No niin! Nyt on kuukausi siitä, kun julkaisin teille kuvat ”tästä lähdetään liikkeelle”. 🙂 Viime viikolla kerroin, että pari ekaa viikkoa menee aina kuin laulellen, mutta sen jälkeen monesti se motivaation häntä laskee. Mulla ei tosiaan mitenkään suuresti oo häntä laskenut, mutta kyllä nyt tän neljännen viikon kuluessa huomasin ettei oo ihan se sama palo mikä ihan parilla ekalla viikolla.

Mun on esimerkiksi tehnyt paljon enemmän mieli herkkuja. En oo niitä ostanut (kuin viikonloppuna), mutta se houkutus on ollut nyt suurempi. En tiedä mistä johtuu. Ehkä siitä, että on ollut muutamia huonommin nukuttuja öitä ja väsymys heijastuu mulla aina syömisiin. Väsyneenä tulee tosi paljon herkemmin se fiilis, että nyt mä kyllä heitän pitkäkseni sohvalle ja syön oikein hyvällä omalla tunnolla ison pussin karkkia. Mulla on ollut nyt pari päivää jotenkin ihan veto veks ja se on tehnyt tätä herkkuhimoa.

Treenejä oon tehnyt tän viikon aikana mm. Lauran kanssa koko kropan treenin meiän läheisellä lammella ja itse asiassa myös Lauran kanssa käytiin tutustumassa meiän uuteen kotisaliin tiistaina. Meiän kotoa on tohon Elixian salille 6km ja Lauran kotoa vielä lyhyempi matka. Käytiin tosiaan siellä eilen ekaa kertaa Lauran kanssa tekemässä treeni ja oli kyllä muuten ihana sali! Iso, hyvät laitteet, paljon tilaa myös kehonpainotreeniin, trx-setit ja kaikki! Tuli niin hyvä fiilis kyllä ton salitreenin jälkeen! Ja ollaan ihan into piukeena molemmat Lauran kanssa, kun nyt löytyi uus kotisali.

Mä mietin tän viikon aikana myös, että pitäisköhän se vaaka kuitenki kaivaa jostain laatikoiden pohjalta esiin?! Mä muistan, että silloin aikanaan kun tein elämäntapamuutoksen, vaaka oli mun kaveri kerran viikossa. Kävin säännöllisesti vaa’alla, mutta en tuijottanut pelkästään kiloja. Mä muistan kuitenkin, että se viikottainen vaakakäynti jollain tapaa motivoi. Oli aina jännittävä astua vaa’alle viikon välein, näyttääkö kilot samaa tai onko jotain tipahtanut pois? Ehkä eniten mua siinä aina kuitenkin kiinnosti se, että paino ei hirveästi kuitenkaan olis noussut. Varsinkin silloin, kun mulla oli kuitenkin tarkoituksena pudottaa painoa.

Noh.. tästä ajatuksesta sitten otin uuden inspiksen ja kaivoin sen puntarin esiin! Hahaa! Mä otan nyt kerran viikossa aamupainon ja kirjaan ylös. Meinaan huomenna ottaa ekan painon ja sitten siitä jatkaa viikottain. Tuo eka punnitus aina jotenkin jännittää, vaikka se kilomäärä ei kerrokaan kaikkea. Toki se silti kertoo jotakin, varsinkin kun vertaa omaan aiempaan painoon ja tietää miten on tässä nyt viimeiset puoli vuotta treenannut ja syönyt.

Nyt täytyy siis myöntää, että tää neljäs viikko ei oo ollut kaikkein parhain ja innostavin. Mutta silti mennään täysillä eteenpäin! 🙂 Ei mulla motivaatio oo loppunut tai lähelläkään sitä, mutta nyt vaan jostain syystä tää kulunut viikko on ollut heikompi. Se on mun mielestä tärkeä asia muistaa erilaisissa elämäntapamuutoksissa, että niitä huonoja päiviä ja huonoja viikkoja tulee. Tai ainakin huonompia. Jos niihin ei ”valmistaudu” ajatuksen tasolla ollenkaan, ne iskee aika kovaa ja yllättäen. Niiden edessä voi käydä se huonoin vaihtoehto; luovuttaminen.

