Tässä jokunen päivä sitten kävelin Kisahallin yläkerrassa etsimässä itselleni vapaata välikköä treenata. Kävellessäni jokaisen välikön ohi, katsoin toki aina onko siellä kukaan vai mahdunko sinne. Parissa ensimmäisessä oli treenaajia ja kolmannessa pullisteli peilin edessä keski-ikäinen ukko, kännykkä toisessa kädessä. Minua alkoi hymyilyttää, tuli jotenkin hyvä mieli. Hän oli tehnyt juuri hyvän treenin ja otti siitä nyt joko itselleen tai someen hyvän muiston. Jos peilin edessä olisi ollut tiukkaakin tiukempi nuori misu ottamassa belfietä, olisinko reagoinut toisin?

En. Mielestäni selfiet, belfiet ja treenikuvat on tätä nykyä. Ei ne ainakaan minua häiritse. Miksi häiritsisi? Eihän niissä kuvata minua tai ketään muutakaan kanssatreenaajaa, niissä kuvataan vaan sitä itse tyyppiä tai sen pyllyä! 😉

Minua kovasti kiinnostaa tämä aihe! Nyt kun olen alkanut viihtymään taas kuntosaleilla työn ja oman treenin puolesta, törmään tähän asiaan useasti. Joko siten, että se olen minä joka saan paheksuvia katseita kännykkä kädessä peilatessani tai asetellessani kännykkää johonkin tukea vasten, että saan jonkun treeniliikkeen kuvattua blogiin. Tai sitten näen, kun joku muu tekee sitä ja kuinka jotkut ihmiset eivät huomaa toimintaa lainkaan tai välitä siitä ja toiset ovat ihan kuin heitä olisi lyöty naamaan.

Olen kuullut, että treenikuvien tai selfieiden ottajia paheksutaan tyyliin: ”Pitääkö tuokin asia todistella muille? Eikö se itse muista, että on käynyt treenamassa jos ei ota kuvaa?” No minä vastaan näihin kahteen väittämään omasta puolestani. Kaikkien kuvaamismotiveejahan en voi tietää, mutta tiedän omani.

Kun aikoinaan aloin kirjoittamaan blogia, treenasin ja pudotin painoa. Halusin muuttaa elämäntapani paremmiksi ja blogi motivoi siinä. Otin kuvia salitreenistä, koska siitä treenistä oli vaan niin hyvä mieli. Olin jaksanut mennä salille! Halusin jakaa tämän onnistuneen fiiliksen blogissani, koska yksinkertaisesti olin vain niin fiiliksissä. Toisekseen halusin motivoida lukijoitani! Että hitto vie, jos minäkin jaksan sinne salille, niin tekin jaksatte. Halusin treenipostausten avulla jakaa sitä energiaa ja hyvää mieltä, joka niistä treeneistä aina tuli.

Kun kropan koostumus alkoi muuttua rasvaisesta vähän timmimmäksi ja lihaksiakin alkoi kertymään, olin tottakai innoissani. Oloni vuoksi, mutta mitään selittelemättä myös peilikuvani vuoksi. Kun treenin jälkeen vilkaisin peiliin ja näin siellä omasta mielestäni hyvän näköisen mimmin, tunsin ylpeyttä itsestäni. Minä, joka olin muutaman vuoden vain laiskotellut, syönyt huonosti ja juonut alkoholia paljon, nähnyt peilistä jotain mistä en tykännyt. Yhtäkkiä näytinkin hyvältä, tottakai olin ylpeä itsestäni.

Nyt raskauden jälkeen, kun kroppa alkaa oikeasti tuntumaan omalta – olen taas yhtä innoissani! Iloinen siitä, että vanhat vaatteet mahtuu päälle, mutta niin hiton fiiliksissä siitä kun saan taas treenata! Tottakai haluan ottaa hyvän treenin jälkeen kuvan ja taas ehkä motivoida jotain muutakin innostumaan. En todistella, vaan jakaa intoa ja motivaatiota! En ole kertaakaan ottanut selfietä tai belfietä todistellakseni jotain. Ehkä itselleni olen todistanut kuvilla, että piru vie – minähän näytän hyvältä. En muille. Se, miksi kuvia jaan tai olen jakanut johtuu siitä, että minulla on tämä blogi. 😀 Tyhmähän tämä olisi ilman kuvia.

En myöskään unohda, että olenko käynyt treenaamassa jos en ota kuvaa. Vaikka moni asia minulta meneekin välillä ohi ja muisti toimii miten toimii, niin sen kyllä vielä muistan jos olen ollut salilla. 😉 

***

Jos ihan rehellisesti katsot itseäsi silmiin ja vastaat: Miksi sinua ärsyttää salilla kuvaaminen? Mitä vastaat? Jos vielä lisäät siihen perään kysymyksen, miten se vaikuttaa sinuun? Tai millä tapaa se on sinulta pois, jos joku haluaa ottaa sen kuvan treenin aikana tai sen päätteeksi? Ja lisää vielä sellainen kysymys, että reagoisitko sinä toisin jos selfietä ottaisi 50-vuotias ukko tai akka kuin parikymppinen fitnesspimu? 😉

Aurinkoa ja iloa – ja oikein hyviä kuvia! 😉

Minä olen nyt yhdeksän kuukautta vanha. Olen ollut tässä maailmassa yhtä kauan, kun olin äidin mahassa. Tavallaanhan minä olen ollut olemassa siis jo 18 kuukautta, vaikkakin tässä mahan ulkopuolisessa maailmassa vasta puolet siitä ajasta.

