Mielestäni on hauska katsella mennyttä näin jälkikäteen. Olen aina ollut sitä mieltä, että on turha katua ja harmitella joitain tehtyjä tai tekemättömiä asioita. Menneeseen kun ei pysty vaikuttamaan. Menneistä voi oppia, mutta jossittelu tehdyistä tai tekemättömistä asioista menneisyydessä on mielestäni turhaa.

Heinäkuussa 2014 menin kovaa. Työrintamalla meni hyvin, asiakkaita oli paljon ja blogi kasvoi hurjaa vauhtia. Treenasin paljon, näin ystäviä, vietin aikaa Geren ja Tuukan kanssa. Samana vuonna muutama kuukausi aiemmin olin kokenut kohdun ulkoisen raskauden. En pysähtynyt sitä käsittelemään. Menin vain eteenpäin ja mietin, että minusta tulee vain koiraäiti ja hyvä niin. Elämä pyöri vahvasti treenaamisen ympärillä ja myös ulkonäön. Sain valtavasti energiaa ja hyvää oloa treenaamisesta.

Kesällä 2015 kaikki oli oikeastaan hyvin samoin, kuin vuosi takaperin. Edelleen työrintamalla pyyhki hyvin, samoin treenihommissa. Koti oli muuttanut Haagasta Etu-Töölöön. Nautimme molemmat Tuukan kanssa siitä, että asuimme niin lähellä keskustaa. Töölö oli muutenkin ihana paikka asua ja kotimme oli ihana. Kesällä Gere lähti opaskoirakoululle takaisin ja olimme varmoja ettemme enää saisi sitä takaisin, suru oli puserossa. Niin meillä kuin Pimullakin. Onneksemme Gere oli sen verran tohelo, että hänestä ei opaskoiraa tullut. 2015 täytin 35-vuotta ja pidin isot syntymäpäiväjuhlat kaikille kavereilleni. Elämä oli jokseenkin aika kevyttä. Se on ehkä aika kuvaava sana silloiselle elämäntilanteelle.

Viime kesänä, tasan vuosi sitten heinäkuussa 2016 olin maha pystyssä.

Silloin ajatuksissa oli edessä siintävä synnytys ja uusi elämä pienen vauvan kanssa. Se jännitti ja sitä odotti. Kesällä minulla oli raskaudessa varmasti paras aika, se keskiraskaus. Alkuraskauden pahoinvointi oli poissa eikä maha ollut vielä niin iso, että se olisi tehnyt oloa tukalaksi.

Muutenkin viime kesä meni jotenkin ihanan leppoisasti, oli aurinkoisia päiviä paljon ja se sellainen jonkinlainen raskauden lempeysviitta oli hartioillani.

Nyt maha ei ole pystyssä, vaan meillä on rakas pieni tytär. Sunnuntaina illalla katselin Emmaa ja kyynel kohosi silmään, se jotenkin konkretisoitui kovin vahvasti, että meille on suotu tällainen ihana ja touhukas lapsi. Katsoin Emmaa ja silittelin hänen hiuksiaan, kun hän pälätti omia juttujaan istuen olohuoneen lattialla ja tunkien jotakin lelujaan suuhun. Tuntui ihan suunnattoman onnelliselta.

Luin eräästä kirjasta hyvän jutun siitä, että mitä mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus on. Kirjassa oli myös tehtävä, jossa käskettiin ottamaan kolme valkoista paperia ja värikynät käteen. Yhdelle paperille piti piirtää mitä mieleen tulee menneestä, toiselle nykyisyydestä ja kolmannelle tulevaisuudesta. Ja sen jälkeen tarkkailla mitä nämä kolme erilaista paperia tuo esille. Tein tämän harjoituksen päässäni.

Jos mietin värien perusteella mennyttä, näen paljon kirkkaita erilaisia värejä sikinsokin. Kun mietin nykyisyyttä näen kirkkaita erilaisia värejä, mutta myös pastellin sävyjä. Kun katson tulevaan, näen pastellin sävyjä enemmän, mutta myös kirkkaita värejä vierellä. Ajattelen niin, että elämäni koko ajan hieman rauhoittuu ja tasapainottuu. Näen, että kirkkaat värit ovat hyvä asia. Ne ovat iloa, riemua ja energiaa. Mutta ne voivat olla hallitummin mukana elämässä. Näen, että pastellin sävyt ovat rauhaa ja tyytyväisyyttä. Ja koen, että niitä värejä ja tunteita on ja tulee koko ajan olemaan enemmän.

