Saan paljon kyselyitä missä olen opiskellut ja miltä työ liikunta-alalla tuntuu. Mua myös haastateltiin tällä viikolla Ylen verkkojuttuun liikunta-alan ulkonäköpaineista. (juttu julkaistaan ens viikolla) Oon pyöritellyt päässäni ajatuksia pt:n työstä, liikunta – ja hyvinvointi-alasta ja kaikesta mikä näihin liittyy, jutellut entisten asiakkaitteni kanssa, kollegoideni kanssa. Ajattelin kertoa teillekin nyt vähän näitä mun pohdintoja.

Kouluttautuminen

Kouluttauduin pt:ksi vuonna 2012 yksityisessä koulussa PT Coaching Academyssä, heti valmistuttuani perustin oman yritykseni MT Personal Trainingin. Ennen pt:ksi kouluttautumista olin jo työskennellyt vuosia liikunta-alalla, valmistuin Kisakallion urheiluopistolta liikunnanohjauksen peruskurssilta vuonna 2005. Siitä lähtien oon tehnyt melkein tauotta jotain liikunta-alan hommia, välissä päätyö oli vaatetus/muoti/myynti-alalla, mutta ohessa saatoin vetää ryhmäliikuntatunteja ja/tai kuntosaliohjauksia.

Kun valmistuin sitten pt:ksi, halusin heti perustaa oman yrityksen ja lähteä tallaamaan omaa polkuani. Mieheni opiskeli samaan aikaan pt:ksi ja tiesin, että teemme yhdessä hommia tällä alalla. Se tuntui turvalliselta ja hauskalta! Vuonna 2012 ei ollut vielä se ”kovin buumi” personal trainerin ammatissa, mutta vähän sen jälkeen pt:itä valmistui kuin sieniä sateella. 😉 Me haluttiin Tuukan kanssa alusta asti tehdä vähän omaa juttua ja myydä palveluita ihan normaaleille suomalaisille, ei fitness-kisaajille tai kilpaurheilijoille. Haluttiin alusta asti painottaa, että meidän teema on ”yhdessä kohti terveempää huomista” ja ”hauskemman treenaamisen puolesta”.

Kokemuksia ammatista pt:nä

Alkuaikoina pt:nä toimiminen oli jännää ja uutta, joskus mietin tiedänkö tarpeeksi, jotta voin valmentaa toisia. PT:n työssä mun mielestä koulutuksen lisäksi parhaita kouluttajia on kokemukset ja asiakkaat. Kuten monessa työssä, myös pt:nä pitäis päivittää omaa tietotaitoa koko ajan ja käydä erilaisissa lisäkoulutuksissa. Ala kuin ala kuitenkin kehittyy koko ajan. Jos mä vertaan nyt itteäni siihen, mitä olin urani alkuvaiheessa, oon ehdottomasti ammattitaitoisempi ja varmempi valmentajana.

Kun asiakkaita ja ammattitaitoa alkoi olemaan enemmän, huomasin pian ettei pt:n homma todella ole vain mitään kevyttä pikkupuuhastelua. En toki sellaista koskaan ollut ajatellutkaan, mutta työn vaativuus ja raskaus kuitenkin tuli pienoisena yllätyksenä. Varsinkin se henkinen puoli. Itse ainakin pt:nä toimiessani valmensin asiakasta myös henkisellä puolella, kyselin paljon erilaisia fiiliksiä ja keskusteltiin mistä mikäkin tuntemus johtuu. Monesti elämäntapamuutoksiin liittyy nimittäin paljon isompia asioita tunnepuolella, kuin vain se karkkipussin kaupassa hyllyyn jättäminen.

Me mieheni kanssa ollaan aina tehty sellaista todella asiakaslähtöistä valmennustyötä. Meillä ei oo koskaan ollut valmiita paketteja, joita ollaan sitten jokaiselle asiakkaalle myyty. Vaan ollaan jokaisen asiakkaan kanssa lähdetty nollasta, aina asiakkaan tavoitteet ja tarpeet huomioiden. Ehkä joskus olis voinut olla helpompi / nopeampi reitti, mutta me ei sellaista olla haluttu tehdä. Rahaa toki olis varmasti tullut enemmän, jos asiakkaita olis halunnut ottaa enemmän kerralla. Se ei kuitenkaan olis enää pitänyt laatua ja sitä henkilökohtaisuutta mukana samalla tavalla.

