Highly sensitive person.
15
Ystäväni kysyi minulta eilen, että oletko Monna tutustunut käsitteeseen HSP? En aluksi tiennyt mistä hän puhuu, kunnes hän avasi lyhenteen. Hän kehotti lukemaan siitä ja tutustumaan asiaan. Olen tuntenut tämän ystäväni jo lukiosta asti. Hänellä on suuri taito lukea ihmistä. Kuten tällä kertaa minua.
Aika lailla kaksi vuotta sitten tutkin tätä kyseistä asiaa enemmän. Silloin siitä puhuttiin aika paljon. Se oli jotenkin ”pinnalla”. HSP – Highly sensitive person – Erityisherkkä. Moni analysoi omaa käytöstään ja luonnettaan erityisherkäksi. Niin itsekin tein. Hiljenin kuitenkin asian kanssa blogin puolella, koska ajattelin ettei minun kannata tätä asiaa käsitellä täällä. Sillä vaikka te lukijat minusta paljon tiedättekin, ette kuitenkaan tunne minua oikeasti. Päätin, että jätän asian sikseen. Silloin kirjoitin mm. näin:
Olen miettinyt miksi väsyn niin helposti. Ja miksi tuntuu usein, että elän todella kiireistä elämää? Kyllähän muillakin täyttyy päivät kalenterissa ja on töissä ensin 8-16 ja sen jälkeen lapset päiväkodista ja sitten ruokaa pöytään ja koira lenkille ja pyykit koneeseen. Ei kaikilla ole mahdollisuutta ottaa edes kerran kuussa ”monnapäiviä”. Jolloin ei ole mitään muuta kuin aikaa itsensä kanssa. Silti tuntuu, että kuormitun ja stressaannun todella helposti.
Minusta tuntuu, että aistin ihmisten tuntemuksia helposti. Positiivisia ja negatiivisia. Usein myös osaan vähän ennustaa ja ennalta arvata miten tulee tapahtumaan missäkin tilanteessa, jo tunteja ennen itse tilannetta. Vaistoan paljon ja luotan myös vaistooni.
Sanotaan, että erityisherkän ihmisen hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista laajemmin ja syvällisemmin. Se ilmenee tarkkana havainnointikykynä, kokemisen syvyytenä sekä monipuolisena ja syvällisenä asioiden käsittelykykynä.
—
Tekeekö nämä asiat minusta kuitenkaan erityisherkkää? Vaiko vain erittäin herkän ja intuitiivisen?
Kaksi vuotta sitten tunsin siis samaa väsymystä kuin nyt. No nyt tunnen sitä vielä kovemmin. Mutta silti, olen aina väsynyt helposti ja kuormittunut nopeammin kuin moni muu.
Ystäväni kehoituksesta luin taas hieman erityisherkkyydestä.
Yhdysvaltalainen psykologian tohtori Elaine Aron on tutkinut erityisherkkyyttä 1990-luvulta saakka. Aron luokittelee erityisherkkyyden piirteet neljään pääryhmään kirjassaan Psychotherapy and the Highly Sensitive Person. Luokittelun muistamista helpottaa alkukirjaimista muodostuva lyhenne DOES:
D – Depth of processing (syvällinen tiedon prosessointi)
Erityisherkkä ihminen käsittelee havaintoja ja tietoa syvällisesti. Hän miettii eri vaihtoehtoja, vertaa tietoa aiempaan tietoon tai kokemuksiin ja yhdistää ulkoiset ja sisäiset havainnot kokonaisuudeksi.
O – Overarousability (kuormittumisalttius)
Erityisherkkä ihminen stressaantuu liiallisesta aistimus- tai tietomäärästä. Monipuolinen, intensiivinen tai pitkäkestoinen tapahtuma voi viedä hänen voimansa, jotka palautuvat lepäämällä, rajaamalla aistimuksia tai poistumalla tilanteesta.
E – Emotional intensity (vahva eläytymiskyky)
Erityisherkän ihmisen tunteet ja tuntemukset voivat olla voimakkaita. Hänellä on kyky liikuttua, vaikuttua ja asettua toisen asemaan helposti.
S – Sensory sensitivity (tarkka havainnointikyky)
Erityisherkän ihmisen aistihavainnot ovat hienovaraisia. Hän tarkkailee sekä ympäristöään että sisäisiä kokemuksiaan, ja tekee niistä tarkkoja havaintoja. Herkän aistit eivät kuitenkaan ole paremmat kuin muilla, vaan kyseessä on hermoston herkkä reagointi.
Lainattu Suomen erityisherkät ry:n sivuilta.