Olen vahvasti sitä mieltä, että kaikki kokemani asiat ovat olleet merkityksellisiä. Kaikella on tarkoituksensa ja olen oppinut asioista. Haluan löytää aikaa rauhoittumiselle ja läsnäololle nyt ja tulevaisuudessa enemmän, mitä sitä on ollut. Olen myös vahvasti sitä mieltä, että omaan elämään voi vaikuttaa paljon ihan vain ajatuksilla ja suhtautumisella asioihin. Siitä syystä haluankin miettiä paljon mitä teen, miksi teen ja mitä tekemisilläni on vaikutusta muihin.

Onnellista viikkoa kaikille!

Helmikuun 25.pvä oli rakkaan veljeni syntymäpäivät. Olin ajatellut, että silloin jaksan lähteä ensimmäisen kerran pienokaisemme syntymän jälkeen vähän kohottamaan maljaa. Olin innoissani, mutta klo 21.30 tuli väsymys ja kotiinlähdön aika. Olinhan jopa nauttinut yhden kuoharilasillisen ja kaksi siideriä. 😀

Eilen vietettiin ystäväpariskunnan häitä. Ajattelin, että no nyt kyllä lähden sitten ekaa kertaan melkein kahteen vuoteen ihan baariinkin asti. Klo 22.00 kotimatka koitti. 😀

Mietin illalla kotimatkalla, että onko minusta nyt tullut niin vanha ja väsynyt, ettei minusta ole enää juhlimaan. Toisaalta mietin, että oli kuitenkin aivan upea päivä. Oli kunnia olla mukana ystävien häissä ja nähdä sitä ilon, onnen ja rakkauden määrää. Oli ihana nauraa ja höpötellä hyvässä seurassa ja nauttia sen pari lasia kuohuvaa. Ja sitten kun väsymys yllätti klo 21 ja vaakakupissa oli vähän pidemmät yöunet vs. lyhyet yöunet ja ehkä koittava krapula, valitsin unet.

Vihkiminen oli kauniissa Tuomiokirkossa ja hääjuhla Suomenlinnassa, upeassa paikassa ja juhlatilassa. Häissä oli ihan mahtava tunnelma ja turhaa pönötystä ei ollut. Oli kaikenkaikkiaan ihan älyttömän kiva päivä.

Eilinen sai minut taas kerran miettimään omaa suhtautumistani alkoholiin. Juhlimiseen ja alkoholinkäyttöön liittyy niin vahvasti uskomuksia ja ne vahvimmat on siellä omassa päässä. Olen ollut ns. ”hyvä juhlija”. Hauskaa seuraa etkoilta jatkoille ja välissä shotteja naamaan, tanssia ja laulua. Jo ennen Emman syntymistä ja raskautta kuitenkin vähensin juomista radikaalisti. Se tapahtui vähän kuin vahingossa. Kun aloin miettimään enemmän terveellisiä ruokailujuttuja, aloin taas treenaamaan säännöllisesti jne. – samalla jäi juhliminen.

Muistan, kun vuonna 2014 kävin baarissa yhteensä ehkä viisi kertaa. Se oli minulle todella vähän. Olinhan pyörinyt yökerhoissa bileprinsessana melkein joka viikonloppu jossain vaiheessa elämääni. Se, että olen ”osannut juhlia” on ollut iso osa omaa identiteettiäni. Se on ollut minusta hauskaa, että ystävät ja kaverit ovat pitäneet minua huippuna bileseurana. Ja onhan minullakin ollut hauskaa! En sitä kiellä.
Alkoholia en ole koskaan nauttinut yksin. Se on aina ollut vain seurajuomaa.

Nyt kuitenkin ymmärrän, että ei minun tarvitse enää olla samanlainen bileprinsessa kuin 25-vuotiaana. Juhlissa voi olla hauskaa, vaikka ei ottaisikaan valkovenäläisiä ja mummontossuja vuoronperään. Se oma uskomus siitä, että ”Monna on hyvä bilettäjä” on kovin vankkana omassa pääkopassa. Mutta hiljalleen, niitä omia uskomuksiaankin pystyy muokkaamaan. Sitähän elämä on.

Oma ego ja uskomukset ohjaa ihan älyttömän vahvasti meidän tekemisiä ja mieltä. Oletteko huomanneet?

Aurinkoista sunnuntaita kaikille! <3
Ja kiitos Meri & Joni, kun sain olla mukana teidän ihanassa päivässä!