Asia, mistä mä en pidä on se, kun puhutaan yleistäen pt:istä sellaisella vähättelymeiningillä. On varmasti olemassa personal trainereita, jotka istuu salilla asiakkaan vieressä ja jauhaa purkkaa ja näplää kännykkää asiakkaan ähertäessä väärällä tekniikalla kyykkyä. Mutta ne pt:t joita mä tunnen, tekee kyllä työnsä hyvin. Työ ei myöskään oo pelkästään niiden treenien vetämistä pari tuntia päivässä, niiden lisäksi on taustatöitä, meilejä, viikkoraporttien läpikäymistä, saliohjelmien suunnittelua jne jne..

Paineista

Mä koin tiettyjä paineita ulkonäköön liittyen alkuaikoina. Ehkä silloin pt-buumin vallatessa Suomea, tuli myös paineita vähän lisää. Miten erottua muista ja kertoa asiakkaille, että juuri minä oon hyvä? Pitääkö näyttää joltain tietyltä, että on uskottava? Onko parasta olla mahdollisimman tikissä kuin tiikeri? Mitä kaikkea mun pitää osata? Pitääkö käydä erikseen kaikenlaisia koulutuksia TRX, kahvakuula, kehonpaino, jne.. treeneistä? Pitääkö opiskella ravintoasioita enemmän? Näitä asioita silloin tuli pohdittua paljon, kävin lisäkoulutuksia ja opiskelin itsenäisesti lisää mm. lainaamalla kirjastosta erinäisiä opuksia. Mieheni aloitti Avoimessa Yliopistolla lukemaan ravitsemusta ja sitä kautta myös opin uusia juttua ravintoon liittyen.

Raskauden jälkeen koin myös pienoisia paineita palautumisesta. Vaikka samaan aikaan mietin, että mä palaudun just niin kun palaudun, samalla näin somessa kuinka joku toinen liikunta-alan ammattilainen oli palautunut paljon nopeammin. Vaikka en varsinaisesti stressanut asiasta tai kokennut mitään suuria paineita, kyllä tiedostin asian. Silloin tuli myös mietittyä, että voinko mä mennä johonkin pr-tapahtumaan, jossa vedetään joku hikihokisupertiki-treeni ja paikalla on treenibloggaajia ja liikunta-alan kollegoita, voinko mä mennä mukaan jos en jaksakaan vetää treeniä samalla teholla kuin joskus ennen raskautta?

Tulevaisuus

Vaikka just nyt mulla onkin ns. ”holdissa” yksilövalmennus, en aio haudata ajatusta josko vielä joku päivä palaisin pt:n hommiin. Nyt mulle kuitenkin riittää liikunta-alan hommista oman bootcamp-ryhmän veto kerran viikossa, Tuukan jeesaaminen CitySurvivorsissa ja blogin kautta treenihommien teko ja motivointi! 🙂

Kyllä mulla on kuitenkin jo mielessä muutamia uusia tuulia liikunta-alan hommiin ens keväälle. Mutta pidän niitä vielä mietintämyssyssä jonkin aikaa! 😉

***

Kyselkää ihmeessä jos tuli mieleen jotain lisäpohdintoja tästä alasta tai mun kokemuksista. 🙂

Mä käytän alkoholia hyvin vähän tänä päivänä. Kesän aikana taisin juoda kolme kertaa alkoholia, juhannuksena, kerran sitä ennen ja sitten Flow-festareilla. Muita kertoja ei tainnut olla. Viime viikonloppuna ystävien häissä join pari siideriä, lasin skumppaa ja lasin valkoviiniä. Tänä vuonna oon tainnut juoda alkoholia varmaan yhteensä alle kymmenen kertaa. Jos oikeasti alan miettimään, niin varmaan sellasen 5-6 kertaa.