Elämäntapamuutokset on aina pitkäkestoisia, ei parin viikon dieettejä. Sen takia on luonnollista, että matkan aikana motivaatio laskee ja nousee. Niistä laskuista ei kannata menettää toivoa, vaan ottaa ne rennosti vastaan. 🙂 Seuraava viikko on taas parempi ja huomenna on enemmän energiaa. Ehkä huomenna ei väsytä niin paljoa, eikä niitä herkkujakaan tee niin paljon mieli.

***

Saatiin muutama kuukausi sitten kasapäin kysymyksiä, joihin meidän molempien piti Tuukan kanssa vastata. Kysymyksiä tuli niin paljon, että kaikkiin ei edes ehdtitty vastaamaan. Muutamia kysymyksiä jäi siellä kuitenkin mieleen, joista yksi oli tämä: Mistä tunnet toisessa ylpeyttä? Luultavasti helpoin vastaus tähän on ”hyvä äiti” tai ”hyvä isä”, mutta onko myös jotakin muuta?

MONNA:

No tietysti se millainen isä Tuukka on Emmalle (ja koirille) on ylpeyden aihe. Tai siis oikeastaan voisin sanoa, että kiitollisuuden aihe. Saan olla päivittäin super kiitollinen siitä miten upea, läsnäoleva, heittäytyvä, älytön 😉 , rakastava isä Tuukka on Emmalle. Mä oon myös sanonut, että en tiedä ketään joka olis myös koirilleen niin välittävä ja rakastava isä. 😀 Tuukan rakkaus eläimiä kohtaan on isoa ja sitä Emma on jo isältään oppinut. <3

Mutta jotain muutakin vai? 😀 No kyllä! Mä tunnen suurta ylpeyttä Tuukan järjestämästä ja keksimästä City Survivors -kilpailusta. Se on tosi hienoa, miten Tuukka on yksin kehitellyt niin huipun kilpailun, johon osallistuu aina satoja ihmisiä. Nyt ensimmäisen 1,5 vuoden aikana mukaan on osallistunut jo tuhansia yhteensä!! Se on aika hienoa se! Mä uskon, että kun CS:n tunnettuus vuosi vuodelta kasvaa, tulee se olemaan vielä isompi kilpailu.

Mun mielestä se on tosi hienoa, että Tuukka on yksin tehnyt näin hienon kilpailun! Ja että hän jaksaa painaa sen kanssa kilpailu toisensa jälkeen, vaikka sen tekeminen ei oo todella mikään pieni juttu. Oman päivätyön, pt-asiakkaiden ja kaiken muun rinnalla Tuukka tekee vielä tätäkin ihan satasella. Välillä ihan oikeesti mietin miten ihmeessä?? Mutta niin ne vaan kilpailut kerää ihmisiä ja ei todella näytä siltä, että CS olis loppumassa lähiaikoina. 😀

Tuukka ja Kipa Rukalla!

Tuukka itse asiassa kertoi ton kilpailun taustoista alkuviikosta somessa. Tässä muutama lause Tuukan suusta:

City Survivors on käytännössä ”one man show”. Sen takana olen minä Tuukka Pursiainen. Vastaan kaikesta kilpailuun liittyvästä yksin, vaikka toki minulla on ympärillä mahtavia ihmisiä auttamassa minua. Kiitos avusta vaimoni Monna, sukulaiset, kaverit ja kaikki vapaaehtoiset. Ilman teidän kaikkien pyyteetöntä apua ja panostusta City Survivorsia ei olisi olemassa. 