Tasaisin väliajoin huomaan tarvitsevani pieniä taukoja. Niitä olen tarvinnut jo vuosia. Taukoa metelistä, ihmisistä, puhumisesta, nauramisesta. Nyt tuntuu, että se pieni tauko ei enää riitä. Ahdistun Mannerheimintien metelistä, asumme tällä hetkellä sen varrella. Joka kerta, kun ambulanssi ajaa pillit soiden talomme ohi, minua särkee korviin. Kun lähden koirien tai Emman kanssa ulos, yritän aina keksiä jonkin toisen reitin mennä, kuin Mannerheimintie. Se meteli on kamala; autot, ratikat, ambulanssit. Haluan, että kotimme on rauhallisessa paikassa. Sitä samaa haluaa myös Tuukka. Pieni tauko esimerkiksi tästä liikenteen melusta ei enää auta, sen on oltava pysyvä rauha.
Huomaan, että kuppini on koko ajan täysi. Se ei meinaa tyhjentyä lainkaan. Ei sillä, että käymme muutaman päivän mökillä tai sillä, että pidän yhden päivän viikossa täysin aikataulutonta elämää. Ei, nyt meinaa läikkyä koko ajan yli. Huomaan sen myös siitä, että olen erityisen herkillä tunteiden kanssa. Kuten moni teistä lukijoistakin on huomannut. Kun kuppi on täysi, ei sitä tarvitse paljoakaan heiluttaa, että läikkyy yli.
Kun eilen juttelin ystäväni kanssa näistä kaikista asioista, hän ei sanonut minulle monen muun tapaan, että taidat olla Monna nyt hieman stressaantunut. Hän sanoi, että taidat kuormittua ja aistia vain niin paljon kerralla ettei nyt enää kovalevylle mahdu enempää tuntemuksia.
***
On vahvuus olla herkkä ja tuntea vahvasti. Mutta aina se ei ole se helpoin reitti elämässä. Eikä tarvitsekaan. Ei kaiken tarvitse olla helppoa, kuten joku minulle joskus tiesi neuvoa. Tiedän sen itsekin. Välillä vaan tuntuu, että varmasti voisi olla helpompiakin tapoja olla ja elää.
15 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
I feeel you! Täällä toinen erityisherkkä! Kesällä tein hyvän päätöksen muuttaa alunperin halvemman kämpän ja rivitaloasunnon perässä. Jälkeenpäin huomasin, että päätös oli hyvä myös muutoin: muuttaminen pois tortiltalosta kaupungin kävelukadun varrelta hieman syrjäsempäön enempi luonnon keskelle kuitenkin lähelle palveluita osoittautui enemmän kuin oikeaksi.
Ja edelleen opettelen rakentamaan omannäköistö elämää ja etsimään tasapainoa tässä suorituskeskeisessä yhteiskunnassa. Haastavaa, muttei mahdotonta. Vaatii rohkeutta poiketa muista elämällä itselle sopivaa elämää.
En tiedä olenko erityisherkkä, mutta tunnistan kyllä samanlaisia piirteitä itsessäni kuin sinä itsessäsi. Mulla on nimenomaan se, että en pysty olemaan kovin kauan melussa tai paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. Huomasin tämän ekan kerran kunnolla, kun opiskelin yliopistossa ja odotin tenttiin pääsyä. Pienessä tilassa rynni ainakin sata ihmistä ja puheensorina oli ihan kamala. Minusta tuntui, että kaikki vaan humisee ympärilläni ja pää räjähtää. Tällä hetkellä Helsingin keskusta aiheuttaa samanlaisia oireita, tosin ei ihan noin voimakkaita. En varmaan pystyisi asumaan siellä.
Lisäksi oon huomannut, että myös kivat jutut rasittaa, jos niitä on liikaa. Esim. En vaan pysty olemaan tosi paljon ystävieni kanssa, vaikka he ihania ovatkin. Tarvitsen omaa aikaa.
Onneksi tässä oppii koko ajan kuuntelemaan itseään enemmän ja enemmän ja osaa myös entistä paremmin asettaa omat rajansa. ❤
Tai ehkä ihmistä ei vaan ihan oikeasti ole tarkoitettu kaupunkiin? Mä ymmärsin itseni kohdalla tämän jo 10 vuotta sitten jolloin muutettiin ”susirajan” ulkopuolelle; metsä on heti vieressä. Mun henkinen hyvinvointi palautui heti; sain laittaa pihaa ja näperrellä sormilla ja tehdä konkreettisia juttuja.