Juon siis harvoin ja esim. mitään viinilasillisia ruuan kanssa tai saunaolut-juttuja en harrasta. En oo koskaan harrastanut. En sano, että ne olis jollain tapaa huonoja juttuja. En sano, että olis jotenkin paha asia juoda lasillinen viiniä ruuan kanssa tai yks olut kerran viikossa saunassa. Mutta mä en oo itse vaan koskaan siitä oikein saanut mitään irti ja siks en oo sellaista harrastanut. 🙂

Mä aina välillä mietin, että pitäiskö tehdä päätös ettei juo enää ikinä? Että alkais absolutistiksi. Mitä vähemmän juon, sen vähemmän saan siitä mitään irti silloin kun juon. Toisaalta, sellainen pieni hiprakka tai hauska nousuhumala on joskus kivaa. Mulla vaan tuppaa tulemaan tosi nopeasti se stoppi. Ennen pystyin juomaan helposti baari-iltoina tai juhlissa pullon skumppaa ja jatkamaan baaritiskillä klo 04 asti. Joskus sitäkin ennen join kaverin kanssa aina puolen litran kossun puokkiin ja sitten lähdettiin baariin. 😀 Nykyään se humalatila ei tunnu kivalta.

Viime viikonlopun häissä oli kiva ottaa se muutama juoma, huomasin kun alkoholi alkoi vaikuttaa ja pienoinen hiprakka syntyi. Oli kiva fiilis jutella ystävien kanssa, nauraa ja tanssiakin. Mutta muutaman lasillisen jälkeen tuli taas se sama olo, mitä aikalailla nykyään joka kerta alkoholin kanssa. Hiprakan vaihtuessa humalaan, tulee pahaolo ja tekee mieli lopettaa. Lauantaina taisin häissä juoda yhteensä 3 siideritölkkiä ja sitten nuo kaksi lasillista, klo 21 alkoi tuntumaan olo siltä ettei yhtään enempää.

Jos mä mietin, että koska mä oon oikeesti ollut humalassa, on se varmaan viimeks uuden vuoden aattona 2017.  Tavallaan joskus mä mietin, että oispa kiva vetästä kannat kattoon ja juoda shotteja baaritiskillä, tanssia ja riehua pilkkuun asti. 😀 Oikeasti joskus jollain tapaa kaipaan niitä kreisejä bileiltoja! Mutta nyt sitten kun joskus johonkin lähden ystävien kanssa, tulee stoppi  usein vastaan tosi pian ja kotiinkin haluaa lähteä jo hyvissä ajoin ennen puolta yötä. Tietysti siihen vaikuttaa myös se, että kun ei vajaa 2-vuotias taapero ymmärrä jos äiti makaa huonovointisena sohvalla, eikä jaksa leikkiä tai juosta ympäri olohuonetta aamuseiskasta alkaen – ei sellaista tilannetta sitten halua ehdoin tahdoin järkätä. Ihan äidin hyvinvoinnin sekä taaperon hyvinvoinnin kannalta. 😉

Toisaalta, en mä ehkä halua kuitenkaan tehdä mitään ”ei enää koskaan” -päätöksiä. En ehkä näe sellaseen tarvetta. Jos alkoholinkäyttö olis mulle jollain tapaa onglema ja käyttäisin sitä runsaasti, silloin voisin miettiä asiaa tarkemmin. Vähän sama kuin herkkujen kanssa; kun kesällä karkkia ja meni päivittäin, koin tarpeelliseksi vähän tarkastella mun herkkuhimoja ja rajoittaa herkuttelua kerta viikkoon. Jos joisin alkoholia joka päivä (edes vähäsen), voisin miettiä josko olis tarvetta vähentää. 😉

Alkoholi tuntuu olevan sellainen asia, josta kaikilla on joku mielipide. Mä luulen, että meistä suomalaisista varmasti jokainen tuntee tai tietää ainakin yhden, jolla on alkoholiongelma. Siitä ei vaan oikein puhuta. Muutenkin suhtautumisesta alkoholiin ei hirveästi puhuta. Ootteko te miettineet miksi juotte tai ootte juomatta? Liittyykö alkoholi aina juhlimiseen vai onko se pakokeino stressaavasta elämäntilanteesta? Liittyykö teiän kohdalla alkoholi pelkästään ruokailuun, jokin tietty ruoka maistuu paremmalta puna- tai valkoviinin kera? Tai kuuluuko saunaan ottaa aina mukaan se yksi huurteinen?

Mielenkiintoinen aihe, enkä halua ottaa kantaa kenenkään alkoholikäyttäytymiseen. Mun isäni on kuollut maksakirroosiin, jonka hän aiheutti liialla valkoviinin lipityksellä. Ja tosiaan myös mun nuoruuteen / sinkkuvuosiin on kuulunut alkoholi aika isolla kädellä. Nää on varmasti osasyitä, miksi tää alkoholiasia mua aina aika ajoin mietityttää.

***