainkaan sellaista kipua en ole kokenut koskaan aiemmin”. Hienoa kuitenkin, että teillä meni lopulta kaikki hyvin ja olet toipunut hienosti!
Pakko munkin vastata! ? Se on erilaista kipua, mutta tulee kovemmaksi pikkuhiljaa joten ei se vaan ns.puske päälle. Ei voi verrata esim, että joku pistäisi puukolla tai murtuisi luu. Mä synnytin kolme päivää ja aina oli kipuun lopulta apu! Puudutteiden aikaan pelasin ponnistukseen asti sudokua. Eli varmaan viiteen tuntiin ei sattunut yhtää . :)Ei huolta. Sattuuhan se, mutta ei se nyt mitään ylitsepääsemätöntä ole! Näin mulla. 🙂
Hei!
Ihan pakko oli kirjoittaa. Ilkeä en halua olla missään tapauksessa, mutta kun kohdallani on sattunut jotain samaa.
Eli tuo napanuorajuttu?
Kaksi lapsistani on syntynyt napanuora kaulan ympärille kiertyneenä. Toisella kertaa kahdesti ja toisella kolmesti.
Nyt edellisen raskauden aikana rakenne ultrassa sanottiin että napanuora näyttäis olevan kaulan ympärillä. Mutta todennäköisesti siitä lähtee pois. Ja nii lähti. Loppuraskauden aikana kävin vielä muusta syystä ultrassa ja kysyin asiasta.. Gynegokologi totesi että lapsia syntyy päivittäin tällä tavalla. Toki riippuu tilanteesta ja esim napanuoran pituudesta vaikuttaako se alakautta synnyttämiseen. Että sitä ei kyllä tarvitse pelätä.
Mulla ei vaikuttanut mihinkään.
Olisiko kiva tietää että sanottiinko sinulle että Emma ei esim päässyt sen takia syntymään?
Oikein ihanaa kevättä teille ❤
Niin kiva kuulla ja lukea samankaltaisista kokemuksista kuin itselläkin oli! Mulla meni synnytys melko samalla kaavalla tosiaan, mutta meidän tyttö ei onneksi ollut vaarassa missään vaiheessa. Rassu oli vain naama väärän suuntaan ja siksi päädyttiin sektioon kun synnytys ei enää edennyt 9 sentistä. Silloin ratkaisu tuntui helpottavalta, mutta kun nyt ajattelen niin olisihan se ollut ”ihana” kokea myös se ponnistusvaihe. Onhan nyt vähän sellainen olo kuin olisi huijannut kun ei tarvinnutkaan itse tehdä loppuun asti. Kamalinta oli kuitenkin se kun ei lapsen syntymän jälkeen saanutkaan vain pidellä lasta sylissä vaan joutui ensin maata vielä leikkauspöydällä ja sitten heräämössä.. Vaikka synnytys oli ihan järkyttävän kivuliasta, niin minä unohdin sen koko kauheuden heti kun pääsin äitiyspolille ja sain tytön syliin. Olisin tehnyt saman uudelleen vaikka heti, ja edelleen tekisin nyt kun asiaa 2,5kk myöhemmin ajattelen:) aivan ihania kuvia muuten sinusta ja tyttärestäsi:)
Luin postauksestasi muutaman ensimmäisen rivin – kyyneleet tulivat jo siinävaiheessa silmiin. Olet kirjoittanut niin kauniisti kokemuksistasi. Ehkä tähän vaikuttaa vielä omakin hormonitoimintani sillä itselläni on pari viikkoa nuorempi poika kuin Emma on, siksi on ihana seurata myös blogiasi ja huomata kuinka samaa vauhtia nämä muksut kehittyvät. Aurinkoista kevättä sinulle <3
Hei oli pakko lähteä kommentoimaan, kun meidän pikkuneiti täyttää ninä päivinä 6kk ja olen miettinyt samankaltaisia asioita synnytykseen liittyen. Itsellä alatiesynnytys ja homma alkoi vesien menolla mutta muuta ei tapahtunut joten pari päivää synnytystä köynnisteltiin lääkkeillä. Ponnistusvaiheeseen päästyäni oli epiduraali ainakin omasta mielestäni vienyt supistuksilta parhaimman tehon, jonka vuoksi ponnistusvaihe kesti 1h 40 min ja voimat loppuivat ja vauvan sykkeet nousivat huejan korkealle. Lopulta tyttö vedettiin imukupilla ulos lääkärin päätöksellä ja omasta toiveestani. Kaiken kaikkiaan pitkä ja jotenkin raakakin synnytys. Myöskään minua ei missään vaiheessa pelottanut että minulle tai tytölle sattuisi jotain vaan luotin henkilönkunnan ammattitaitoon. Haluaisinko synnyttää uudestaan tai unohtuuko kipu? Ei unohdu ja muistan oikein hyvin miltä kaikki tuntui enkä myöskään haluaisi synnyttää uudestaan, mutta koska haluaisin toisen lapsen joskus jos se vain on mahdollista, on se varmaan jollain keinolla saatava vatsasta ulos?
Aurinkoista kevättä ja kesää koko teidän perheelle!?