Onneksi mun mies on samanlainen; lomilla viihdytään oman perheen kesken ja ollaan yleensä luonnossa koko loma. Kaupunkiloma jossain ruuhkaisessa kaupungissa olisi melkein synonyymi kidutukselle. Silti mä olen kova puhumaan, sosiaalinen, naurava, kova ääninen, liikutun kanssa helposti ja eläydyn tunteisiin…. Nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois. Välillä mä huomaan että mun pitää laittaa oma suu kiinni tietyssä seurueessa; mun puheliaisuus on joillekin liikaa; olen liian avoin ja kova höpöttämään. Minäkin voin siis olla jollekin syy ahdistukseen.
Ytimeen mennään vain jos on pakko; toisaalta tykkään kyllä välillä istua kahvilassa tarkkailemassa ihmisiä ja ”aistia” elämää ja menoa mutta juuri silleen passiisivisena. Kun tietää että sieltä pääsee pois niin tämä ”ruokkii” tätä havainnointi/tarkkailu puolta juurikin niistä pienistä ykistyiskohdista ja eleistä.
Samoin olen itse aika tarkka omasta ulkonäöstä ja siitä miltä vaatteet tuntuu ja minkälainen ”aura” vaatteista tulee. Ennen kuin ymmärsin tätä niin pidin itseäni jotenkin turhamaisena ja mietin että miksi juuri minä? Monella visuaalisella jutulla pitää myös olla tarkoitus (koska itsekin aina havainnoi kaikkea varsin tarkasti); kaikki ei voi olla sattumalta räiskittyä. Mun kaulakorun takana on tarina , samoin laukussa roikkuvilla koruilla, korviksilla yms. pienillä jutuilla.
Samoin jos on esimerkiksi koulutus viikonloppu niin kyllä mä sununtaina sinne lentokentälle mennessä olen ihan loppu; arskat päähän ja muka lepuutan silmiä kun ”taitaa olla migreeni tulossa” niin saan olla muilta rauhassa ja lillua omassa kuplassa. Tunti tekee ihmeitä; ihan kuin olisin ”ladannut” sosiaalisen minäni ja herään taas henkiin.
Tsemppiä matkallesi Monna! Yksi hyvä tapa ladata akkuja on lähteä lapsen kanssa metsään (kunhan Emma kävelee kunnolla); vauhti on hidas ja lapsi on ihan tohkeissaan kaikesta; äitikin ehtii hengitellä ja ihmetellä käpyjä ja sammalia. Pari tuntia kuluu helposti ja aivot ovat saaneet kunnon tuuletuksen. Tuliaisina tulee hienoja keppejä ja kiviä ja tietenkin parasta on ne eväät. Jos vielä löytyy sellainen vaki paikka missä aina syödään eväät niin entistä parempi homma.
Tunnistin itseni erityisherkäksi. Aikanaan tämä herääminen lähti liikkeelle äitini kautta joka puhui asiasta. Niinhön se menee että useimmiten vanhemmat erityisherkkyys periytyy lapselle. Ymmärsin asiasta enemmän juuri kirjallisuuden kautta ja niin moni asia avautui minulle.
Erityisherkkyys on hieno ominaisuus. Se tunne miten ennalta aistii ja tuntee. Huomaa muutokset luonnossa. Aistii ihmispaljouden tunteita. Aistii myös ennalta tilanteet joissa voi sattua tai tapahtua jotakin. Hälytyskellot soivat yliviritetysti enkä aina tunnista onko kyse oikeasta ongelmasta esim ”tänään minun ei kannattaisi nousta hevosen selkään”. Tämän tunteen jälkeen on saattanut käydä, ilman ajattelematta, että olen tippunut selästä. Mutta pehmeästi.
Ylikuormittuminen on se haastavin. Kun ei tunnista milloin on liikaa kaikkea. Teen myyjän töitä ja rakastan asiakkaita. Työpäivät verottaa osansa ja helposti voi olla etten halua vapaa-päivänä lähteä edes kauppaan. Puolisoni ei tätä aina ymmärrä ja ihmetteleekin että mitä raskasta siinä muka on. Hän on taas eri tavalla erityisherkkä ja liian aikataulutettu elämä stressaa.
Kaipaan rauhallisia vapaa-päiviä. Päivittäin käyn nykyään rauhoittumassa metsässä koiran kanssa. Aistin ja kuulostelen, olen hetken läsnä. Saan siitä virtaa jaksaa työssäni. Nykyinen asunto on rauhallisella seudulla jossa on hyvä olla. Kuormituin jatkuvasti yli edellisessä asunnossa joka ei tuntunut omalta. Edellinen työpaikka oli aivan liian hektinen. Nykyään olen löytänyt oman työpaikkani ?