Joka päivä on minulle kyllä ihan uusi seikkailu ja opin kaikenlaista kivaa koko ajan. Tykkään tällä hetkellä seistä tukea vasten ja kävellä tuen kanssa. Kuten vaikkapa kävelykärryn kanssa tepastelemisen olen nyt oppinut. Äitin tai iskän ei tarvi enää pitää minua selästä kiinni, vaan saan mennä ihan itse. Olen oppinut, että on hyvä pitää kieli mukana näissä kävelyhommissa. Sujuu jollain tapaa paremmin tuo kävely, kun vääntää kieltä ulos suusta.

Iskä leikkasi multa eilen otsatukan pois. Oon kyllä vähän sitä mieltä, että seuraava kampaamokäynti varataan jollekin muulle, jollekin oikeelle kampaajalle. Mutta ihan kivat näistä nyt kuitenkin tuli, eipäainakaan oo hiukset koko ajan silmillä kun touhuan.

Äiti osti minulle sellaisen hirveän ison puuhäkkyrän. Siellä olen nyt päivittäin käynyt aina jonkun aikaa leikkimässä. Se on aika hauska paikka! Kaikki leluni on siellä ja saan viskoa niitä siellä ihan mielinmäärin! Niin ja sitä vasten on kanssa tosi kiva kiivetä, seisoskella tai tanssia. Jos äiti tai iskä laittaa jotain musiikkia telkkarista, niin sitten minä tanssin. Kaikkein eniten tykkään sellaisesta koira-laulusta, jossa on siinä videolla saman näköisiä koiria kuin se meidän Gere.

Minulla on jo seitsemän hammasta. Äiti sanoi, että kun neljä hammasta on puhjennut ylös ja kaksi alas, niin sitten kuulemma yleensä tulee tauko. Mutta minä kyllä meinasin puskea nämä kaikki nyt kerralla. Pääseepähän siitäkin vaivasta sitten. Viime viikolla putkahti alas kolmas ja äiti on vähän sitä mieltä, että sinne on näkyvissä jo neljäskin. Hitto vieköön! Hoidetaan nyt homma kerralla purkkiin, pääsenpähän sitten oikein vielä pikkaisen kovempaa puremaan äitiä tai iskää sormesta.

Äiti on yrittänyt alkaa opettamaan minulle jo jotain sellaisia asioita, joita saa tehdä ja ei saa tehdä. Kuten vaikkapa en saa repiä valokuvakehyksiä lattialle tai kiskoa äitiä niin kovaa hiuksista, että sitä sattuu. Mutta minua kyllä lähinnä tällä hetkellä naurattaa jos äiti yrittää olla tuimana. Muutenkin minun mielestä on kiva vähän jekuttaa äitiä ja iskää. Saatan antaa tutin heille, jos he pyytävät, mutta ihan viime hetkellä nappaankin sen takaisin päin. Se naurattaa!

Tykkään ihan älyttömän paljon koirista! Siis kaikista ja kaikkialla! Meidän omat koirat Gere ja Pimu on tietysti ihan parhaat, mutta aina kadulla jos nään koiran, niin vilkutan sille ja vähän juttelenkin. Kaupassakin yhtenä päivänä löysin koiria, ne oli jossain ihmeellisissä pahvipaketeissa ja tölkeissä. Yritin niillekin vilkuttaa, mutta äiti sanoi ettei ne ole oikeita koiria. Tai että ne on vaan jotain kuvia. No minusta ne näytti ihan samalta kuin oikea koira.

Syömishommat minulla menee vieläkin vähän niin ja näin. Tai äidin mielestä menee. Itse olen kyllä oikein tyytyväinen siihen maitoon ja muutamiin muihin juttuihin. Äiti lupasi niistä teille kertoa siellä sen instagramissa tänään maanantaina. Että kattokaa sinne, jos haluatte kuulla lisää minun syömishommista. 😀 Enpä kyllä tajua miksi minun syömiseni jotain kiinnostaa. Mutta hauskaahan se on, jos kiinnostaa!

Tänään minulla onkin ensimmäinen virallinen mummulapäivä! Äitillä alkaa työt ja minä menen mummulleni Käpylään. Siellä on kiva riehua! Vedän kyllä mummua ihan sata kertaa taas hiuksista ja sitten käkätän päälle.

Kivaa viikkoa kaikille! Ja varsinkin teille kaikille pienille tyypeille, niin kuin minä!

• Emma <3