Hei oli pakko lähteä kommentoimaan, kun meidän pikkuneiti täyttää ninä päivinä 6kk ja olen miettinyt samankaltaisia asioita synnytykseen liittyen. Itsellä alatiesynnytys ja homma alkoi vesien menolla mutta muuta ei tapahtunut joten pari päivää synnytystä köynnisteltiin lääkkeillä. Ponnistusvaiheeseen päästyäni oli epiduraali ainakin omasta mielestäni vienyt supistuksilta parhaimman tehon, jonka vuoksi ponnistusvaihe kesti 1h 40 min ja voimat loppuivat ja vauvan sykkeet nousivat huejan korkealle. Lopulta tyttö vedettiin imukupilla ulos lääkärin päätöksellä ja omasta toiveestani. Kaiken kaikkiaan pitkä ja jotenkin raakakin synnytys. Myöskään minua ei missään vaiheessa pelottanut että minulle tai tytölle sattuisi jotain vaan luotin henkilönkunnan ammattitaitoon. Haluaisinko synnyttää uudestaan tai unohtuuko kipu? Ei unohdu ja muistan oikein hyvin miltä kaikki tuntui enkä myöskään haluaisi synnyttää uudestaan, mutta koska haluaisin toisen lapsen joskus jos se vain on mahdollista, on se varmaan jollain keinolla saatava vatsasta ulos?
Aurinkoista kevättä ja kesää koko teidän perheelle!?
Moi!
Kiva kun kirjoitit tästä. Itselläni täällä 2kk vauveli ja kovasti mietinnässä, että tuleeko joskus tosiaan se fiilis, että lähtee uudelleen tähän rumbaan. En nauttinut raskausajasta, joka oli täynnä huolta ja pelkoa. Synnytys tapahtui myös sektiolla. Mutta onhan tuo lopputulos niin kovin ihana ja rakas paketti! Ja vähän kutkuttaisi, jos pääsisi synnyttämään toisella kertaa alakautta..
Oliko sinulla jokin tietty syy, miksi et saanut vauvaa heti sektion jälkeen syliin vai oliko kyse sairaalan toimintatavasta? Minä synnytin Tampereella Taysissa ja vauva nostettiin suoraan mahasta isän syliin minun pääni viereen ja heti, kun minut oli kursittu kasaan ja siirretty sänkyyn, vauva nostettiin minulle. Siinä meidät sitten kärrättiin koko perhe seurantahuoneeseen siksi aikaa kunnes puudutus lakkasi. Siitä sitten osastolle. Missään välissä en siis ollut erossa vauvasta. Tämä on kuulemma Taysissa yleinen toimintatapa nykyään, että vierihoito alkaa heti sektiossakin. Toki jos synnytys ei ole sujunut hyvin, voi olla että ei saa vauvaa heti syliin.
Sulla on ihana ja kannustava blogi❤
Itsellä kummatkin synnytykset on olleet helppoja ja kohtuu nopeita, 7h ja 5h, ponnistusvaiheet 3min ja 2 min. Eikä mitään repeämiä..Synnyttämässä voisin käydä vaikka kerta viikkoon vaikka kipeitä ne supistukset olikin. Itse raskausaika taas oli itselle kummallakin kerralla niin henkisesti kuin fyysisesti aika rankkaa ?
Mulla esikoisen kanssa muuten samanlainen kokemus kuin Tanjalla yllä… Poika vedettiin vauhdilla ulos kun alkoi sykkeet olla kuulemma liian korkealla. Tikkejä siitä sai ja en ole vieläkään melkein 7 vuoden jälkeen unohtanut kuin kipeetä se teki! Silti mentiin uudestaan, kuopus syntyi 23kk esikoisen jälkeen. Kyllä mua pelotti toisella kerralla enemmän ja kun erinäisistä syistä kuopuksen la:n lähestyessä tuli eteen valinta et haluanko alateitse vai ”suunnitellun” sektion niin ei kyllä kauaa tarvinnu miettiä. Sektio meni oikein mukavissa ja rauhallisissa merkeissä ja olin ihan tuhat kertaa paremmassa kunnossa sektion jälkeen kuin esikoisen alatiesynnytyksen jälkeen.. Et ei oo aika täällä kullannu vielä mitään 😉
Itse pelkäsin etukäteen eniten kipua ja se pelko kävi kyllä toteen. Mikään ei ole sattunut koskaan niin paljoa; huusin kivusta (supistukset palasivat aina epiduraaliannosten välillä) ja muistan olleeni todella kipeä sekä sekava. Muistan kun mietin, etten kyllä osannut sellaista kipua odottaa. Aika on kullannut muistoja siten, etten enää muista miltä se kipu tarkalleen tuntui ja kuinka kovaa se oli mutta kun muistaa sen huutamisen ja epätoivon, niin virkeänä on mielessä se synnytystuska.
Mulla oli vauva väärässä tarjonnassa, enkä avautunut päiväkausiin, joten mentiin sektioon (oli helpotus).
Ihan äkkiä en synnytystä haluaisi uudelleen kokea, juurikin sen kivun vuoksi.
Etkö saanut sektiossa pahoinvointi yms. lääkkeitä? Mä sain, niin ei tarvinnut kärsiä oksetuksesta (tärinää mulla oli jo avautumisvaiheen aikana).
Sektiosta Naistenklinikalla oli mulla ainaki niin ihana kokemus, kun sain suoraan vauvan rinnalleni leikkaussalissa ja se oli siinä kokoajan ihan osastolle asti. Sain keskittyä katselee vauvaani sillä aikaa kun mua kursittiin kasaan ja heräämössä keskityin yrittää jo imettää ternimaitoa vauvalleni.