Kävin aikoinaan mindfulness kurssin. Huomasin päivittäisten harjoitusten tuottavan tulosta ja opin läsnäolon taidon. On helpompi olla juuri siinä hetkessä läsnä.
Annat itsellesi aikaa ? varmasti asunto rauhallisella seudulla helpottaisi myös. Tiedän tunteen kun hälytysajoneuvojen äänet tuntuu koko kropassa. Valitsee reitin jossa olisi vähemmän kaikkea. On hyvä löytää itselle asioita joilla lievittää kovalevyn täyttymistä. Ei kaikki ole aina pelkkää stressiä vaan tämä herkkyyskin kuormittaa kehoa. Päivä päivältä oppii paremmin tuntemaan itsensä ?
https://aktiivinensohvaperuna.blogspot.fi
Onko sulta koskaan mitattu kilpirauhasarvoja? Luepas kilpirauhasen vajaatoiminnasta.
Kuin suoraan omista ajatuksistani tää teksti! Jos pyykkikone on päällä kylppärissä täytyy oven olla kiinni, sillä muuten meteli on liian kova. Omassa työssäni kuulen paljon meteliä ja ääniä, juttelen melkein koko ajan ihmisten kanssa. Siellä yleensä en edes kiinnitä huomiota ääniin, mutta sitäkin enemmän kaipaan sitten vapaa-ajaltani rauhaa ja hiljaisuutta.
Hei!olen lukenut mielenkiinnolla tekstejä sinun jaksamisesta,minulle myös hiipii ajatus jostain fyysisestä ”haitasta”…kilpirauhasen vajaatoiminta toiminta,raskaus ja kuinka on hempparin laita?tsemppiä päiviin!
Hei, Mitä kokoa sulla on se Chiara Forthin ihana burgundy takki? 🙂 Onko se kuinka tiukka/väljä mitoitus? Kun emmin vähän kahden koon välillä. Kiitos vastauksesta 🙂
M-koko. 🙂 Ja on aika normikokoa. ❤️
Hei!
Minä ajattelen (myös koulutukseni puolesta, olen psykologi), että herkkyyttä säätelee monenlaiset seikat. Mun mielipide myös on, että ei ole olemassa erityisherkkyyttä. On vain ihmisiä, jotka ovat keskenään erilaisia ihan jo hermostonsa toiminnan herkkyydessä ja siksi toiset meistä kestävät enemmän ärsykkeitä kuin toiset ja ovat vähemmän reaktiivisia kuin toiset. Me kaikki sijoitutaan herkkyysjatkumolla johonkin kohtaan ja siksi erityisherkkyys on mielestäni vähän turha käsite. Biologiset seikat (hermoston herkkyys, temperamentti), kehitykselliset seikat (ihan jo sikiönkehityksestä lähtien) ja opitut kokemukset muovaavat sitten meistä herkkyydeltään erilaisia yksilöitä. On mielestäni siis turhaa jotenkin medikalisoida normaaliin elämään kuuluva asia. Ehkä nyky-yhteiskunnassa on niin kova vaatimus ”kovuudelle”, että unohtuu että ihmisen kuuluukin olla herkkä reagoimaan asioihin. Herkkyydestä on myös hyötyä!
Myöskään häiriöherkkyys tai emotionaalinen herkkyys ei välttämättä kerro siitä että olisi jotenkin epänormaalin herkkä reagoimaan, vaan se voi kertoa myös kuormittuneisuudesta ihan tilannetekijöihinkin liittyen. Uupumus, univaje, stressi, rankka päivä töissä/hälyisässä ympäristössä jne aiheuttavat työmuistin kuormittuvuutta. Oireena ja merkkinä siitä voi monelle olla esim. se, ettei kestä hälinää ja meteliä, ihmispaljoutta tai sosiaalisia kontakteja. Itse en esimerkiksi töiden jälkeen voisi kuvitellakaan kuuntelevani radiota työmatkalla, kun taas aamuisin levänneenä siitä nautin. Varmasti jokainen tunnistaa omasta elämästään esimerkkejä kausista, jolloin on ollut herkempi kuin jonain toisena kautena.
Tämä nyt vain tällaisena pohdintana, erityisherkkyydestä kun on kovin ristiriitaisia mielipiteitä psykologian tutkimusalalla!
Hm, onko siis erityisherkkyys medikalisointia? Mä olen ajatellut, että se on tosiaan vain yksi persoonallisuuden muoto, ei muuta. Siis ihan normaalia, kuten olen lukenutkin. Erityisherkkä ei ole mitenkään outo tai viallinen siis.