Olen itse harrastanut juoksua jo vuosia ja juossut n. 20kpl puolikkaita ja kokonaisia maratoneja. Pari vuotta sitten huomasin, että ne eivät enää haasta ja innosta minua tarpeeksi liikkujana. Kaipasin jotain muuta, jotain monipuolisempaa. Mieleeni hiipi ajatus, että voisiko juoksemisen ohessa tehdä jotain tehtäviä. Näin se ei ehkä olisi niin puuduttavaa ja monotonista vauhdin ja sykkeen vahtaamista.

Eräänä kauniina päivänä juoksulenkillä yhtäkkiä mieleeni välähti, että miksi emme tekisi kilpailua, missä juoksemisen / kävelemisen lisäksi joutuisi tekemään erilaisia tehtäviä, jotka suoritettuaan pääsisi jatkamaan matkaa kohti seuraavaa pistettä. Soitin heti vaimolleni, että ”Hei, et arvaa, mitä mä nyt keksin?” 

City Survivors syntyi siis käytännössä kesken juoksulenkin ja sai alkunsa minun omasta tarpeestani saada tällainen tapahtuma. Sen jälkeen kaikki eteni nopeasti. Hain City Survivorsille nimisuojan, teetin logon ja aloin selvittämään, mitä kaikkea pitää ottaa huomioon, että tällainen kilpailu saadaan Helsingissä järjestää. Siitä alkoi kuukausien vääntäminen ja kääntäminen, kun piti selvittää hirveä määrä asioita, hakea lupia, soittaa, lähettää sähköposteja, kysyä, etsiä ja kaivaa tietoa. Ensimmäinen kerta on aina vaikein monella tapaa. Sen jälkeen kaikki on ollut vähän helpompaa.

Jokainen rastipaikka, jossa kilpailijat käyvät on joko vuokrattu Helsingin kaupungilta tai yksityiseltä omistajalta. Kaikki on sovittava ja suunniteltava erittäin tarkkaan. Se ei ole 1 tai 2 kertaa, kun olen soittanut ja kertonut City Survivorsista, jonka jälkeen puhelimen toisessa päässä ollaan oltu todella innoissaan, että ”Tottakai onnistuu, tänne vain. Paljonko kilpailijoita olikaan?” Kun vastaan, että n. 600 henkilöä, on ääni kellossa onkin muuttunut  Näin suuren ihmismäärän liikuttaminen tai tuominen julkiseen tilaan ei ole täysin ongelmatonta ja se tekee suunnittelusta haastavaa.

TUUKKA:

Ilmeisesti toiveena oli, että vastauksesta jätetään nämä äiti-jutut pois. 😀 No, olen aina ollut ylpeä Monnasta ihan kokonaisuudessaan. Huomaan sen vieläkin, kun kerron jollekin uudelle ihmiselle, että olen naimisissa sellaisen Monnan kanssa, sisälläni läikähtää edelleen joka kerta. Olen onnellinen, että saan olla Monnan kanssa naimisissa ja jakaa arjen ja elämän hänen kanssaan.

Jos nyt tarkennan jotain puolia hänessä: Olen ylpeä siitä, että Monna on niin enakkoluuloton uusia ihmisiä ja asioita kohtaan. Monna lähtee todella varauksettomasti mukaan uusiin asioihin ovat ne sitten mitä tahansa. Olen ylpeä siitä, mitä Monna on saavuttanut bloggaajana ja yrittäjänä. Se on oikeasti aivan huikeaa.

Olen ylpeä siitä, että Monna on aikuistunut tässä vuosien varrella ja oppinut hoitamaan asioitaan paremmin ja rationaalisemmin. Se on ehkä aina ollut se nopean ja ennakkoluulottoman luonteen vastakohta, että moni muukin asia menee vähän sinnepäin fiiliksellä, mutta siinä Monna on parantanut todella paljon. Nyt se hoitaa asialliset hommat kunnialla. 😉

***

Sellaisia asioita tuli meidän mieleen ylpeyden saralla. 😉 <3

Ihanaa keskiviikkoa kaikille!