Monethan ovat fyysisesti vielä herkkiä eli ne kutittavat pesulaput vievät kaiken huomion. Tunnistan itsessäni tällaisia piirteitä, joskin ne ovat jo niin arkipäivää ettei niitä itse sillä tavalla huomaa ellei asiaa ryhdy miettimään.
Sama juttu täällä eli kun tuosta alettiin joskus puhua niin tunnistin heti itseni. Nykyään tarvitsen paljon palautumisaikaa kaikesta, ruuhkavuosia kun elellään. Mitä enemmän ”menoa” sitä enemmän pitäisi saada olla yksin. Tämä on näkynyt koko elämäni myös parisuhdeasioissa enkä voikaan enää kuvitella asuvani kenenkään kanssa, koska harvat ymmärtävät tätä yksinolon tarvetta eikä ketään toista voi ajaa omasta kodista pois ;D Itse asiassa olen tosi vähän tähän ikään mennessä asunut kenenkään kanssa, mulle se on ollut ihan normaalia ja hyvä valinta. Tosin eka suhde oli sattumaa sikäli, että oli kahden eri paikkakunnan vuoksi kaksi eri asuntoa. No pysyipä suhde hyvinkin tuoreena kauan.
En kylläkään tästä ole kavereille puhunut, tuo koko sana tuo minulle ja varmaan muillekin mieleen jotain muuta kuin mitä se tarkoittaa. En tykkää käyttää koko sanaa. Lisäksi ulkoisesti voi vaikuttaa, etten ole tällainen, koska kun olen sosiaalinen, olen sitä täysillä. Lisäksi olen sellainen rempseä sun muuta, kuitenkin sisukas suomalainen nainen, ja erityisherkät koetaan jotenkin hauraiksi tms. Ja näinhän se ei ole. Ja kaveritkin kyllä ymmärtää, mulla on yksi toinenkin tällainen kaveri ja vaikka tätä sanaa ei ole 90-luvulla ollut niin nämä erityispiirteet on ollut tiedossa 🙂 Parisuhdekokelaat on enemmänkin niitä, keistä harva ymmärtää, mutta tottakai heitä samanlaisiakin on paljon.
Mulla on itselläni myös tuon kuormittavuuden vuoksi vähän järjestelyjä menossa, ettei vaan kuormittaisi liikaa. Kun täytyy aina katsoa, että jää aikaa itselle siihen hiljentymiseen.
Ja siis juuri tuo liikenteen meteli! Ihan sama tunne. Olen asunut 20 miljoonan ihmisen suurkaupungissa, tosin tiesin etten sinne sopeudu koskaan, meteli ja saasteet kamalia. Olin kuitenkin silloin nuorempi ja lapseton, joten sellaista ylimääräistä stressiä ei muutoin ollut.
Nyt juuri muutan lähemmäksi työtä ja lisänä yksi hyvä syy on se, että haluaisin kävellä tms. matkat, mutta joutuisin nyt tällä hetkellä menemään keskustan läpi ja koko ajatus hirvittää ja stressaa. Meteliä, meteliä, joka sattuu korviin.
Ihana ajatus olisikin muuttaa mummonmökkiin keskelle erämaata, mutta ei ikävä kyllä ole vielä mahdollista.
Moikka Monna! En oo koskaan aiemmin kommentoinut, vaikka monta vuotta oon sun blogia seurannut ja tiiviimmin Emman syntymän jälkeen, sillä mulla on itellä muutaman kuukauden vanhempi tyttö.
Siinäpä onkin syy, miksi lähdin kommentoimaan, sillä ite koin tosi paljon samanlaisia tunteita kun sinä juuri tuossa lapsen ikävaiheessa. Meillä on samanoloinen tyttö kuin Emma, ja herranjestas että tuo vaihe oli rankka. Lapsi osaa jo liikkua itse, mutta itsesuojeluvaisto tuntuu puuttuvan kokonaan. Ei mitään kotitöitä pystynyt meilläkään tekemään lapsen hereilläoloaikana, ja koko ajan piti olla täysillä valppaana että saa lapsen pidettyä hengissä.
No, nyt tuo tyttö on vuoden ja neljä kuukautta, ja päivä päivältä on elämä helpompaa. Tyttö osaa jo paljon sanoja, liikkuminen on varmempaa, kaikkea ei laiteta enää suuhun ja niin edelleen. Tytön kanssa pystyy tekemään kotitöitä, ja päiväuniaikoina saa välillä ihan vaan levätä itsekin. Elämä oikeesti helpottuu lapsen kasvaessa 🙂
Moikka!
Oi miten ihana kommentti! <3
Jotenkin lohdullinen. 🙂 Kiitos tästä <3
Ja ihania hetkiä pienen kanssa!!